8.4.2016 Perjantai
Unimäessä kun klo on 15. Ensimmäiseksi uuniin ja hellaan tulet, sitten vettä kaivosta; sielloli kevättuluva.
Kaivo kunnostettiin vanhoille sijoilleen 1994. Keinäs Lassi sen kaivurillaan saneerasi peruskallioon saakka neljään ja puoleen metriin, eli yhdeksän betonirengasta päällekkäin. Kärrättiin hiekat ympärille ja vesijohtokin kaivettiin kiertotietä mökkiin. Se on lojunut maanuumenissa käyttämättömänä jo kauan. Pakkanen halkaisi käsipumpun Kittilän aikanani kun Unimäki nökötti yksiksensä vuosikausia ei minkään-keskellä. Kaasupullohuoneessa vesijohdon pää odottaa tulpattuna, että siihen joku jengaisi uuden Nira 9:n.
Tulevana kesänä täytynee lapioida ylin kaivonrengas esiin, tiivistää sauma ja asentaa yksi rengas lisää. Maasto lie kaivon ympärillä noussut kuin merenranta Oulunseudulla. Kaivonrengastornihan ei voi vajota koska sen perusta lepää kalliossa. Tosin alimman renkaan ja kallion välissä on 10-20 sentin asennus- ja suodatinsorakerros, että sen verran se on voinut painon ja veden syövyttämänä painahtaakin.
Lintujen ruokintapaikalla rekisteröin vilkasta liikennettä olevaksi. Peipposia, kirvisiä, keltasirkkuja, punatulkkuja, kaikenlaisia tiaisia, närhejä... sankollinen jyviä ja siemeniä häviää nopeasti kymmeniin, jopa satoihin nokkiin, mutta enpä taida enää uutta säkillistä tälle keväälle hommata.
Yhtä pikkulintua en tunnista. Sillä on kirkasta keltaista kylkihöyhenissä ja päätä laikuttavat valkeat, mustat ja keltaiset kuviot. Yleisväriä sillä ei ole, siivissä hömötiaisen harmaata, mutta selän höyhenpeitto kuin närhellä, eli hieman violettiin tuhraantunutta. Nokka sillä on kuin ohut ja lyhyt oksatikku. Onpa omituisen värinen tintti.
Pitkä puhelu tässä välillä. Uuninkuve on sillä välin tulistunut, kolasin hiilet ja tuhkat ja panin pellin kiinni.
Ilta on hyvä, keväinen. Käveleksin liejuista tietä jonkin matkaa ja kuulin joutsenparven joikaavan Karsikkosalon, eli Pohjoisen suuntaan. Ihan niin kuin tuhansina keväinä ennenkin, mutta nyttemmin jälleen runsaimmin jäsenin.
Sivalsin lohen ruotoa myöten kahtia, suolasin ja silppusin pari valkosipulin kynttä punaisen lihan päälle. Paketoin kalan tiiviisti voipaperiin ja vein kylmän hyllylle marinoitumaan. Huomenna savustan.
9.4.2016 Lauantai
Koko pv meni kaikenlaista puuhastellen. Näinhän sen ihmisen arjen pitäisi aina olla. Mutta mitä tekeekään tämä sapiens-lajin "kätevä ihminen"? Ehkä vasta nyt laji on saavuttaneet lajimääritelmänsä huipun eli kädellisyytensä kun sillä on konkreettisten kämmeniensä välissä hypisteltävänään laitteisto jonka avulla koko maailma on edessä eikä tarvitse edes ulos fyysistä nenäänsä pistää tarkistaakseen, sataako vai paistaa. Perse ja maha sillä levenee, jalat kuihtuvat ja aivojen mielikuvitus muuttuu kokonaan oikeasti pelkäksi mielikuvitukseksi jonne väritkin saapuvat virtuaalilasien välityksellä. Halvalla ihmisraukka panee alkuperäiset ominaisuutensa kun valmistamilleen vehkeille myy luontonsa.
Asensin pilkkeitten teon lomassa huilatessani jälleen parit pöntöt metsien puihin ja yhden "linturivarin" saunan takapäätyyn. Saas nähdä, pesiikö kuin yhdessä osastossa kerrallaan joku tintti. Tai sitten sen valtaa haaremin perustanut kirjosieppo jolla on viisi vaimoa vierekkäisissä osastoissa komentelemassa siepposheikkiparkaa tuomaan sapuskaa nokkaan niiden hautoessa.
Lähimetsässä olisi muutamien kymmenien kuusirunkojen ristikko tuulenkaatoja. Kolme niistä kävin karsimassa ja pätkimässä nelimetrisiksi pölleiksi ja yhden vuolin kuorimaraudalla nilalle, mutta sitten loppui puhti. Olkanivelkin tuntuu irti olevan ja pakottaa koko raajaa.
Seuraavaksi käyn kylvyssä.
Loheen laittamani valkosipuli sai kalaan sellaiset aromit, ettenpä ole aikoihin moista makuelämystä kokenut. Joskus tuntuu, että savukala on niin pyhä gurmee ettei sitä muulla kuin kataja- ja leppäsavulla saa maustaa, mutta kyllä siihen näkyy ainakin valkosipuli sopivan. Taidan seuraavalla savustuskerralla laittaa pottuja ja muita vihanneksia samalle pedille kärventymään.
Klo on ½19. Lähden humppareissulle jo nyt, että kerkeän Vuokattiin maitokauppaan. Menen sittenkin tutulle lavalle Napikselle vaikka siellä matit ja tepot esiintyvätkin.
10.4.2016 Sunnuntai
Aurinkoinen aamu. Kuljeksii kyllä kolakan näköisiä pilviäkin. Pikkupakkanen.
Olipa siellä Napiksella porukkaa. Turkulaissedät ne jaksavat heilua, ja kummasti vetävät porukkaakin vaikka toisena soittamassa ollut, nuorten poikien Hurma-yhtye menee humisten ohitse musiikin laadussa. Se on rankattu kolmen parhaan Suomessa esiintyvän lavabändin joukkoon muualla, mutta ei tämä vielä näy yleisön käyttäytymisessä näillä korkeuksilla. Vanhojen setien laulujen väliin juontamat sutkaukset näyttävät osaa porukasta viihdyttävän enemmän kuin harrastus, jonka vuoksi tanssilavalle liput maksetaan.
Liikuntaa itselle tuli koko rahan edestä.
Kun ajelin takaisin, alkoivat suonenvedot molemmissa jaloissa ja sänkyyn ruvetessa piti heti pompata ylös. Lihaskramppikipu vei melkein tajun. Se loppui vasta, kun menin ulos pakkasen kovettamaan lumisohjoon alasti seisomaan. Jos olisi ollut kylmää vettä sankollinen siinä, niin olisin sillä kokeillut kivun poistoa. Kaivolle en voinut lähteä kävelemään, sillä jalat eivät niin pitkästi olisi kantaneet.
Knissa illalla.
Olipa mukava kohtaaminen ennen lähtöäni Unimäestä: Kärppä tuli halkopinoihin ja muihin puukasoihin vilahtelemaan. Kun matkin huulillani hiiren vikinää se kävi lähimmillään kengänkärkeä kynsillään rapsimassa. Sen teki mieli hypätä housuja pitkin äänen suuntaan, mutta ei ihan rohkeus riittänyt. Kameraa ei ollut mukana, mutta hain kännykän jolla videoin kärpän vilkasta pujottelua puolelta toisella. Esittämäni hiiren vikinä sitä ei enää kiinnostanut, mutta sain kuitenkin sen videollekin vilahtelemaan. Kerrassaan kaunis ja sulavalinjainen eläin, mutta koskaan ennen se ei ole niin tuttavallisesti käyttäytynyt.
Lumikon ja kärpän yhteiset metsästysretket ovat tänä talvena varmistaneet luonnollisella tavalla sisälle tunkevien myyrien vähenemisen.
Peräkärryssä toin haketarpeita eli harventelin sormenpaksuista ja vahvempaakin pajua, leppää, koivua ja pihlajaa kyytiin ja murskaan ne kasvimaiden katetarpeiksi. Polttopuukuormaa en hirvinnyt ajatellakaan, en olisi raskaan kuorman kanssa pois päässyt niin liejuksi oli Anun ja Marin tie mennyt.
Ennen lähtöä Hujjaustelin. Mökkiä asentoonsa siivotessani kuuntelin Kuusi kuvaa-ohjelman jossa haastateltiin Päivi Alasalmea. Joitain yhtymäkohtia hänenkin elämänsä ja omani kohdalla löytyi 80-luvun puolivälin paikkeilta Orivedeltä.
Tulomatkan ajoitin niin, että koko ajalle oli kuunneltavanani Kadonnen levyn metsästäjät. Siinä on joskus ihan hauskoja juttuja musiikin ohella, mutta toisinaan ärsyttää samat soittelijat. On se kuitenkin paremmin moderoitu kuin Puhelinlangat laulaa jota ei enää viitsi kuunnella ollenkaan.
Kotona pojat hyppivät syliin, mutta eihän niitä enää jaksa enää paljon nostella. Pääasia kuitenkin, että halasivat. Tuliaisiksi minulla oli Unimäessä lähtiessäni loppumaitoon paistamiani räiskäleitä melkoinen pino, tai oikeastaan paketti. Savulohtakin jäi kohtalaisen kokoinen rasiallinen, mutta ei se muille kelvannut. Ite piti syyvä; tein letturullia jonka täytteeksi lohta ja juustoa.
Olen niin väsynyt, etten rästissä olevia lehtiä jaksa ruveta lukemaan. Saatika että alkaisin ajattelemaan mitään. Murheetkin pienenivät kokoisekseen Unimäen avaramman taivaan alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti