sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Marraskuu 2015, viikonloppumerkintöjä

14 pv lauantai

Nat...nat... nat... natt...rhyymmssrumm rum RUMPS!

"Tämä on ylimääräinen uutislähetys. Ranskassa, Pariisissa on meneillään vakava terroriaalto. Ranskan rajat on suljettu. Presidentti Holland on julistanut maahan yleisen hätätilan..."

Kun viimein saan itseni täysin hereille, käsitän, että olen Unimäessä, pikkuhuoneen sängyssä. On pilkkosen pimeää, vain auki jääneen patteriradion pieni punainen silmä tillottaa mustan keskeltä. Ryminä, johon heräsin, oli jyrkältä peltikatolta kerralla alas humahtanut suvilumi. Ja vaikka sitä ei ollut kuin korkeintaan viisi senttiä, se isolta alalta luiskahtaessaan pitää aina yllättävän kovan äänen. Kun tyttäret olivat pieniä ja säikähtivät lumenruminaa, piti mennä yläparvelle viereen ja selittää, että Anu ja Mari ne siellä vain mäkeä laskevat. Siitä tuli lopulta ajankin patinaa kestävä vitsi joka kerrotaan aina uusille mökissä nukkujille.

Mutta nyt pimeydessä, syvään uneen yhdistettynä, Ranskasta kantautuviin terroriuutisiin ja viime kuukausina saamiini epämiellyttäviin viesteihin, joita nukkumaan mennessäkin sattumalta mietin, pelästytti minut todella pahasti. Piti metriä pitkän puolukkasurvinnuijan kanssa käydä ulkona katsomassa, että ääntenpäästelijä varmasi oli vain lumi.

Eikähän se uni nyt tule. Keitän kahvit ja mietin kuulemiani uutisia. Eipä niihin ole mitään muuta sanottavaa minulla, kuin että sydäntä kylmää, Euroopassa kontrolli tiukkenee ja monelle syyttömällekin koittavat painostuksen ajat jahka vähänkin epäilyttävien piiriin kuuluvien kuulustelut aloitetaan.

Rasistit kaikkialla saavat propagandaleivoksiinsa jauhoja. Suomessa halla-aholaiset parkaisevat kuin yhdestä suusta: Mitä me on sanottu! Mistä on varoitettu! Ja heidän tyytyväisyytensä on suurta. Jokainen tummanaamainen saa olla nyt varuillaan. Ja puolustajat, jotka kehottavat malttiin.

Syyllisiä terroriin on kuitenkin vain kourallinen maailman hätääkärsivien miljooniin yksilöhin verrattuna.

Mukaani otin luettavakseni Matti ( eikäku HANNU korj. 17.11.15 koska lukijamikiseditori huomautti: lue kommentit) Mäkelän "Muistan, Otavan aika"-muistelukset ja sen lukemiseenhan illasta nukahdin. En kyllä itse muista valonäpistimien irrottamista akunnavoista. Olisinko nukahtanut ja hätkähtänyt sen verran horteeseen, että olen ne hapuillut irtaalleen ja painunut takaisin unen syvyyksiin?

Nyt tulivat klo 2:n normaalit uutiset joissa selostettiin lisää Pariisin tapahtumia, Jonkun konserttisalin lihanleikkuu kalashnikoveilla jatkuu vielä. Siellä on panttivankeina satoja ihmisiä. Poliisi valmistautuu rynnäkköön.

Mäkelän kirjasta poimiskelin sivulta 40 alkaen häiritsemään pakkaavia virheitä joita on yllättävän paljon entisen kustannustoimittajan kirjaksi. Puolustautuvat tietenkin, että sehän on laitteiden vika. Eihän manuksia enää käsin ja tervein silmin tarkistella, vai? Olen kerännyt jo melkoisen sivumäärän, joissa virheitä havaitsin. Hannu Mäkelän silloinen esimies Paavo Haavikko kääntyilisi haudassaan jos tietäisi: 40, 50, 58, 84, 86, 93, 94, 106, 109, 112, 130...

Sivun 94 virhettä kylläkin  mietin, koska en tiedä, olisiko kustannustoimituksen piirissä sektio-sanalla joku slangimerkitys. "Oppikirjaosasto on perinteisesti se, jonka varaan kustannustoiminta on vielä tuolloin voinut luottaa ja sitä sektiota vetää Veikko Siiskonen, ... ..." Luulisin kuitenkin, että on tarkoitettu sektoria.

Sivulla 106 oleva kömmähdys(?) on hauska: "... ..., mutta Kekkonen osaa taiteilla naapurin kanssa, hän käyttäytyy kuin ikiaikainen patruuna: juo töitä kotiin."

Kirjallisuus on kauttaaltaan nykyään virheiden täplittämää. Kertoo jostakin, mutta pelkästään välinpitämättömyyden aikakaudestako?

Nämä tuntuvat nyt pieniltä murheilta Pariisin rinnalla, mutta entä kun juuri tapahtuneista terrotiteoistakin kirjoitettujen kirjojen sivuilla virheitä vilisee, niin jääkö lukijalle muuta pohdittavaa kuin asiaselostuksia pahasti häiritsevät tekstivirheet?

Illalla klo 17

On jo pilkkoksen pimeää. Hujjaus lämpiää, lohi on savustimessa, mutta kestää kauan, ennen kuin kypsyy kunnolla sillä navakka tuuli heiluttaa tulia savustimen alla kuin Uosukaisen liehuvaa liekinvartta. Mutta parempaa se kala vain on kun hitaasti kypsyy.

Muuten oli raskaanmärkä päivä. Päätä alkoi särkeä hartioiden lisäksi. Kannoin taas Raiskiolta pölkkyjä kärryn täyteen. Sataa tihuutti koko ajan niin, että vähäisetkin lumet sulivat pois. Menin aivan märäksi, mutta se ei minua niinkään haittaa kun ei perkele alkaisi ainaisten kipujen kanssa noituminen. Nyt pelkään, että päänsärky yltyy pirullisempaansa mytäkkään.

Rakentelin 10 litran sankosta ja kansista syöttöautomaatin pikkulinnuille. Luulisi siemenien muutamaksi kuukaudeksi napsittavaksi riittävän täyden astian alaosiin kaivelemistani rei´istä jos eivät närhet keksi keinoa tyhjennellä sitä avuksi. Ei ne kyllä pysy kynsiensijoilla, mitä pienempien vierailijoiden käynneille suunnittelin. Älykkäitä närhet kyllä ovat, että tiijä häntä kuis käy.

Hakkuuraiskiolla oli pohjantikka hakkaamassa kelottunutta närettä. Kävin kuorimassa avuksi isoina liuskoina irtoavaa kaarnaa eikä se ollut yläpuolella moinaankaan läsnäolostani. Muutamia valkeita toukkia sain sille paljastetuksi, mutta en joutanut jäämään tarkkailemaan, älysikö se helpon aterian. Vähän harmitti, kun ei ollut kamera edes 100 m:n päässä autossa vaan mökin pöydällä kauempana.

Pesulan Vilikki oli päivällä tienristauksessa hirvipassissa. Asetta ei näkynyt, mutta ehkä se oli ladattuna pakettiauton raollaan olevan sivuliukuoven takana. Kahdeksankymppinen mies se jo on, että ei se kyllä jaksa metsään enää. Mutta ei ikä tieltäkään anna lupaa ampua. Eikä 150 metriä mökkiini tuohon ole, missä mies seisoi. Jututin minä sitä, mutta eivät ne kaksisia puheita ole. Hirvistä ja koirista ja marraskuisista ilmoista. Susista ei nyt kuitenkaan. Sanoi Erämiehillä vielä yhden emän juoksevan hengissä, muut luvanvaraiset on jo murhattu.

Otin burananpuolikkaan ja vähän aikaa jo makailin pesulla käynnin jälkeen. Vähän särky vaimenee. Lohi oli myös kypsää, maukasta; sopivasti katajaa ja leppää. Nyt kuuntelen Lauantain toivotut ja lähden Napikselle jos vain ei särky ylly. Mitäpä sitä muutakaan. Luultavasti siellä on ainakin 1500 lipun lunastanuttta kun on Sinitaevas ja Hurma soittamassa. Tuli mieleen, että jos seuduilla olisi terroristeja tahi muita tylsämielisiä järjettömiä, tanssilavat olisivat täysin suojattomia niille hirmuisuuksille. Eli pelko, vaimeanakin, astuu asiaa miettivän mielenovesta näinkin kaukana Pariisista.

15 pv sunnuntai

Klo on 03 aamuyöllä. Tulin juuri humpalta, keitin vielä kahvit ja söin savulohivoileivän. Oli nälkä sillä eilen jäi ruokailut pelkkien eväsleipien ja parin tomaatin sekä kahden keitetyn kananmunan varaan.

Äiti syntyi tänään 93 vuotta sitten. Olen muistelemassa häntä oikeassa paikassa tänään. Tuli jotenkin samanmielinen olo kuin on ilmakin; alakuloinen.

Napiksella valtavasti väkeä. Paita ja kalju märkänä sai huhkia. Puutarhurikin tuli entisen työkaverinsa kanssa joka kai juhli syntymäpäiviään. Me ei tavan mukaan paljoa tanssittu yhdessä. Viimeisillä valsseilla sitten P murisi, että kun koko ajan sen yhden muijan kanssa vain nuohouduin; tarkoitti J:tä, mutta ei se ollut totta. Harvakseltaan pitkin iltaa ja sitten lopussa pari peräkkäistä ja ihan litteinä kiinni mentiin, niin siltä se kai sitten näytti. Kuopiolainen, Sofi Oksasen oloinen pieni, kepeä vietävä, tuttu nainen oli ja eräs pituiseni, ½tuttu siilinjärveläinen nainen oli soutamista harrastavien savolaisten pikkujouluja viettämässä. T oli myös, ja oululainen, sekä Oulaisista yksi hyvin kevyt nainen jota en ole ehkä pariin vuoteen nähnyt. Se oli laihtunut entisestään.

Säyneisten maanviljelijä Eero ja Kuopiossa nykyisin asuva Ranekin oli ja kaveri, jota sanon  "Nilsiän mieheksi" koska en milloinkaan muista sen nimeä vaikka ollaan tunnettu jo 20 vuotta, ja muutama muu, joita jututin. Rovaniemeltä oli pohjoisin ja Espoosta eteläisin. Kaikkia niitä naisia, joita olisin halunnut tanssittaa, en kerennyt hakea, mutta jos jäin vähäksi aikaa aloilleni, oli joku jo viemässä humpalle ihan hakemati. Vasen polvi meni kipeäksi tällä reissulla, mutta päänsärky on tiessään.

Napikselle mennessä Talvivaaran tienhaaran jälkeen oli joku nuorisoporukka ajanut autonsa rusinaksi kaiteeseen ja sitten kallioleikkaukseen. Mitenhän lie käynyt hurjalle joukolle? En jäänyt kyselemään sillä oli siinä jo porukkaa ilman minuakin jonoksi asti. Yhden ketun näin tullessa juoksevan tien ylitse.

Nyt nukkumaan. Luen kuitenkin muutaman sivun virheellistä Mäkelää.


Illalla Knissa

Ei ollut metsään menijäksi tänään, ärtyi se tuo polvi eilisiltaisesta ryyhellyksestä niin araksi. Mutta oli mulla jo eilisen aherruksen ansiosta kärry täysi kuivaa närepölkkyä, että asettelin vain pressun hyvin ja köytin liinoilla kiinni. Päälle sidoin vielä metsästä hakemani joulukuusen jonka istutin tuohon ulos perennapenkkiin edellisten vuosien tapaan. Pannaan siihen sitten ulkovalosarja loistetta tihkumaan. Mitäpä muita puita kuin polttopuita sisälle kuivumaan.

Unimäestä läksin jo puolitapäivin koska oli lumentuhruinen  keli ja liukastakin. Panin  mökin varuilta siihen kuntoon, että jos tässä ei pitkään aikaan siellä pääse oleilemaan. Meni siihenkin tärkkäsyyn tunti tai kaksi. Soitin tavan mukaan Soilalle lähtiessäni. Talvikengät, jotka Eveliinalle vein, olivat olleet sopivat.

Sytytin lähtiessäni lintujen ruokintaorressa roikkuvaan ulkolyhtyyn 2,5 vrk:tta palavan öljykynttilän äidin muistoksi. Samallahan se toimii myös Pariisin tapahtumille. Kukaan sitä ei ole katsomassa, vain omissa mielikuvissani se täällä 100 km:n päässä korven pimeydessä tuikkaa.

Hesarissa pikiä analyysejä ja raportointeja Pariisin tapahtumista. Niitä on myös radio laulanut koko päivän. Hirmuinen juttu se on ollutkin. Totta on vain se, että koska toisiaan ihminen murhaamaan on joskus oppinut, niin ei se sen lopettamisessa ole koskaan tosissaan ollut; ei kai maailmassa niin helvetisti ydinpommejakaan enää olisi.

Pojat on kaikki kotona. Pauluskin kotiutui mummilasta. Kohta katsotaan taas se murhaamisia lukuunottamatta lapselliseksi äitynyt Silta.

Kadonneiden levyjen metsästäjät on joskus aika hauska ohjelma. Sitä kuuntelin  toisella korvalla lehtiä lukiessani. Lauantain (sunnuntaina se lakkasi ilmestymästä) Kainuun Sanomissa oli satiirinen vastine sille, joka oli epäillyt sivistyssanoja liiaksi kirjoituksissa olevan: "Opetelkaa metsästäjät ainakin yksi oudompi sana: alfa. Kun räiskitte pyssyillänne, onko malttia tai rehtiyttäkään tarkkailla, onko kyse johtajanaaraasta -jonka tappaminen vaikuttaa suoraan muun lauman käyttäytymiseen." Nimim. Suden puolesta

4 kommenttia:

  1. Kirjojen lisääntyneisiin virheisiin kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota joskus 90-luvun puolivälissä. Etenkin tietokirjoissa niitä alkoi olla huomattavat määrät. Tänä vuonna olen huomannut, että kun tiedekirjojen vertaisarvointi on lisääntynyt, niin virheet ovat melkein kadonneet ja samalla varsinaiseen aiheeseen vaikuttamattomat asiavirheetkin ovat vähentyneet huomattavasti.

    Muistelmia ja muita kevyempiä tietokirjoja ei vertaisarvioida, joten niissä entinen meno jatkuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös olen ollut aina hanakka huomaamaan, sekä syvästi harmistumaan kirjoitus- ja ladontavirheisiin lukemisissani. Omianikin tuhruja paikkailen jälkeenkäsin jatkuvasti enkä kömmähdyksiä itselleni helpolla anteeksi anna.

      Maapalloa ja sen ekologista tilaa käsitteleviä tiedekirjoja on nyttemmin tajuntani siivilöitävänä ollut useita viime aikoina, ja todellakin: en ole juuri virheistä tarvinnut ruveta listaa tekemään.

      Otavakonserni on kirjojen kustantajana kulttuurihistoriallisesti hahmoteltuna ollut melkoisen "painava" tekijä, joten pitäisi sitä sivuavien teostenkin kyetä samaan arvokkuuteen.

      Nyt puheenaolevista virheistä, vaikka niiden syntyyn ei itse kohde, Otava, olekaan Mäkelän kirjassa syyllinen (kust. Tammi), jää silti ikävä sivumaku ikään kuin se olisi kuulunut aikaan, jolloin kirjoittaja kustannustoimittajana on siellä toiminut. Haavikon aikaanhan se ei kuvauksista päätellen missään nimessä ole sitä ollut vaikka hänen itsensä teokset ovatkin melkoisen virhesiivilän lävitsekäyneinä julkisuuteen tuotettuja.

      Sitaatti Tuomas Anhavan kustannettavana ja painon lävitse jo ehtineen runoteoksen virheisiin sivulta 201: "Korjausliuska tai lohdutuksen sana eivät auta; vasta nyt voi asialle hieman hymähtää. Mutta runoudessa pilkun paikkakin on joskus vakava. Yksi väärä pilkku saattaa muuttaa koko lauseen kulun ja ajatuksen."

      Tämän soisi olevan mottona kaikessa kirjallisuudessa edelleenkin.

      Poista
  2. Virheitä toki tekevät monet kirjoittajat, ei niistä kauheesti kannata mekkalaa nostaa, mutta oikolukijan virheet on anteeksiantamattomia. Koska oikolukijan työ on lukea oikein.

    Ps. Minäkin olen lukenut tuon HANNU Mäkelän kirjan. Ja kovin oli jotenkin katkeralla tuulella, äijä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo.. o. Kyllä ärtymystä minäkin olen havainut, mutta aika tavalla oikeissa paikoissa. Kirjoittaahan "herra Huu" myös kepeitäkin ja iloisia tarinoita väliin, kertoilee Lapin patikoinneista hyvinkin elävästi (mutta toisaalta vähän lapsellisestikin) ja hyvistä ystävistään tosilailla eläytyen.

      Varsinkin Parosen ja Ernon kohdalla ei voi olla eläytymättä itsekin kerrontaan koska heidän poistumisensa ajat ovat aika herkällä kynällä piirrettyjä.

      Ärtymys ärtymyksen paikkaan ja iloisuus tai suruisuus omillensa, siitähän lukukokemuskin syntyy. Varsinkin niin sanotuissa elämäkerroissa, jota tämäkin mitä suurimmassa määrin edustaa.

      Jos Kemppisen kohdalla ärtymys on kovanlaista luokkaa, niin kyllähän se perustellaan. Emme me täällä tietenkään voida satavarmoja olla, onko se just nuin mennyt, mutta juurta asialle varmasti löytyy, on se niin sydänverellä paperilla muisteltu.

      Tässä kohden arvostelun kohteen paksu nahka sen kyllä kestää, ja varsinkin toisen, joka on jo haudassa (Haavikko).

      Virheistä olen samaa mieltä, etteivät ne ole kirjoittajallakaan vältettävissä. Panee vain miettimään, että kirja, jonka kirjoittajaksi on merkattu entinen kustannustoimittamisen ammattilainen, on antanut virheiden korjauksessa noinkin paljon periksi. Vai onko itsekin jo sokeutunut niille? Mekkala sellaisesta pitää ehdottomasti nostaa, eikä antautua lukijanakaan, "tuoteten" varsinaisena hyötyjänä, loppukäyttäjänä, maksajana, samalle välinpitämättömyydelle kuin tavaksi alkaa rautakauppojem tarjontaa myöten käydä.

      Ei Päätalonkaan hehtaarituotannossa virheitä moista määrää kirjaansa kohden ollut.

      Mutta kuten jo arvelin, niin nykyisin kirjojen virheet kuvaavat aikakautta jota eletään; hälläväliä kaikki.

      Oikolukijat, jos heitä miten on ollut, ovat olleet huolimattomia tai kuten Reijo tuolla kommentoi, niin vertaisluenta puuttuu kokonaan näistä "kevyimmistäkin" kirjallisista tuotteista.

      Vaikka en kyllä kovin kevyenä tätäkään kirjaa pidä sillä valaisee se niin paljon asioita kustannustoiminnassa.

      Poista