"Urheilutähdet ottavat jättitatuointeja nukutettuna", siinä aamun kaamein otsikko kaiken medikalisoinnin maailmassa jossa lopulta vaikeimmin kärsivät jäävät auttamatta jos heillä ei ole varaa hoitoon hakeutua.
Ensimmäisenä valtioiden hankintalistalla ovat välineet, joilla vammautuneita massoittain aikaan saadaan ja vasta sitten tulevat välineet ja infra, joissa sairaita ja vammautuneita hoidetaan. Lopulta nekin tilat ovat ensimmäiseksi pommien lähettäjien tähtäimessä.
Kuka vielä on sitä mieltä, että lajimme on älynsä avulla kaikkivoipa, ja että se sen avulla selviää vaikeistakin aikakausista voittajana kun historiankierto toistaa aina vaan uudestaan jo koettuja kauheuksia?
Yksittäin ja yhdessä Homo Sapiens hokee loputtoman toivon olevan esteet voittava voima. Tällä mantralla se narraa vain itseään ja toisiaan.
Tänään en moottorisahaan käsin koskenut sillä käsiin koski. Vaan mitäpä se auttoi kun tuli kuitenkin hirsiä olkapäällään kannettua metsästä rantteelle valmiiksi. Iltapäivällä mylläsin vanhan mansikkapenkin. Penkinpään ruohosipulikasvuston tongin juuristoineen pois ja vaihdoin tilalle vahvasti kalkitun kompostimullan.
Ruohosipuli ei näköjään rajusti harventamatta moniakaan vuosia ahtaassa penkissä menesty. Niistä alkoi mennä maku ja kellastuivat nopeasti. Syömäkelvottomia kukkavarsiakin kasvoi liikaa vaikka itse kukat käyvät höysteeksi salaatteihin ja keittoihin.
Alkuperäinen ruohosipulitupas kasvimaan toisen laidan kiviraunion luona kasvaa paljon hillitymmin. Se on sijainnut saman kiven juuressa jo kauan. Lie vaikka äidin peruja 70 vuoden takaa kun en muista itse niitä koskaan tänne istuttaneeni. Nyt sen ympärillä on kolme pensasmustikkaa jotka vasta tänä kesänä alkoivat lehtevöityä. Muutamia marjoja niihin tuli, mutta mustat rastaat nielivät ne kupuihinsa.
Saman aikaan kun Kiinassa kokoustavat Aasian ja Venäjän psykopaattidiktaattorit, ja jonka tulisi olla ykkösuutisena pohdintoineen, näpertelee Suomen hallitus jonkun tutkijankammiostaan vapautetun Keskisarjasammakon teurastamisen kanssa. Vakava asiahan sekin kun sen raameina on rasistinen perussuomalaiset-puolue. Hallitusvallankahvasta on niin mukava kiinni pitää, että pakko Purrankin on hammasta purra ja niellä Keskisarjan keittämä ja julkisuuteen yökkäämä soppa ja lusikoida se itse ja olla kuin ei vituttaisi lainkaan.
Katsoin Auschwitz - 80 vuotta vapautuksesta dokumentin Areenalta. Äänessä olija, niin ikään 80-vuotias Simon Schama sanoo monta tärkeää asiaa muistettavaksi. Yksi on se, ettei kyseinen kauhea ajanjakso tullut kertarysäyksellä vaan askelaskeleelta, vaivihkaa ja salaa niin että ihmiset tottuivat ja hyväksyivät sen tulon. Natsien aivopesu alkoi vaikuttaa eikä lopulta ollut mitään vaikeuksia tavallisenkaan ihmisen ruveta juutalaisten kivittämiseen sillä hyötyiväthän he itsekin siitä.
Lähelle samankaltaista tapahtumasarjaa on Eurooppaa hivutettu ääriainesten toimesta jo vuosia. Jos Suomessa ei purrien ja hallalahojen airuetta aisoihin olisi saatu, emme tiedä missä olisimme sortopolitiikan suhteen menossa.
Venäjän Suuri Isänmaallinen Teurastussota Ukrainassa ehkä pysäytti suomalaisen äärioikeiston nousun. Nyt on vain "oikeisto" jonka piiska köyhien yllä tamppaa militarismin napalm-mattoja ja laskee jalkoihimme jalkaväkimiinoja. Mutta ei sekään hyvää ennusta vaikka koko maa ruudilla kyllästettäisiin ja pidettäisiin silmittömän raaka vihollinen etukäteen aisoissa.
Mitä sitten tapahtuu kun sota Euroopan laidalla rauhoittuu, mutta suuri osa Euroopan kansoista, Suomi sankimmin aseistettuna jää sormet liipaisimella ruutitynnöriensä päälle istumaan?
Olen nyt useampana aamuna uinunut kuuteen-seitsemään. Heräilen kipuihin, mutta käännän kylkeä, etsin käsilleni paremman asennon ja jatkan unien näkemistä.
Lämmintä ollut koko pvn. Tuulee aika rajusti ja se viilensi niin, että oli mukava työskennellä. En silti kykene kuin kahdesta neljään hirttä päivässä nylkemään paikolleen. Mutta jos pari viikkoa vielä jaksan, niin kehikko alkaisi olla tehty päätykolmioita myöten.
Lopetin puolen päivän jälkeen sahailun, ruokailin ja otin pikku nokoset. Sitten kasailin hajallaan olleita tavaroita kasempaan, pätkin hirrenveistosta jäävää puunpärtöä polttopuiksi ja kerkesin myrytä kasvimaahankin liittyviä valmisteluja. Pitää muistaa valkosipulin kynsiä hankkia kunhan saapuvat myymälöihin. Hommoojalla ovat olleet ainakin ennen parhaita.
Tänä iltana pitkästä aikaa tuntuu yksinäiseltä.
Rupesin katsomaan Jörnd Donnerin Ingmar Bergman-haastattelua vuodelta 1997. Välillä nousin ottamaan iltapalaa. Klo on nyt 21.50 ja muutenkin pimeää taivaankantta peittävät tummat sadepilvet. Mustarastaita ja muita rastaita oli hyppelehtivinä pallukoina kasvimaalla. Kävi melkoinen humahdus kun kaikki lähtivät samaan aikaan lentoon ulos mennessäni.
Kiinamahdin näyttäytyminen muiden diktatoristen maiden jellukoiden, loputtomien ohjuslavettijonojen ja sotilasmassojen keralla Tiannanmein aukiolla on mykistyttävä näky. Jos tuon sotakoneen kanssa mikä tahansa suurempi valtio alkaa tosissaan kalistella, jälki tulee olemaan rumempaa kuin missään milloinkaan. Tajuaakohan USA:n Suurmöliskö sen?
Klo on 02.15
Heräsin tappavanhajuiseen painajaiseen: Ukraina lähetti flamingo-ohjusryppään kohti Moskovaa ja kun ilmatorjunta siellä heräsi, ne kaikki lumpsahtivat räjähdellen kaatopaikalle aiheuttaen hirvittävän paskamyrskyn. Uutiskuvissa Mika Hentusen kärsivä ilme yökkäili, että me kaikki ollaan täällä kuoleman omia. Hentusen viimeinen raportti tuli junaraiteilta jossa hän muiden mukana ryömien yritti päästä rautatieasemalle... Heräsin hikisenä paskanhajuun.
Iltasella
Sain vielä aamuyöstä uudestaan unen päästä kiinni ja herätessä puuro oli sopivasti hautunut termoksessa. Satoi vettä. Aamupvllä kävin kylällä asioilla. Hain 2-tahtiöljyä, pyöröviilan, bensaa. Leipomolla hörppäsin viinerikahvit ja ostin arinanlämpimän ruisleivän.
Sittenpä menikin tunnit monet hirsiä salavaen.
Koskee etuvarustukseen. Oikean olokapiän seutu pahin. Olkavarren nahkan alla tuntuisi mönkivän suuria toukkia (kuin kuvassa) vaikka pinnalle näkyvää liikehdintää ei olekaan. Minkähän juuttaan oire sekin lie?
Verenpaine ennen saunaa oli 117/77/56, nyt iltasella jo hetken petillä lukemisen jälkeen 135/80/46. Syke kun himmenee, ovat muut lukemat sitä kovempia. Onkohan se pahasta vai hyvästä?
3.9. olleeseen Hesarin juttuun "Metsäinsinöörit ja metsänomistajat nousivat hakkuukapinaan Kainuussa" olen kirjoittanut useammankin puheenvuoron, tässä Jari Miettiselle vastausta:
Hyvä että vastustajia alkaa löytyä. Olisi pitänyt kaikkien ymmärtää nousta barrikaadeille viimeistään 1960-luvulla kun "kaaheen aakeeta laakeita" (2000 ha) alkoi kerralla sivaltautua tuttuihin maisemiin.
Kukaan ei varmasti väitä vastaan etteikö hakatun metsän paikalle suhteellisen nopeasti jo nykyisessä ilmastossa kasvaisi uusi taimikko, mutta siitä ei iloa ei hyötyä ole sen enempää luonnolle itselleen elämistöineen ja kasveineen kun tiedämme jo tarkkaan talousmetsän seuraavat vaiheet.
Ihminen voi kerätä vattuja, ehkä muutakin marjaa hakatulta aukolta parina, kolmena kesänä kunnes taimikko ensiraivataan eikä siinä ryteikössä kuljeta taaskaan muutamaan vuoteen. Seuraavaksi saapuvatkin sitten ensiharvennuksen tekijät koneineen ja sen jälkeen murheelliseksi myllätyssä maastossa ajourien, latvuksien, kantojen, ja oksien ylitse kukaan halua vuosikymmeniin loikkia.
Menee siis n. ainakin 30 vuotta ennen kuin hakatulla alueella ihminen pystyy kunnolla liikkumaan, mutta kun sienet ja muut luonnonantimet alkavat nostaa syksyisin päätään, ilahdutaan jälleen pieneksi hetkeksi niistä, mutta sittenpä kolistelevatkin paikalle jo päätehakkuukoneet ja ruljanssi alkaa taas uudestaan.
Että vähäinen ilo se ihmisellekin on se "hieno taimikko". Suurin murhe on kuitenkin kaiken vanhan metsän menetys joka hitaan evoluutioprosessin päätteeksi olisi voinut näyttää taimikoidenkin ihailijoille, mihin luonto kokonaisuudessaan pystyisikään jos saisi olla vaan.
5.9.2025 perjantai
Päiväkirjamaista itsensä ylläpitoa kun piintyneesti harrastaa tietää päivän merkintöjä aloittaessaan olevansa elossa, mutta aina vain lähempänä olotilaa, joka tarkoittaa henkilön häviämistä todelliseen ikuisuuteen: Toista täsmälleen samanlaista dna-läjäymää sormenjälkineen ei enää milloinkaan maailmaan synny.
Kuoleman jälkeen ei ole yhtään mitään vaikka älykäs elokuvaohjaaja Ingmar Bergmankin Donnerin haastattelussa jätti uskonnottomuudestaan huolimatta aiheelle veräjän ylimmän riu,un paikoilleen nostamatta.
Donner itse, kaiken häneltä ja hänestä lukemani perusteella oli tasavarma siitä, että kun huokumisensa loppuu, loppuu hänen osaltaan kaikki. Se varmuus olisi aivan kaikille paras olotila täällä hetken oleskelumme aikana.
6.9.2025 lauantai
Eilenillalla etuseni olivat niin kivuliaassa tilassa, että halusin saunan jälkeen päästä vain nopeasti pitkälleni ja unten armahtavaan olotilaan. Otin asperiinin ja rupesin lukemaan niin siihenpä olin uinahtanut. Vähässä virrassa jo ollut tabletti oli liukunut pitimistään tasonkulmaan kiinni ja sammunut itsestään.
Sophia Jansson, Ingmar Bergman sekä Jörn Donner ilmehtivät joka toisessa unenkuvajaisessa, mutta eivät ne puhuneet omista ajatuksistaan eivätkä omilla suillaan. Olivat vain naamioita tutuille ihmisille niiden takana.
Selitäpä tuollaiset unet niin olisit melkoinen velho!
Henkilöitä ehkä yhdisti se, että sattumalta heidän haastattelujaan ja artikkeleitaan olen yhtäjalkaa lukenut ja niissä heillä on toisiinsa nähden samansuuntaista kerrottavaa omasta elämästään. Lapsuudestaan, ja kuinka dramaattisesti se aika on aikuisenakin elämään vaikuttanut.
Siten se yhditsää myös minut samaan kieppiin ajatuksineni joita ikääntymisen myötä, ja muutenkin, on tullut miettineeksi.
Puheenaiheena kliseeksi lapsuuden vaikutusta voi jo sanoa, sillä niin kauan kuin olen kirjallisuutta lukenut, ovat itse kirjailijat henkilöhahmojensa kautta aukoneet kasvuvaiheidensa umpisolmuja elämäkerroissaan, tarinoissa ja tarinoihin.
Joka Freudinsa ja Junginsa on lukenut, on saanut ainakin osviittaa siitä, mistä kyse on.
Kuinka ollakaan, kun avaan aamun Hesarin, lehteä myydään seksillä kertomalla, että poliitikko, kirjailija, yhteiskuntavaikuttaja Anna Kontula on myynyt teininä seksiä rahoittaakseen opintojaan.
Kontula paljastuu monen julkkiksen kohdalla jo tutuksi tulleen neurokirjonkin haltijaksi. Jälleen on puhe myös lapsuudesta, traumoista, lapsuuden ja nuoruuden sekasotkuista, kaikenlaisiin kaappeihin tungetun homosapiensin ahdistuskertomuksista tässä oman onnensa seppien maassa.
Anna Kontula on kyllä ollut aina mielityypejäni sanavalmiutensa ja kirjoittamistyylinsä nasevuuden takia. Seksikäskin hän on, mutta sänkyyn en hänen kanssaan edes maksusta menisi.
Aamusta pari hirttä entisten päälle ja nyt lähden Kniin. Kaikki pojat ovat Sivullistenkadulla, niin siksikin.
7.8.2025 sunnuntai
Olin illasta takaisin Um. Tojonrottelon sytytys alkoi Knissa temppuilla. Kävin Motonetistä uudet tulupat ja yhden puolan. Pääsin juuri ja juuri tänne pihaan, loppupätkä oli yhtä rynkytystä.
Vaihdoin ykköspytyn puolan ja kaikki tulpat niin johan alkoi jälleen pelittämään. Katsoin huoltomerkinnän; Tulpat olen viimeksi vaihtanut 70 000 kilometriä sitten, että ei ihmekään. Lie sen takia viimeksi vaihdettu puolakin tiltannut?
Rahaa paloi huoltoon 60€, mutta olisi se vieraalla maksanut analyysien ja pajaveloitusten jälkeen kolme kertaa enämpi. Pitäisi moniurahihnakin taas vaihtaa. Satatuhatta olen tuolla kurvaillut vaikka tuntuu, että ihan äsken uuden paikoillensa nuljusin.
Klo on 22.40. Saunasta tullessa ihmettelin punaiseksi värjäytynyttä kuuta. En ihmetellyt kuun itsensä takia, vaan että miksi ihmiset sitä ihmettelevät kun sen yksinkertaisen tajuttava syntymekanismi tiedetään tosi tarkkaan. Näöltäänkään se ei ole ainakaan keskenkasvuisten selluliemimetsien keskellä olevassa maisemassa kummoinenkaan. Jossain meren ulapalla, öljyisesti työnnältävien laineiden keskellä, yksin veneessä se voisi mieltä liikauttaakin, mutta ei täällä, ei minulla.
Kirjoitin Janne Saarikiven kolumniin "Suomalaisuus ja universaali ihmisarvo ovat molemmat uusia keksintöjä" kommentin:
Ansiokasta pohdintaa Saarikiveltä jälleen.
Toisaalla tässä lehdessä on myös ajattelemaan laittava raportti savolaisista salametsästäjäveijareista ja niinpä mietin nyt, että olisikohan ihmisarvotkin paremmalla tolalla jos eläimistä älykkäin, ihminen, olisi ymmärtänyt oman ja lajitovereidensa "universaalien" oikeuksien rinnalla opetella kunnioittamaan muitakin eläimiä tällä planeetalla?
8.8.2025 maanantai
Unessa tarkk'ampuja tai joku muu "häyhä" yritti pamautta minua hengiltä. Kuulan ilmavirta tuntui vain nenässä ja sattui keskelle vieressä olevan kaverin otsaa. Syöksyin matalan kiven katveeseen ja yritin soittaa apua. Paikka oli Laakajärven suora jossa on paikallisille tarkoitettu, kiertoon menevän jätteen lajitteluasema.
Sotaa pakoon ei unissaankaan pääse. Sen uhka väijyy kuin sissit pusikoissa niin kauan, kunnes Venäjä romahtaa. Tai kun Moskovan Zaatana ammutaan seulaksi kätyreineen ja Netanjahu revitään kappaleiksi ja munat syötetään koirille.
Turha toivo. Sota on ollut koko elämäni ajan läsnä kaikessa. Välillä se ikään kuin unohdettiin sotaelokuvien katveeseen, korkkareihin ja muuhun teoreettiseen sotasälään, mutta läsnä se on ollut kämmenen syrjän alla vähintään. Ei isäkään kokemansa sodan muistoa hautaan vienyt vuonna 1982.
Hesaripapin kolumnin "Ihmisarvoa ei voi mitata" keskustelurimpsuun kirjoitin yhden rimpsun lisää:
Ihmisarvoa mitataan jatkuvasti vaikka muuta väitettäisiin. Ihminen ei pääse mittaamisen himoistaan mihinkään. Kaiken se mittaa, pituutensa, paksuutensa ja muiden pituudet ja paksuudet. Kalorinsakin jotka se kuluttaa.
Jo kaupan parkkipaikalla ihmisen kaikki puolet tulee mitatuksi, kun pysäköin Tojotanrotteloni ruutuun, jonka kahta puolen on kaksi uutuuttaan kiiltävää sähköautoa eivätkä niiden kuljettajat ulkoiselta habitukseltaan kulkupelinsä komeudesta juurikaan poikkea. Hyvä että ilkiän astua ratin takaa ulos muodittomissa rytkyissäni ennen kuin nuo hienompien autojen hienommat kuljettajat poistuvat näköetäisyydeltä.
Kulkupeliensä kymppitonnien hinnat likipitäen tietäen verrattuna oman autoni arvon muutamaan sataseen, mittasin heidän lompakkonsa paksuuden ja samalla heidän itsensäkin arvokkaamman osansa yhteiskunnan toimintojen ylläpitäjinä jo veronmaksukykyjensä ansiosta.
Samalla minunkin arvoni, olipa se ihmis- tai mikä tahansa, rekisteröityi em. henkilöiden alitajuntaan vaikka eivät he minuun päin vilkaissetkaan.
Ihmisarvon mittariksi kannattaisikin siksi ottaa jokin muu olemassa oleva tosi asia, kuin toinen ihminen niin päästäisiin lähemmäksi sitä totuutta, mikä arvo ihmisellä on maapallon ainutlaatuiselle elämälle, joka käsittäisi kaiken faunan mitä se elonkehänsä sisällä kannattelee monin miljardein muunlaisin konstein kuin mitä ihmislaji itse edustaa.
Aikaansaamamme tuho olisi yksi tuon "mittarin" merkittävä arvojen mittaaja.
Voisimme siis lähteä arvonmittauskeskusteluun vaikka kysymällä itseltämme ja toveriltamme siinä lähellä, kumpi on saanut enemmän tuhoa ja pahaa aikaan, kristikansalle tarinoista tuttu paratiisin käärme vai sen saman paratiisin aatamit ja eevat jälkeläisineen levittäytyessään kaikkialle tällä planeetalla?
Satoi vettä aamupvn, sitten se laantui muutamaksi tunniksi jona aikana korotin telineitä ennen kuin jatkoin salvamisia. Sytytin saunalle tulet ja kävin kastautumassa kanttarellikuusikossa. Ei ollut uusia moniakaan noussut, jätin keräämättä.
Paistoin letut, kävin saunassa, söin lettuja, join kahvia ja katsoin sen jälkeen Cinemasta elokuvan "Mohikaani". Kohtalainen, osin sympaattinen kertomus vuohipaimenesta Korsikassa jonka laitumet olivat pahasti tiellä mafian bisneksille ja hän joutui lähtemään pakomatkalle vuorille. Sillä aikaa hänestä kasvoi legenda tahtomattaan. Töksähtävä oli loppu, mutta voihan se mielessään kuvitella hyvin tai huonosti päättyväksi. Jätin molempien yrityksen.
Nousin jalkeille sen verran, että kävin lämpimässä, äärimmäisen kosteassa ulkoilmassa näyttämässä pimeydelle mulkuntynkääni josta riittävästi yhden uroksen osalle uuttakin elämää on polkujensa varsille tullut ruikkineeksi, että jos ei muuta, niin ajattelee niitä solmuja joita niidenkin himojen toteuttamiset on syyttömille syntyneille aiheuttaneet.
Kirjoitan nämä kappaleet ennen kuin jatkan Lauermaa joka sopivasti käsittelee keskisarjojen ja pappien jauhamaa ihmisarvoteemaa lukukappaleessa "Liha tuli sanaksi - väkivaltataipumustemme juurilla".
Pari siteerausta: "Aluksi ilmeisesti toukkien, muurahaisten, hitaiden pieneläinten ja haaskojen makuun päässeet esi-isämme kehittyivät vähitellen tappajiksi, metsästäjiksi ja kalastajiksi."
"Ihminen on lajikehityksellisesti ollut luultavasti useammankin kerran pullonkaula-asetelmassa, jossa vain olosuhteisiin parhaiten sopeutuneet yhteisöt ovat jääneet henkiin. Väkivalta-alttius valikoitui selvästi enemmän miesten kuin naisten ominaisuudeksi, koska lisääntyminen on ihmisellä riippuvaista ainoastaan naisten määrästä. Sota- tai metsästysretkeltä selvinnyt mies riitti saattamaan raskaiksi huomattavan määrän sukukypsyyden saavuttaneita naisia. Naisten metsästys- tai sotaretken päättyminen tappioon taas olisi merkinnyt sukupuuttoa."
Siinähän se tuli: Minäkin, vaikka en sotaretkillä ole ollutkaan enkä karhujen kanssa paininut, noudatin siis aktiivi-uroksen nuoruuskaavaa: pane raskaaksi niin monta naista kuin vain siitosvehkeittesi ulottuville houkutelluksi saat.
Ah onnea!
Niitä unia näkee joihinka nukkumaan mennessä materiaalia sytykkeiksi kerää.
Viimeisessä, mukavalta tuntuneessa, mutta huolia taustakankaaseen maalatussa unessa olin Rovaniemellä "Tupsun" yläkerran huoneistossa jossa vietin monet kevään ja alkukesän yöt I:n luona. Vuosi oli 1981. Ässällä hänenkin oikea nimensä alkoi, mutta kutsumanimeksi oli valikoitunut se, jota hänestä oli käytetty lapsuutensa kotona Muoniossa kun äS ei ollut häneltä itseltään suusta oikein päin taipunut tulemaan.
Unen takaumakohtauksessa luin I:n kirjoittamaa erokirjettä juhannuslomalle mennessäni ja revin sen sitten pieneksi silpuksi ja karistelin vessanpöntöstä alla kohisevaan ja kolkkavaan junaratanauhaan. Sitten itkin. Unen aikaraosta sujahdin takaisin I:n asuinhuoneistoon, istuin kapealle sängylle jossa nukkui nainen selin peittonaan punainen täkki johon oli kirjailtu poron pää ja sarvissa keikkui neljäntuulen saamelaishattu. Ikkunalaudalla oli nuutunut ruukkupelagonia ja toisessa saviruukussa kolmihaarainen kaktus jolle oli laitettu sombero keskimmäisen latvan nokkaan.
Koska I tykkäsi kaikesta pelleilystä, riisuuduin, otin somberon kaktuksenhaarasta ja asettelin sen seisovan vehkeeni päähän. Juuri, kun olin sivelemäisilläni nukkujan hartioita, heräsin siihen, kun jokin pisti kipeästi violettina pöjöttävään, somberopäiseen vehkeeseeni.
Harmitti herätä. Melkein kirosin unifilmikoneen käyttäjää joka kaktuksen piikin loihti kullia pistämään. Olisin halunnut nähdä I:n koska olin itse sängynpäädyn unenpeilissä se reilu parikymppinen pojankloppi ja hän olisi ollut vuotta minua nuorempi Lapin Tyär. Olemukseltaan hän oli muuten Anna Kontulan oloinen, mutta silmät eivät olleet ruskeat, ne olivat moniväriset, kuin ruska.
Tai sitten muistan tuonkin tahallani viärin.
Hirrenveiston päätteeksi söin ja läksin metsään. Kiersin melkoisen lenkin erään lammen rannalle jonka poislaskevan purouoman suulle olivat majavat alkaneet padon tekoon. Kun hyppäsin rantaa myötäilevän ojauran ylitse, molskautti padon päällä oleillut lätkähäntä uimaan ja hävisi näkyvistä ennen kuin sain Nikonin kohdistettua.
Vesi oli lammen rannan suolla kovassa nousussa ja sen myötä kuivakaan kesä ei ollut haitannut karpaloiden kasvua. Niitä oli isomarjaisina ryppäinä märissä mättäissä. Raakoja vielä, mutta parin kolmen viikon päästä poimimaan voi mennä.
Enpä ollut tuolla lammella käynyt ehkä lapsuuteni jälkeen jolloin sen hetteisiä rantoja onget mukana rämmittiin ja mustia ahvenia tuohikonttiin sullottiin.
Sinne menemistä on estänyt vuosikymmenet 70-luvulla aukeiksi raiskatut metsäalat, kynnökset ja taimikoiden tiheäkasvuisuus. Nyt siellä pääsee hetken aikaa kulkemaan, mutta niinpä olivat jo toiselta laidalta alkaneet puuta ja risuja ja kantoja kekoihin repiä, että sen seudun samoilut on samoiltu jälleen vuosikymmeniksi. Minä olen jo atomeiksi muuttunut ennen kuin siellä puiden lomassa kukaan tassuttelee. Jos tassuttelee sittenkään.
Metsienriistäjät ja tuhoajat voivat nytten jo huokaista helpotuksesta sillä ikäpolveni on viimeinen, joka vielä konkereettiset, oikeat metsät polkuineen, eläimineen ja tunteineen enää muistaa.
Meidän pohjattomalla surulla niiden menetyksen puolesta ei ole enää mitään väliä.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti