...eli vielä ollaan hämäränsiivun verran äitienpvn puolella kun petilleni tiällä Unimäessä asetuin. Tulin iltapvllä, 12 astetta lämmintä, sisällä viileämpää. Lämmitin vähän uunia ja hellaa. Keitin kahvit.
Käkien kukuntaa jo monelta suunnalta.
Kävin pitkän, monipolvisen lenkin metsässä ja metsäautotiellä Vinhan kanssa. Unipuron takaa, eli Uniahon kumpareelta löytyi koppelon pesä. Oli se hieno löytö! Koiran eksyttäminen munia (7) täynnä olevalta pesäkupuralta onnistui huijaamalla. Löydettiin rajalta vielä sekin alue, jossa metsot olivat telekunneet koppelon munintaan johtanutta soidintaan. Oli paskoja, höyheniä, sulkia ja sammaltakin kääntynyt suonlaidan lahokantojen neniltä. Eli niillä paikkeilla, jossa kävin kameran kanssa vapun seutuun kun lunta oli vielä maassa.
Metsot ovat siis tulleet yli 40 vuotta kestäneestä evakostaan takaisin samoille hehtaareille kuin mistä silloinen aukkohakkuu ne karkotti!
Isä joskus harvensi mustia punakulmia ruokatarpeiksi. Muistan olleeni mukana muutamankin kerran. Kun lähestyttiin soidinpaikkaa, isä kuiskasi suupielestään: "Kun mehto hijjoo niin sillon kolome loekkaa eekä ennen liikahustakaan, ennen kun sama hijonta alakaa uuvestaan."
Metsoja oli soidinpaikat turvoksissa ja meillä nälkä. Pari-kolmekin ammuttua metsoa saattoi roikkua ison kuusen alaoksassa kaivonkorvella. Äiti ne siitä sitten höyhenistään lokkasi, mursi siivet ensimmäisestä nivelestään, sitoi ne jännesuikaleilla yhteen ja laittoi orteen koska niillä oli hyvä laasta pöydältä leivänmurut, jauhot, ja toimipa joku siipi pullasutinakin.
Jäniksenkäpälän ohella käytettiin metsonsiipiä myös veneentervauksessa pensselinä. Höyhenistä pehmeimmät käytettiin tyynyjen ja patjojen täytteinä, jalat, pään ja luut söi koira. Kivipiira ja sydän olivat herkkupaloja joita jokainen metsästi halulla padasta lautaselleen. Linnusta ei pois heitetty oikeastaan kuin suolet. Jopa ukkometson komean pyrstön sulat otettiin talteen ja aina niille jotain käyttöä löytyi. Jos ei muuta, niin väkerrettiin leikkeihimme intiaanipäähineitä.
Höyhenistä paljaaksi lokattuun linnunpintaan jäi aina untuvakerrosta ja joitakin sulkien kyniä jotka sitten kärvennettiin pyykkipadan sijalla ulkotulilla tai uunin hiilloksella. Sitten lihat pataan ja suolaläskisiivuja sekaan, keitinpotut höysteeksi. Jos kaikki perheen yksitoista jäsentä olivat pikkuiseen tupaan ahtautuneet, ei siinä 3-4 kiloinenkaan ukkometso kauaa pöydänrenkkanalle nostetussa padassa lihaisia luitaan enää hauduttanut. Hyvä jos kaikille riitti.
Tuli nyt sitten mieleen sekin kerta, kun vietiin yksi metsokukko Juhanilaan. Isä sitoi sen viholaissäkissä mopon takapaksille ja nosti minut istumaan päälle.
Metsonpesän löytyminen on tämän kevään paras juttu.
Harvensin metsänlaidan vanhimpia leppiä ja lahosydämisiä koivuja 12 kpletta nurin, katkoin muutaman metrin mittaisiksi pölleiksi ja kannoin saunan luo jossa ne kurnuttelen pölkyiksi, halon ja laitan pinoon kuivumaan. Onpahan saunanlämmityspuut sitten turvattu tälläkin tontilla.
Vasen olkapää vihoittelee edelleen eikä taakkojen kantaminen ainakaan parannukseksi liene. Kiertäjänkalvosin lienee pahastikin muutama viikko sitten revähtänyt, mutta senpä takia ei kannata lääkäriä vaivata kun ei sille mitään voi tehdä. Siinäpähän on sitkistymässä ja kipu lakkaa aikanaan tahi sitten kroonistuu ja loppuelämä on yhtä helevettiä olokapiäkipujen takia. Tahtoo olla öisin jo nyt. Niihin on kyllä koskenut niin kauan kuin muistan, mutta kummasti kipuihinkin tottuu kuin korvien soimiseen. Polvinivelten rikko huolettaa ehkä eniten. Jalat jos menee alta, niin sitten joudan kyllä elämänreissuni viimeiselle laavulle ja päätösnokikahveille yhtäkyytiä.
Niskaakin pakottaa ja paskaa nikottaa!
Pääskyt saapuivat!
JH ajoi läskipyörällä ohitse. Pysähtyi jututtamaan. Oltiin aikoinaan kansakoulun 4-6 luokilla yhtäaikaa. Oli puhetta hänen isästään Arvosta. Jostain syystä muistan sen miehen erittäin hyvin vaikka en koskaan enemmälti ole ollut hänen kanssaan tekemisissä. On edelleen elossa eli on kahdeksankympin korvilla hän.
Saunanpilkkeitä tuli 2-3 kuutiota. Ne ovat nyt suht siistissä pinossa. Nostelin päälle peltiä sateensuojaksi.
Laitoin Vinhan volisemaan juoksulankaan ja kävin katsomassa koppelonpesän. Ajattelin, että jos saan hautojasta valokuvaa ja videota otetuksi, mutta en niin hiljaa päässyt risukossa lähestymään etteikö se olisi hiiviskelijää kuullut ja pasahti lentoon ennen kuin ennätin kameran laukaisinta hipaista. Nyt pesässä oli jo 8 munaa. Enää ei passaa akkamehtoo häiritä että haudonta onnistuu. Täytyy rauhoittaa pesän lähellä olevien tuulenkaatojen haloiksihakkuutkin. Voi vitsi, että on hyvä mieli tuosta pesinnästä!
15.5.2019 keskiviikko
Viileitä ovat yöt edelleen, auringon noustessa mittarissa 2 astetta lämmintä. Haudutin hellan lämmössä kaurapuuron ja keitin kananmunia. Kävin metsätielenkillä koiran kanssa. Kurjet huusivat Karisuolla ja joutsenet Keyrityn lahdilla.
Koska ikikuusikot on ympäristöstä hakattu viime vuosikymmeninä, niin nyt Keyritty näkyy Unimäkeenkin kun kiipeää katolle. Kävin korjaamassa piipunhattua ja istuksin katonharjalla jonkun aikaa katselemassa. Pääskyset sujahtelivat hermostuneena ympärilläni ja västäräkkikin kävi ihmettelemässä.
Aamupuurot syöty, Vinha ruokittu ja kytketty juoksunaruun, vettä sankollinen ulottuville. Lähden pistäytymään Kuopiossa.
Iltasella myöhällä
Kuopioreissulla alkoi särkeä päätä aivan perkeleellisesti. Tulin jotain 14 aikaan pois ja nukuin pari tuntia sohvalla. Helpotti se sitten, mutta on vieläkin aika tohjo olo. Kävin velipoikia katsomassa Siilissä. Siellä he tössöttivät kuten ennekin. J:n virtsaongelma on korjaantunut eikä ollut enää katetria. Silminnähtävä vanhuus on kehoon hiipinyt, mutta mieli ei 7-10 vuotiaan tasosta ole liikahdellut. Kehitysvammaisuus taitaa olla ainut olomuoto jossa ihminen pysyy lapsena koko elämänsä. Ruumis lahoaa, mutta mitäs sen on väliä kun sitä ei tajua murehtia.
Reissun tuloksena laatikollinen valokuvia, rispaantuneita muistivihkoja ja muutamat saksankieliset kalenterit joissa suttaantuneita merkintöjä kaikilla lehdillä. "Tuntematon Helena" antoi myös muistitikun johon sanoi tallentaneensa asioita, jotka liittyvät jäsenkatoa potevan sukunsa vaiettuun salaisuuteen. Ennen pötkölleen rupeamista penkaisin laatikkoa sen verran, että näin sitten unta kauhistuneesta pojasta, joka juoksi karkuun pääkallomiestä ja koiralaumaa. Oli kuin olisin itse ollut tuo poika. Tai siis unessa olinkin vaikka olin muka syrjästä vain katsovinani. Maailma painajaisenpoikasessa oli yhtä törröttävää savupiippu- ja tiilimurskamaisemaa, savuavia raunioita, romua ja riekaleiksi räjäyteltyä rautaa.
Toistin "TH:lle" jälleen lupaukseni olla käsittelemättä asiaamme lyhyttä merkintää lukuunottamatta, eikähän tämäkään mikään pakko olisi. Voisin jättää kaiken vain omiin vihkoihini ajanhomeen kasvualustaksi. Julkisenkin kirjoittamistarpeen hillitsemisen on kyllä ylen vaikeaa kun vähänkin aloittaa. Mutta luvattu mikä luvattu. Asian käsittämiseksi ja hyväksymiseksi täytyy vain itsensä mielen kanssa tehdä vähän töitä. Antaa ajan kulua, kuten se on kulunut asiaan liittyneiden, jo vainajoituneidenkin kohdalla.
Minnehän piilottaisin harvinaisen "saaliini"? Referointiin menee vuosi tai pari tai loppuikä kun saksaakaan en taida; osa kalentereiden merkinnöistä on germaniaa. Äkkivilkaisulla pv-kirjat ovat selkeää suomea, tosin muste on valunut jo kirjoitusvaiheessa suttuisiksi kyyneleiksi useilla sivuilla kuin sateessa olisi tuhrattu. Valokuvat ovat erinomaisen mielenkiintoisia, niitä on varmasti sata tai kaksi.
Miten "TH" uskalsikaan luottaa nämä mulle? Osaanko olla tuon luottamuksen arvoinen kun joku alkaa kysellä kuitenkin?
Miksipä en osaisi. Eräiden medioiden suuntaan inhoni on niin suuri, että vaikka rahaa tarvitsisinkin, niin niille en myisi riviäkään tästä aineistosta. Ennen vaikka lämmitän saunankiukaan niillä.
Itsekseni tässä nyt vain mietin, että kuinka mihinkään suuresti vaikuttamattomat kirjoittamisetkin saattavat ihmisen osuttaa.
Kun sain luetuksi Mauno Jokipiin Panttipataljoonan, otin uudestaan tarkasteluun André Swandströmin Hakaristinritarit. Sopivasti tälle illalle aukeaa sieltä eteeni kertomus Pirhosesta joka on kertomansa mukaan haudannut elävältä venälaisen sotavangin Ontrosenvaarassa elokuussa 1944, eli samassa kuussa, kun isäni haavoittui siellä. Olisipa tämä perehtyminen näihin asioihin ollut ajankohtainen jo silloin, kun isä oli elossa, eli ennen vuotta 1982! Miten olisikaan isän pasianssinpeluu hetkeksi keskeytynyt Simonsalossa kun olisin kaiken tämän tavaran kanssa astellut tupaan ja alkanut kysellä hänen käsitystään aiheesta. Ja että tutustuiko vaikkapa tähän SS-Pirhoseen siellä Ontrosessa.
Harmittaa olla myöhässä, mutta niin kai kaikki me, joilla nuoruus oli kaikkea muuta, kuin historian penkomista. Lähi-sellaisenkaan. Voe isä kuinka minä sinua kaipaankaan keskustelemaan kanssani kun itse olen jo vanhempi kuin sinä kuollessasi! Ja entä äet! Mitähän vastaisitkaan kun "tällä järjellä" kysyisin SS-Väinöstä?
Aamupvllä pieksin ensimmäiset kaksi lähituulenkaatopetäjät metsään pinoon. Huomenna hakkaan haloiksi kolmannenkin ja kannan samaan pinoon vaikka se onkin n. 45 metrin päässä. Tulee niistä, 43 vuotiaista, tukkikokoon jo turvonneista puista varmaan 4-5 kuutiota.
2 leppälintupariskoa on pesiytynyt pönttöihin. Toinen parisko valtasi tiaisilta ja kirjosiepoilta petäjäpöntön ja toinen kaivon luota lepässä olevan. Petäjässä pesivän uroksen päälaki on valkea, kaivolla olevalla vain ohimot. Punarintojakin on useampi pari sillä näin niitä kompostin luona ja halkopinossa vilahtelemassa yhtäaikaa moniaita.
Sinitiaset ottivat huussikuusen ja pihakoivun uudet pöntöt, talitiaiset kaksi leppäpönttöä ja kantopöntön. Lie kirjosieppojen valtauksia kaikki muut. Uunilinnunkin näin. Kaivoin sille kivipesän kellarinrintuuseen maansisään, mutta tuskin se sinne tälle pesintäkaudelle eksyy. Ehkä se pesii G:n kanssa pari vuotta sitten kokoamassani metsänrajan kivirauniossa? Saunanpäädyn lintujen "rivitalossa" asuu yhdessä osakkeessa kirjosieppo. Pitkien seipäiden nenissä olevien pönttöjen asujista ei ole vielä varmuutta.
Pääskyistä on runsaudenpula. Ne eivät taida mahtua räystäiden alle kun katselevat aitan ja halkokatoksen sisältäkin pesäpaikkoja. Västäräkki pesii varmaan jo kolmattakymmentä kesäänsä kuistinkaton ja seinän liitoskohtaan jääneessa, suojaisessa kolossa. Ei sama parisko tietenkään, mutta sukua ehkä. On niillä väistämättä muuallakin tässä pihapiirissä pesiä, mutta vaatisi alituisen tarkkailun, että huomaisi, missä niitä on.
Kerttusia, pajulintuja, punatulkkuja, urpiaisia, vihervarpusia, peippoja... voi että lajikirjo on runsas tällä tontilla. Arvelen, että syynä niiden viihtymiseen on "antaa kaikkien kukkien kukkia"-asenteeni; pusikot ja kaikenlaista heinää pukkaava maasto.
Ei tule kaikkien mieleen sekään, kuinka tärkeä kasvi vihattu paju on keväällä ensimmäiseksi herääville kimalaisille. Niiden kukisthan ne ensimmäiset elämäneliksiirinsä imukärsiinsä horaisevat. Eikä tätä pajukoissa viihtyvää pikkulintufaunaa olisi ilman niitä.
Mustarastaille (muillekin rastaille) on kasvimaa tärkeä paikka. Ne eivät niinkään tongi muokatulla alalla vaan istutuspenkkien rintuuksissa joiden karikkeista ne näyttävät helpoiten kääräisevän matoa nokkaansa. Mustarastas meinasi pesiä tuohon katoskötökseen jonka tulen purkamaan pois. Hätistelin pesätarpeita betonimyllyn suulle asettelevan mustiksen muutaman kerran pois, niin ei sitä nyt ole näkynyt. Vähän turhan iso pesä linnulle ja jos satun katoksesta jotain tarvekalua muutakin ottamaan, saattaa pesintä kärsiä sitten, kun se on myöhäistä. Toisaalta olisihan se ollut hienoa seurattavaa noin helpossa paikassa... perhana kun tein tuon karkotuksen ajattelematta asiaa vaikka hakkuupölkyn nenässä istuen muutamat tovit!
Taivaanjäärä pesii eräässä mättäässä metsänrajassa. Mätäs näkyy ikkunasta, mutta Vinha ei ole sitä hoksannut.
Kyyt ovat myös aktivoituneet pihaan. On niissä Vinhalla vahtiminen. Viisi eri käärmettä eri kulmilla oli tänään. Saavat helposti myyräpaistin kun niitäkin vilistää päntiönään pihan poikki ristiin rastiin. Yksi musta käärme sähisi mullekin kun istuin huussissa, mutta luikersi piiloon kun kopsautin kuivikekauhalla seinään. On ne hienoja eläimiä käärmeetkin, ja uskomatonta, kuinka kaikki lapsuudessa koettu kyykammo on pyyhkiytynyt muistista tyyten pois ihan vain niiden elelyä tarkkailemalla ja niiden olemassaolon hyväksymällä. Jopa sen mahdollisuuden, että saattavat puraistakin jos hännälle astun. Siinä olisi maahanmuutto"kriittisillekin" synonyymia päättömälle rasismilleen.
Saunaa lämmitellessä kävin muutaman tuulenkaatokuusen halkaisemassa. Jospa niistä vaikka saunankuistille lattialankut... lopetin raahaamisen ja pihaan kärräämisen kun klo on 22. Meen saunaan hauduttamaan kipeää ruppiani ja sen jälkeen varmaan nukahdan välttömästi Swandströmin kirjan avattuani.
Heräsin neljältä. Laskin vasta silloin Vinhan sisälle. Oli yön juoksunarussa kiinni. Jälleen aamukahvi- ja puuroasetelma elämän uuden auringonnousun kunniaksi. Paikat kipeinä, kädet sormia myöten juilivana. Mutta tunteepahan, mitä elämä on! Onneksi ei päätä särje, sitä ei meinaa tolkku kestää.
Kusella käydessä näin mukavan kohtaamisen: sinitianen (uros?) lennähti koivupöntön lähelle puunoksalle ja "vislasi", samassa pöntöstä syöksähti sen parisko (naaras?) ja vislaaja työnsi sen nokkaan melkoisen läjän hyönteisiä jokta nälkäinen hotkaisi kupuunsa. Naaras kipaisi sitten välittömästi pönttöön takaisin jatkamaan haudontahommiaan.
Jos asuisin 40. vuottani Tampereella Koivistonkylän kadunpuoleisessa osakkeessa edelleen, en olisi tätäkään näkyä kokenut. Eivätkä koe maapallon kerrostalojen miljardit asukit mahdollisesti milloinkaan joten eivät myöskään voi ymmärtää, miksi tuo näky niin munaskuita myöten voi jotakuta sykähdyttää. Parvekkeelle tupakalle ja takaisin olohuoneen sohvalle käy monen kaupunkiasukkaan aamuinen polku. Hirvittää ajatuskin!
Iltasella
Taas on aherrettu päivä. Pätkin sen yhden tuulenkaatopetäjän ja yhden pienenmmän kuusen uunihalon mittaisiksi pölkyiksi ja raahasin ne yksi kerrallaan (latvaosaa useampi) eilen tehdyn halkopinon luokse jossa pirstoin ne kappaleiksi. Matkaa oli siis 45 metriä jonka tein edestakaisin 22 kertaa joten alkulämmittelyä tuli ihan tuosta vain melkein kilometrin verran taakan kanssa.
Kuntosalit kuulostavat tältä pohjalta naurettavilta paikoilta kun siellä uurastaessa ovat vain mahdolliset lihakset notkistuneet ja patvineet, mutta mitään pinoon pantavaa ei runsaasta energiantuhlauksesta huolimatta ole kuitenkaan syntynyt. Mieluummin kyllä katselen 1,5 x 6 x 0.60 = 5.5 m3 halkopinoa kuin iän myötä raihnistuvaa, väkisin laitteissa jännitettyä ruppiani peilistä.
Ja näin puhuu tämän päivän lopuksi Zarathustra (Nietzsche):
"Oi yksinäisyys! Yksinäisyys minun kotini! Liian kauan olen elänyt villinä villeillä kaukomailla palatakseni luoksesi, kotiini, ilman kyyneleitä!
Heristä minulle nyt sormeasi niin kuin äidit heristävät, hymyile minulle niin kuin äidit hymyilevät; sano minulle nyt: Ja kuka olet se, joka kerran myrskysi pois luotani kuin myrskytuuli? -joka lähtiessään huusi: Liian kauan olen istunut yksinäisyyteni kanssa, ja siinä istuessa olen unohtanut, miten pysyä vaiti! Senkö olet nyt oppinut?"
Olin aamulla varhain jälleen ylhäällä. Puurojen ja kahvien jälkeen läksin Villelän polun varteen kaatuneita petäjiä pienimään, mutta eihän siitä mitään tullut kun löytyi toinen koppelon pesä heti polun suulta pienen kuusen alta, n. 70 m päässä mökin portailta. Oli kyllä jo koiran kanssa kuljettu muutama kerta siitä ohitse, mutta nyt tein yhden ainoan sivuaskeleen polulta ja hautoja losahti polvea hipaisten lentoon, että melkein sydän pysähtyi säikähdyksestä. Oli siinä Vinhan kanssa hommat taas, että sain sen eksytettyä, ettei hoksannut niitä seitsemää munaa pesäkupurasta.
Nyt täytyy antaa noidenkin tuulenkaatojen levätä kuntteikossa haudonnan ajan ja vahdittava, ettei Vinha mene siihen suuntaankaan vainukuonoilemaan.
Uskomattoman tuntuisia nämä metsonpesäelämykset!
Vaikka metsästysviettini on tyyten sammunut, näen metsojen palaamisessa pienen pienen toivonpilkahduksen maapallon suhteen, ja se on synkkyyteen taipuvaisessa mielenlaadussani merkittävä valonkajo.
Kosmologi, professori Esko Valtaoja oikein kohosi istuimellaan kun hihkaisi haastattelussa, että ei kai me (ihmislaji) tähän kehitysvaiheeseen jäädä! Ettäkö maapallo olisi lajimme laajentumisen rajaama! EV:n haastattelun asiayhteys ja pitempi perustelu liittyi avaruuteen muuttamiskenaarioihin joita tiedeyhteisöt vakavissaan ovat tutkineet jo kauan aikaa (1700-luvulta alkaen) ja nyt, kun tekniikka on kehittynyt näihin älyttömyyyksiin jossa nyt ollaan, on pienen koeyhteisön lähettäminen avaruuden asumukseen "vain ajan kysymys".
Esko Valtaojan avaruudessa sijaitsevan lisäelintilautopiaan uskominen on verrattavissa intoon, jolla herrarodulle (kansallissosialistit) alettiin haalia elintilaa ensin Euroopasta ja sitten idästä. Ei silloinkaan mietitty muuta, kuin tiettyjen ominaisuuksien omaavien lajin edustajien lisääntyvän ja täyttävän maan.
Ei avaruuden rajoille perustettaviin (aikomus/suunnitelmat) siviilisaatioihinkaan tulla huolimaan kuin "arjalaisia", eli parasta ainesta ihmismassasta. Lopullinen valikointikin tapahtuu vasta avaruuteen lähtevillä asemilla. Sitä ennen maapallon kansalaisia valmistellaan Esko Valtaojan kaltaisilla "profeetoilla" ja tiedeyhteisöjen teknisten innovaatioiden keksijöillä joilla ei yhteyksiä enää luonnon monipuolisuuteen enää ole. Sitten vain väestöä kehoitetaan kokoamaan niukka varustereppu ja jättämään asujaimistonsa sekä saapumaan tiettyyn päivämäärään mennessä kyydityspaikoille, asemille ja aidatuille alueille jossa parhaan aneksen litviikki tehdään. Aivan kuten natsit tekivät juutalaisille kun heistä koottuja laumoja alettiin junailla keskitysleireihin. Tulevaisuuden ihmislihan siirrossa tämä kaikki tapahtuu kauniitten puheilla, ei "rausch! rausch! -huutojen säestämänä ja pyssynpiipuilla päitä murskaten.
Pulloissakohan ne kevään tuoksut ja linnunlaulut sinne avaruuden utoopioihin rahtaavat?
Mitä maapallolle tekevät jo nämä suunnitelmat ja koeasemien rakentelu?
Jo tieto siitä, että meitä on maapallolla 7,5 miljardia ja siitä pitäisi avaruusasemien asukkaiden valinta tehdä pitäen mielessä kovien koulujen kautta opitut, eettiset periaatteet, että jokainen ihminen on tasa-arvoinen, niin siihen tulee ne haaveet tyssäämään.
Kuvitellaanpas, että järkevyyden rajoissa olisi mahdollista valita avaruuteen lennätettäväksi sama lukumäärä ihmisiä kuin mitä tapettiin toisessa maailmansodassa (62 milj.) niin sekin on vain hippunen teknisen kehityksen raiskaamalle ja syömälle, loppuaan kituvalle planeetalle jäävistä miljardeista ihmisistä.
Jos joskus olisi vielä mahdollista Marsiin saakka lajimme edustajia kuljettaa, niin mikä mieli siihenkin sitten sisältyisi sillä eihän miljardien vuosien aikana evoluution kauniiksi muovaaman, mutta lyhyen ajan kuluessa yhden lajin raiskaaman, muoviin käärityn Maa-planeetan malli muuttuisi kuin koskemattoman kivierämaan katseluksi ja elottoman "jalo"metallin tonkimiseksi, että akuissa virta kulkisi.
Koska en voinut metsään mennäkään niin aloitin saunanedustan siivouksen joka johti siihen, että katkoin törröttävät koristehirret nurkalle poikki, kaivelin kuistinkohdan hiekan tasaiseksi ja tein vasat niistä hirsistä, jotka veistosta jäivät tähteeksi (jäi vielä 4 järeää jytkälettä nurmelle pötköttämmään). Kävin hakemassa tuulenkatokuusia tienvarresta jotka halkaisin jo metsässä 3,5 metrisiksi, mutta ei niistä m.sahalla saa suoraa ja siistiä jälkeä mitenkään. Ja koska ne ovat tuulekaatoja, ja muutamat ovat olleet jo kolmisen vuotta kaarelle jännityksessä niin halkaistessa puolikkaiden päät kääntyvät erilleen kuin nakkimakkaran viillot paistinpannulla.
Klo on jo 17. Käyn saunassa ja lähden Ilveksen avajaisiin. Nythän se on tutkittu juttu: Tanssin sanotaan olevan hyväksi mielenterveydelle.
Mukavat humpallukset Ilveksellä. Koheniko mielenterveys niin siihen en osaa sanoa. Suonenvedosta sain kyllä hieman aamuyöstä kärsiä. Kampesin petistä jo kuuden jälkeen taivastelemaan kesäaamuntuntua maisemassa.
Kasvimaan kääntämistä ja juurimista. Naksuttajien toukkiakin keräsin pois vaikka on se melko turhaa touhua. Kuoriaisia vilistää koko ajan munimaan uutta. Linnut lienevät tehokkain apu niiden harvennuksessa.
Syömäpottua istutin viime kesäiselle avomaankurkun paikalle. Jäi vielä yksi ala, johon voisi tuoda tavallisen sipulin istukkaat. Niitä ei nyt mukaan tullut.
Oranssipää lintu ikkunan alla. Ei se punavarpunenkaan ole. En tunnista suoralta käeltä, mutta varpuslintuihin se nokasta päätellen kuuluu.
Tuomi kukkii. Hipistelee vettä pienesti. Yöllä taisi rummuuttaa lujemminkin kun on sormenmitan syvyydeltä multa porkkanapenkissä märkää.
Porkkanaa, punajuurta ja punasipulit istutin. Pottupellon paikalle laitan mansikkaa kunhan saan taimia jostain. 100 tainta siihen mahtuu. Tekisi mieli kokeilla vanerikatteen kanssa. Rasiaporalla vain rieät ja niihin taimet. Mutta sekundanakin halvin kuuden millin havuvaneri maksaa ainakin 7 € neliö.
Saunaa lämmitelelssä sahasin ja kannoin pilkepöllejä kärryn täyteen tienvarren tuulenkaadoista. En pilko niitä valmiiksi vaan usutan kotona pojat kirveenvarteen. Hakkaavat vaikka yhden pölkyn illassa jos eivät enempää jaksa. Kolmisenkymmentä niitä on, paksuimmat läpimitaltaan puolimetrisiä.
Olokapiähän koskoo pistävästi.
Sonjan porukka toi sankollisen särkiä kompostiin ja kaksi suurta lahnanlinttiä jotka savustin. Ei nuo kovin kaksisia maultaan ole. Järvikalan mutainen maku on alkanut tympiä, paitsi kuhan, siian ja muikun.
Kärry olisi siis lastattu, saunonutkin olen, mutta kello on jo 23 niin en jaksa lähteä ajamaan.
Mustikka kovasti kukassa. Pölyttäjiä runsaasti. Hallanpelko seuraavaksi alkaa vaivata.
Aamulla touhusin Unimäessä vielä kaikenlaista. Olin täällä Knissa puolen päivän jälkeen.
Unimäkipyykkiä kaksi koneellista, ja kaksi täältä. Ulkona ehättivät kuivahtaa ennen sadetta.
Tontin nurkalta pitäisi kaataa yksi isohko koivu kun sen tyvin on puoleenväliin saakka laho. Se saattaa kovalla pohjoistuulella jytkähtää Piipposten varastoa päin ja sitten sitä liemessä niiden kanssa ollaan kun muutenkin on tulehtuneet välit olleet jo monta vuotta. Syyt ovat typeriä kuten ihmisten välisissä riidoissa miltei poikkeuksetta. Toisaalta minun olisi pitänyt panna välit poikki heti eräiden rasistisiin kommenteihin päättyneiden vitsailujen jälkeen. Ahdistavaa ajatella piensieluisten motiiveja ihmissuhteiden ylläpidon "kannattavuudelle".
Valokuvauksesta luin jutun. Aiheesta ei kyllä kannattaisi enää juttuja sen enempää kuin kuvitustakaan tehdä. Enää ei ymmärretä edes sitä, että valokuvauksen kohde, esimerkiksi luonto, on paljon arvokkaampi kuin siitä otettu valokuva. Tämä järkyttävä arvomaailman romahdus korostuu, kun valokuvaa ja sen "ymmärtämistä" (arviointia) varten käydänn vuositolkulla kouluja, mutta kohteesta, sammakosta, kotkasta, pöllöstä, karhusta, maisemasta ei syvempää ymmärrystä edes haluta hankkia. Saatika, kuinka kauan evoluutiolla on aikaa kulunut hämähäkin kehitykseen. Ihmisen luoman tekniikan kehitys on tuskin havaittava viiru evoluutiokäyrässä, mutta sen aiheuttama tuho pian ja ihan kohta totaalinen.
Itse en osaa valokuvata. Otan huonoja kuvia koska en välitä niiden asetelmallisuuksista, teknisesti säädeltävissä olevasta "valkotasapainosta" tai "värikylläisyydestä", tai ylipäätään mistään mitä valokuvassa näkyy, tai pitäisi näkyä. Ammattilaisten ottamat valokuvat kiinnostavat vähiten.
Omissa blogeissani oleville kuville en anna mitään arvoa, vain niiden kohteet ovat olleet tärkeitä ja ovat senkin jälkeen kun valokuva on jo unohtunut. Väriläiskiähän kuvat vain ovat tylsien ja pitkien jaaritusteni seassa, mutta silläkään ei ole mitään väliä. En ajattele lukijoita, en selailijoita, en ketään näitä sivuja täyttäessäni. Joskus mielessä häivähtää alakuloinen ajatuksenpätkä internetin äärettömyydestä jolle kaikki kelpaa ja hukkuu tekemättä pilkkuakaan historiankirjoitukseen erillisenä merkityksenä.
Lapset sitten aikanaan tonkivat (jos tonkivat) tekstikompostikasojani ja ihmettelevät (jos ihmettelevät), että onpas se iskä viittinyt... Tai oikeastaan se on täysi arvoitus, mitä läheisinkään ihminen jälkikäteen ikävöidessään kykenee ajattelemaan; aiheuttaako lohtua vai lohduttomuutta.
G toi enkunkokeen allekirjoitettavakseni. Tietää jo, että todistuksessakin se on kymppi kuten myös äidinkielessä ja ehkä matikassakin. Luultavasti mikään aine ei mene alle ysin. Oli saanut lukudiblominkin suoritettua ja ylimääräisenä sanoi lukeneensa hyllystäni John Steinbeckin Helmen. Kuulustelin kirjan juonta vähän joka todisti, että luettu on. Lämmittää tämäkin rinnanalusta kaiken liiallisen kännykänkäyttöhuolien keskellä.
P:lla voi äidinkielessä olla kasi, muuten ysiä ja kymppejä. E:n lukiosta ei todistusta tule, mutta Wilmasta vaklatun tiedon mukaan miehen koenumerot pyörivät kasin, ysin ja kympin tienoilla. Yhteiskuntaopista on ollut yksi lyhyt kurssi ja sen koe on mennyt heikoiten, eli seiska siitä. Poika suunnittelee arkkitehtiopintoja lukion jälkeen. Välillä oli liikuntatieteellinen ja joku muukin, mutta ehkä suunnitelmat tarkentuvat sitä mukaa kun kirjoituksista vuoden päästä selviytyy.
Tontinnurkkauksen vioittunut koivu on nyt nurin, karsittu ja pätkitty. Tyveltä puoleenväliin saakka sahatut paksummat pölkyt pilkoin jo pieniksi, loppujen kimpussa saavat pojat opetella kirveenkäyttöä.
Koivussa olleen pöntön siirsin viereiseen tuomeen puhdistettuani sen aikaisempien pesijöiden jäljiltä. Onneksi ei ollut vielä siepot kerenneet tälle kesälle munimaan.
Kävin Hommoojalta (Hankkija) kyselemässä mansikantaimien hintoja (10 kpl 5,50 €). Saapuvat vasta ensi viikolla.
Kamala kaivosuutinen Kaunisjoelta Ruotsin puolelta. Siellä kaivosliete on vallannut jänkää laajalti ja kaivosjohtaja Åsa Allan valehtelee haastattelussa päin naamaa, että vähän ne kevättulvat vain ovat padosta ylitse liritelleet. Eivät päästäneet toimittajia ja valokuvaajia tutustumaan syvemmälle kaivosalueeseen vedoten tekosyyhyn yrityssalaisuuksista! Kaivoksen yläpuolelta drooneilla otetut ilmakuvat näyttävät kuitenkin valtavien tuhojen olevan enämpi kuin totta.
Tavalliset ihmiset ovat enempi huolissaan omakotiasujan tontinnurkalla pikkuisen haiskahtelevista komposteista kuin että ajattelisivat täällä Kainuuussakin, kuinka monta tehdasta jo nyt työntää todellisia, koskaan kompostoitumattomia myrkkyjä niin ilmakehiin, maastoon kuin myös ilmakehään. Ja millaisia millonkaan paikkaantumattomia runtuja itse kaivaukset planeettaamme tekevätkään!
Ympäristölle vaarallisia, isoja kaivoksia on tässä lähietäisyydellä tällä hetkellä toiminnassa Mondo Minerals, Terrafame (Talvivaara) ja juuri aukaistu hopeakaivos Silver Sotkamossa. Ja kun ne suunnittelevat vielä sellunkeittämöitä ja muuta raskasta teollisuutta lähiseutujen vesistöjen rannoille niin onpa se biodiversiteetti ainakin niiden osalta tulevaisuudessa turvattu.
Eräänlaista "kaivannaisteollisuutta" edustaa myös turismi (matkailijatyperysten taskuista kaivellaan rahat) jota markkinoidaan Kainuun "puhtaalla luonnolla". Miten se voi enää puhdas olla kun jo yksi ainut ihminen metsään mentyään tekee sellaisen muoviroskajäljen sinne, että mikään ei ole hänen jäljiltään enää entisensä. Saatika että näitä muovilla liputettuja tonttuja lentelee kerosiinia tuprutellen maailmanääristä satojatuhansia vuosittain.
Nyt illasta katsoin ahdistavan elokuvan turvamiehestä turvaamassa rikkaiden henkiä ja omaisuuksia. Elokuvan jälkeen en jaksa enää lukea en kirjoittaa vaikka molempia olisi tarjolla. Luettavani on raskasta eivätkä omat kirjoittamalla tuotetut tekstitkään mielelle ole armollisia.
23.5.2019 torstai
Aamulla vain 5 astetta lämmintä. Tuuli kolakkaa. Lähipäivät ovat kukinnoille kohtalonkysymys. Varsinkin alavien maiden mustikalle.
Tänään koetan lähteä takaisin Unimäkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti