Unimäessä ½ltapäivin. Kampereissuja tein autolle kahdesti upottavaa uraa myöten. Tuuli puhalsi hupenevaa hangenpintaa pitkin jolloin lumesta nouseva kylmä törmäsi vyötäisillä ylhäältä paahtavaan lämpöön. Kuin tunturissa joskus. Täällä ei vain synny kylmän ja kuuman väreilyistä sellaisia "särestöniemiä" hangelle kuin Hormakummussa eräänäkin keväänä.
Kolmas reissu syntyi siitä, kun olin unohtanut lähtiessäni maidot ja piimät jääkaappiin. Ruisleivänkyönikkäkin jäi eteisen pöydälle. Kävinpä samalla kauppareissulla Soilan pakastimesta mustikoita ja mansikoita joita sinnekin viime kesänä varastoin.
Mustarastaspari, urpiaiset, närhet, peipposet, tintit, punatulkut jne. miehittävät edelleen ruokintapaikkaa.
Poljin urat koivupöllikasojen luokse. Metsän ja aukean rajassa munia myöten sai vielä kahlata. Jonkun vänkylämmän koivun voisin tiheimmästä paikasta vielä kurnuttaa nurin, jotta ei menisi niin tipalle kuin viime talven jäljiltä saunapuiden kanssa. Uuni ja takkahalkomäärät olen osannut jo vuosia kuutioida melko hollilleen. Saunapuutkin, mutta jäi syksyllä niiden rahtaaminen kesken kun kehtuutti koko elämä.
Uunia piti vähän lämmittää. Haudutin vanhassa valurautapadassa ohrapuuron ja kun tein saunalle myöhällä tulet, niin löylyjä odotellessa söin lautasellisen jäisten mansikoiden kanssa.
Vajenemaan päin oleva kuutamoinen mukavana möllöttää taivaalla. Olisipa edes hitunen tietämättömän alkuasukkaan mystiikkaa näissä kuidenvaihteluissa, niin tuntuisikin jossain. Tiede on tehnyt avaruudestakin elottoman säännönmukaisuuden näyttämön; kevytkin tunnelmallisuudentunne huljahtaa ensimmäiseen sateliittihavaintoon kuin kosmologi Esko Valtaoja Talvivaaran maustamaan Nuaseen.
Mystisyys on poissa myös metsistä koska metsiä ei juuri ole, eikä uusia täyteen mittaansa kasvaa ehdi kun ne jo mestataan ja liemiksi keitellään.
Alamittaisuudentunnettaan voi käsitellä vaikka ajattelemalla, että Unimäessä kaikki pienet asiat ovat suuria juuri siksi, etteivät ne roihua koskaan uutisaiheiksi: Sama mustarastasuros ruokintapöntön katolla kuin viime viikollakin kun samaan aikaan Pariisissa "Goottilaisen arkkitehtuurin helmi" Notre Dame roihuaa tulessa (HS:n Aittokoski/FB). ND ei liikauta mieltäni puoleen eikä toiseen niin kuin Heikki jutussaan arvelee miljoonien Pariisinkävijöiden mielille käyvän, mutta rastaan toimille kallistan kyllä huomioni. (Pariisi on minulle käymätön paikka.)
Lajimme suuruudenhulluutta ND kuten pyramidit, kuulennot, marsmönkijät, ydinlataukset, hornetit... Kaikki niihin uhrattu on aina ollut Telluksen jatkuvuuden takuista pois.
Nyt itsensä elämän monimuotoisuuden alustatkin on pantu vaihtoon tekniikan monimuotoisuuteen joka kuitenkin on monotoonisempi kuin rupisammakko koskaan. Tämä mielleyhtymä siitä, että sammakon näin pienessä purossa päivällä ja hornetit tekivät saastekuvioitaan pilvettömän taivaan sineen jossa kurkiaura lentää lunkutteli pohjoista kohti savuvanatta.
Jos lajimme halu jättää jälkiä käymisestään elämässä olisi jäänytkin Stonehengen kaltaisiksi kivilohkareitten päällekkäinänkeämisiksi, niin se olisi riittänyt vallan mainiosti. Mutta että kiviä louhitaan maaperästä ja niitä laivataan maailman äärestä toiseen on jo sellaista ääliömäisyyttä, että siinä on lonksahtanut viisaskin omiin vipuihinsa. Finlandiatalon kahdenkymmenen vuoden välein kupruilemaan alkavat Italian marmorit vaikka esimerkkinä kun ei voida yhden arkkitehti-äijänjässikän "elämäntyötä" halveerata.
Ihmisen kumartelu "mestareidensa" edessä on vähintäänkin kummallista kun se toisaalla sitten kääntää halveksien päänsä joukoissaan olevien, elämänsä aikaan nähden lahjakkaiden puurtamisille. Ja taas kun se ne halveksimansa nostaa arvoon arvaamattomaan näiden kuoltua jotta voi pitää taidehuutokauppansa ja repiä järjettömiä hintoja ihan vain rahan vuoksi. Tai hyvittääkseen pappiensa ja poliittisten johtajiensa tekoja kuin Pellon kunta Mukka-relifillä kirjaston seinällä. Mitä se köyhyydessä kituroinutta kirjailijaa, sittemmin kuolleiden taiteilijoiden teoksia keränneen Urpo Lahtisen (Iva-)Hymylehden pahoinpitelyyn kuollutta Timoa enää auttoi?
Siinä tragediamme tiivistettynä ja osatotuus siitäkin, miksi globaalistikin ollaan ahneutemme suossa hiusmartoamme myöten.
Luen edelleen Jokipiin järkälettä. Kun sotimisen sankaruuden rivienväleistä aistittavissa oleva ihailu alkaa vistottaa, tungen väliin muutaman ajatuksen Hannahilta. Toivon näkeväni unia, joissa ei ainakaan tapeta.
Pikkupakkanen. Päivä alkaa pienillä havainnoilla ikkunan alla. Jossakin toisaalla tehdään luonto-ohjelmaa, jossa kuvaillaan hanhiparvien, kurkien ja joutsenten massamuuttoa. Se on vuosittain kovasti odotettu elämys rannikon asukkaille. Jo ajatus "äänettömästä keväästä" kauhistuttaa (R.Carson 1962).
Närhin peippailua ruokintakatoksen lappeella seuratessani tuli mieleeni Eeva Joenpellon kirja Hieno mies, tuomari Műller, mutta kukahan kirjoittaisi romaanin nimeltä Hieno lintu, garrulus glandarius?
Närhien lisäksi ruokintapaikalla tavanomaiset peipot, tintit ja kolme mustarastasta joista kaksi on uroksia. Vähän jo soidinmenoja harjoittavat, mutta nälkä vie vielä voiton kiimalta. Tässä aamupuuroa syödessäni lennähti pölkynnenään piskuinen, vikkeläliikkeinen punarinta. On se nätti lintu. Kaksi myyrääkin pistelehtii hangenrei´istään hakemaan jyviä jo ennestään pullottaviin poskiinsa.
Eilinen tuuli kävi lännestä, tänään idästä. Tuuliviirinä toimii saunanpiipusta kohoava, saasteeksi jo nykyisin mittailtu savu.
Polttopuusavotan uuvuttamana rojahdin sohvalle ja nukahdin niin kauaksi aikaa, että saunankiukaan pesään virittämäni tulet olivat sammuneet ja hämärsikin jo. Sytyttelin uudet roihut ja kävin Vinhan kanssa pikkulenkin. Saunaan mennessäni oli jo niin pimeää, että piti kynttilä kylvyn ajaksi sytyttää.
Olkapäiden kivut aikamoiset, varsinkin vasen. On varmaan jokin tulehdus kun niin polttelee ja öisiä unia häiritsee. Tai tuo joihinkin unennäköihin mausteitakin. Miten sen nyt ottaa.
Aurinkoista pikkupakkasaamua edelleen. Onko se taas nimipäiväni? Nyt mustarastaita on tasaparit, eli neljä. Töytäilevät toistensa perässä pyrstöt pystyssä.
Unesta mieleeni jäi lause älymme takia olemme menettäneet käytännönjärkemme. Erikoinen aforismi omaksi kuviteltuna. Ehkä olen jostain lukenut ja se heräsi muistojenpesän talvihorroksesta. Niin kuin melkein kaikki ajatukset, joita ominamme pidämme. Sovelluksia, niitä aivomme tehtailevat sekunnista sekuntiin niin kauan, kuin yksikin siihen tehtävään vihkiytynyt synapsi liikahtaa.
Ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen välille kuinka monta miljoonaa (miljardia, biljoonaa, triljoonaa) niitä mahtuneekaan vaikkapa minun ikäiselläni ihmisellä? Mikä onkaan ollut ensimmäinen juolahdus? Viimeistäkään tuskin kukaan on muistiinmerkkaamassa jos en itse kesken kynänpiirron pöydän ääreen nuljahda.
Ajatukset ovat melkoista tuhlausta. Senkin energianpolton voisi hyödyllisemmin käyttää vaikkapa ruumiinlämmön ylläpitämiseen. "Liian suuriksi kehittyneet " (Vonnegut) aivot ovat suurin ihmiskehon energiasyöppö joten niiden itsensä toimesta ympäristöajattelukin olisi aivoista aloitettava. Ja koska tuohonkin sanaan tulee "ajattelu", niin siitä juontuu mieleen aivojen tuottamat, loppumattomat keksintöjen ketjut joista hirveimpiä ovat atominhalkaisuun liittyvät tuhoaseet ja voimalat.
Päivä meni siihen, kun raahasin pölkkyjä tienvarteen. Jonkun verran pilkoinkin jo. Rasittavaa se raahaaminen koloisessa, hyyhmäisessä maastossa. Keksin sitten, että ison lehtikärryn muovikuupalla voi kerralla enämpi hilata ja porasin reiät joista pujotin vetohinnan putkipidikkeeseen sisäpuolelle. Ei kyllä helppoa ollut sekään. Nyt on niin kipeä ruppi, että ei sohvalta ylös meinaa päästä.
Sauna se on lämmitettävä tällekin illalle.
Kännykän soittoon havahduin sohvanpohjalta. Soittaja oli parin viikon takainen "tuntematon Helena". Nyt hän ei udellut SS-mieskiinnostuksestani muuta, kuin että kertoi itsellään olevan aiheeseen liittyvää materiaalia, jonka tahtoisi minulla luetuttaa. Suvun hämäriä juttuja, totesi aiheen loppukaneetiksi; palataan siihen tuotatuonnempana. Paljasti hän vähän muutakin itsestään, mutta pyysi, etten tekisi siitä julkista. Lupasin. Kertoi lukeneensa melkein kaikki Kivaniemibluesini joista mieltä "hytkäyttävimpinä" piti äetin päeväkirjaa v:lta 1958 ja omiani 1980-90-luvuilta. Samoin muutamat pyöräilyretkikuvaukset sanoi "hotkineensa" jonakin yönä nukkumatta. Näistä Kivaniemi kakkosista sanoi, että kovasti mukavimpia luettavia niistä juuri tällaiset pienillä hehtaareilla liikkuvat merkinnät.
Siinäpä sitä palautteen muodossa "palkintoa" kirjoitustyölleni tulikin. Ei se leivässä tunnu, mutta ehkä jossain väsymisen mutkassa muistettuna auttaa jaksamaan seuraavallekin suoran pätkälle. Varsinkin, kun niin mitättömäksi itsensä aina tuntee. Puhelu päättyi jälleen samantyyppiseen toivotukseen kuin edelliselläkin kerralla. Nyt ei nahkasohva tai -takki taustalla narissut eikä kitalaki naksunut (nämäkin kun luet, niin kiitos soitostasi).
Olipa vetinen uni viimeiseksi: Soudin järvellä. Katiskoita ja verkkoja vene niin täynnä, että tuli hätä käteen, miten ne järven sulapaikkoihin saan selvitellyksi. Jotenkin ne sitten veteen huljahtelivat. Kymmenistä katiskoista kuului vain reikäinen räiskäys ja verkot sujahtelivat hiljaa mustiin syvyyksiinsä. Eikä yhdenkään verkkosilmät repeytyneet puisen veneen sälölaitaan, samanlaiseen kuin mikä oli isänkin veneessä keskituhdon kohdalla. Kohoja (Kaken "tupureja") en muistanut laittaa verkkojen päihin ja jäi askarruttamaan, että miten helvetissä pyydykseni enää löydän vaikka tuttu vesistö onkin. Ilmassa oli keväinen, märäntyneen kortteikon tuoksu ja vesi nousi aina Luikkokankaalle saakka jossa metsot olivat soitimella.
Pitkäksikin tätä päivää mainitaan. Minusta se nuljahti iltaan yhtälailla kuin eilinenkin. Muutamat kuutiot tuli halkoja pieksettyä, se "kärsimys" tuntuu jäsenissä kuten ennenkin. Tietää hieman huonommin nukuttua yötä taas.
Päivällä ruokailutauolla kuuntelin Tiedeykköseltä "Historiallinen Jeesus"-ohjelmaa jossa eksegetiikan tutkija Outi Lehtipuu ja varhaiskristillisyyden tutkija Raimo Hakola olivat haastateltavina. Kovasti mietityttää, mitä kummaa 2000 vuotta sitten syntyneestä lehtolapsesta ja vain 30 vuotta eläneestä miehestä löytyy? Edellisten tutkijoiden jeesuksia siellä kyllä pilkistelee kun tarinaketjuun lisätään aina uusi sivujuonne niin, että myytti säilyy hengissä. Tämän tarinan nimeen nauttivat miljoonat ihmiset myös palkkaa niin kauan, kuin kustantajina toimivat kymmenyksensä maksavat. Vaikka samapa sille, eiväthän ihmisen teot millään saralla kestäviä ole: Yhtä mielikuvituksellisten ja hullujen perusteiden varaan rakennettuja useimmat kuin turistikohteiden homeiset loma-osakkeet.
"Eläähän" se eräs Elviskin, ja eräs kainuulainen Piippo saa joka jumalaton vuosi uuden lääninapurahan seuraavan Einoleino sepitteen laatimiseen...
Jokipii alkaa olla puolessavälissä. En ehdi lukea kuin muutaman sivun illassa kun olen jo unessa. Uuvuttavaa ja puuduttavaa luentaa se olisi vähempitöisinäkin aikoina. Sisällöllä on kuitenkin vaikutuksensa mieleen. Unetkin niin sotaisia toisinaan (paitsi viime öinen), että puistattaa vaikka kirjahan on vain tutkijan kirjoittama historiankatsaus.
Koska nykyvalossa Jokipiin kirjoitusten totuusarvo on kyseenalaistettu jo muiden tutkijoiden toimesta, ovat siinä esitetyt "asiasiat" (esim. sodankulun kehityksen kronologisuus) melkoisen varmaa faktaa. Tietty sodankäynnin ihannointi häiritsee. Tutkijalle terve ja kylmä puolueettomuus ei ole ilmiselvä asia. Mitä olisin ollut kirjasta mieltä vaikkapa kymmenen vuotta sitten, niin en osaa sanoa. Olisinkohan tajunnut fuskaamisten kohdat?
Koviin olkapääkipuihin havahduin ½6. Oikeaa koipeakin juilii.
Ruokintapömpelin katolla terhakkaana töröttävä mustarastasnaaras järjesti aamukahvikonsertin. Oli tuuletusluukku auki niin se kuului hyvin huonokuuloisenkin korviin. Myöhemmin puurolla sain seurata kuuden mustarastaan hangella voheltamista, ja kaikilla seisoi pyrstö keväisesti. Taisi olla tasaparit. Aiemmin en ole nähnyt tällaista parvea näitä lintuja. Unimäki lienee niille suotuisaa pesintäseutua.
Mustarastas oli jo lapsena mieluisimpia lintuja. Se oli silloin niin arka, että vain harvoin sen yhytti muutamaa sekuntia kauempaa näköpiirissään marjapensaiden alta. Mitään lintuja ei erikseen ruokittu. Joskus läskinahkan pala tai teurastetun naudan tali-ihrakerrosta naulattiin navetan tai tuvan hirteen ja teurasjätteet jätettiin tunkion laitamille kaikkien lintujen (ja koirien) vapaasti hyödynnettäväksi.
Kurjet karjuvat Karisuolla ja Keyrityltä kuuluu joutsenten pajatus. Teerien pulputuskin on yhtä pullonkallistelua vain.
Porasin pariin koivuun kympin reiät ja nyt sieltä tippuu alumiiniputkista mahlaa kanistereihin. Aika hulakasti jo toisesta koivusta märkää irtoaa. Elimistölle tärkeitä ravintopitoisuuksia mahlassa ei niin runsasti ole, että sen säilöminen ja ryystäminen mitään tarvekoloa täyttäisi, mutta mielikuva mahlasta terveysjuomana elää kyllä sitkeänä. Ummetuksesta kärsiville vaarattomaksi ulostelääkkeeksi sitä kyllä voisi mainostaa: Ryyppää mahlaa litra, niin eipä jarruta kakkaa suolenkitka
Piäsiäisen aikaan on runsaasti puhetta kuolemasta. Ja varsinkin sen jälkeen koittavasta "ikuisuudesta". Vuodesta toiseen yhä enenemässä määrin vituttaa vain tämä satujen lorsaaminen, tuomaspassiot ja muut jollotukset.
Tänä iltana Napikselle. Laitan saunan lämpiämään jo nyt kun klo on 15 että ehdin vähän elpyä. Aikasten läjän pilkoin puita jälleen. Lyhythihaisessakin hiki virtasi.
Olipashan liikunnallinen ilta Napiksella. Komiat ja Souvarit ja ainakin tuhat humpaltajaa. Puutarhurikin tuli omin neuvoin Knista.
Ahavaiset kevätilmat jatkuvat. Ei pilvenhattaraa taivaalla kun heräsin ½7. Unta n. 4 h. Kahvin ja puuron jälkeen pilkoin loput pätkityt ja kaadoin lisää 5 koivua. Kahdella oli sydänpuu pitkälti lahoamaan alkava. Kone runnonut joskus juuristoa ja tyveä. Yhdeltä oli ylhäällä rungossa oleva haarauma tuulenkaataman petäjän latvan iskusta katkennut ja laho lähtenyt tyngästä alas päin. Että silleen ei harmita kun eivät terveitä puita olleet. Tosin metsä tarvitsee myös lahonsa.
Puolilta päivin Puutarhuri ja pojat tulivat. Panin kantamaan pölkkyjä pilkontapaikalle vaikka eihän siitä oikein mitään tullut kun pölli painaa vähintään 50 kiloa. Mutta kunhan olivat mukana. Pojat hiillostivat makkaraa ulkotulilla ja sitten lämmitettiin sauna. Lähtivät takaisin siinä 18 maissa.
Yhä pyhä. Pilvessä aamusta, selkeni illasta jälleen. Sulapälvellä taivaanjäärä (-vuohi) uusimpana havaintona. Pesiiköhän se jälleen heinikkoon Villelän polun varteen kuten ennenkin? Mustarastaalle jäärä levitteli pyrstösulkiaan ja keikutteli jaloillaan. Harvinaisen kauan penkoivat lähekkäin samoja karikkeita. Myös kulorastaan olin näkevinäni, mutta se lähti lipettiin kun verho heilahti. Haukkoja en ole nähnyt kuin yhden tälle keväälle. Viimeksi kun menin Kniin, näin maakotkaparin Laakajärven kohdalla liitelemässä matalalla.
"Luonto antaa." Ei luonto anna vaan siltä otetaan ja riistetään kun kysymys on ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Luonnolta ei ole kysytty koskaan. Jatkettu vain kuten kunnon riistomaaisäntä monimielisesti ilmaisisi: "annetaan itselle tämä kaikki!"
"Malmit talteen"-geologinen kehotus on myös sanapari jossa tiivistyy niin paljon insinööriluonteiden mielentyhmyyttä, ettei minulla riitä sanoja omien tuntemusteni täydelliseen kuvaamiseen. Kuvitelma Kittilän Suurkuusikosta ennen kultakaivantoja ja sitten kultakaivoksen avaamisen jälkeisestä muutoksesta maisemassa ja kaivetun malmin loppupäästä, valmiista kultaharkoista jossain Sveitsin kallioholvien uumenissa ravisuttaa kyllä mieltä niin, että sekoaisi kuin Linkola hakkuuraiskion äärellä jos herkkyyttä sellaiseen vielä olisi.
Ukrainaan saivat uuden presidentin murskavoitolla. Kyseisellä koomikolla on näytön paikka, mutta epäillä pitää muualla kokeiltujen vastaavien jälkeen, että onnistuuko edessään olevassa tehtävässä mitenkään. Se, että saisi katkaistuksi Ukrainan korruptiojatkumon, olisi tietenkin teko jo sinänsä, mutta kuka siitä sitten jatkaisi "puhtaalta pöydältä"? (Maailman ihmissotkulla täytettyjä pöytiä ei koskaan kyetä puhdistamaan. Sellaiseen uskominen on Utopia nro 1.)
Miksikähän kriisiytyvässä maailmassa ei enää ole Lennart Meren tai Václav Havelin kaltaisia vaihtoehtoja enää? Onko Liettuan presidentti Dalia Grybauskaité viimeinen "mohikaani" lajissaan? Ovatko älyköt loppu ja muut varteenotettavat intellektuellit siirtyneet peliteollisuuden leipiin? Mitä mieltä olisi Viron Kaljulaidin tähän astisesta menestyksestä? Tapettunakaan ei ole aikoihin yhtään poikkiteloin asettujaa löydetty. No, Boris Nemtsov muutama vuosi sitten Moskovassa, mutta niin vain senkin murhan ylle on Putinsuodatin kääräisty.
Radiosta kuuntelin Keinuvaa taloa jossa fadoa. Sen jälkeen alkoi Amanda Kauranteen Sydänjuurilla jossa Tellu Turkkaa. Molemmat hienosti toteutettuja ohjelmia jollaisista ei kylläkseen vissiin koskaan saa.
Kauranteesta: Tunsin kerran ohimennen erään Kauranteen, että onkohan samoja kun se on aika harvinainen nimi?
Saunan jälkeen tekaisin ruiskannikoista leipäressua lautasellisen. Alkaa eväät olla vähissä.
Heti herättyä näin ikkunasta, kuinka vielä täysin valkoinen kärppä retuutti myyrää metsään päin.
Nyt tässä syön puuroa katsellen vaatimatonta luonto-ohjelmaa ikkunasta. Nyt näkyy järripeippojakin ja lehtokurppa. Kauempana lumen päällä punakylkirastas. Vinhaa en laskenut heti irtaalleen vaan käytin narunnenässä aamukusella ettei se lintuja hätyyttele pois.
Pätkin ja pilkoin hangen alta paljastuneen pöllipinon melkein kokonaan. Isoimman halkopinon toinen pää sortui ja jouduin lastaamaan sen uudestaan. Jatkoin alustaa hieman, että sain uutta halkoa samaan jataan. Nyt ei sorru; tekaisin vinotuetut päädyt kakkosnelosesta.
Raajoja pakottaa. Väsyttää mielettömästi.
Käyn saunassa, sen jälkeen luentaa ja nukahtamisia. Klo nyt 22.
Nukkuminen meni pitkäksi eli havahduin ½7. Heräilin kyllä monta kertaa olkapäiden ja jalan kipuiluun. Yhdessä unessa jahtasin rasiaporalla jurskaistua, reunasta reunaan liukuvaa reikää tuvan pöydässä. Koetin työntää siihen haarukkaakin koska näytti olevan ruokaa siellä pohjalla.
Huussissa istuissani näin metson nousevan alapuolisesta kuusikosta ja lentävän tuoreimman hakkuuaukion ylitse Kellomäen suuntaan. Menin Vinhan kanssa tielle ja kohta samalle reitille rymisteli toinenkin ukkometso.
Jospa metsot ovat hyväksyneet uuden soidinreviirin jostain Karisuon laitamilta vaikka aika nuorta sekin metsä on. Omalla "kauhean suurella" (8,3 ha) metsäplantaasillani alkaisi olla sellaista maastoa, joka olisi metsolle käypästä soida, mutta toistaiseksi eivät ole edes lapsuuteni aikaista soidinpaikkaansa Unipuron varresta hyväksyneet. Isä siitä kävi paistit joskus ampumassa; olin muutamatkin kerrat mukanakin jännittämässä. "Kun mehto hioo, niin sillon kolome hyppyä", isä suhisi suupielestään katajapuskassa.
Unimäen petäjikkö täyttää tänä keväänä 43 vuotta (istutettiin 1976) ja latvakorkeus alkaa olla 25 m, rinnankorkeudelta paksuus senteissä sama. En ole mitannut, mutta katsotaan, kuinka lähelle pöydän äärellä arviointini menee. Pitänee relaskoida joskus.
Se olisi harvinaisen aarnipuustoinen metsänpläntti lähiseutujen metsänraiskausten jäljiltä olevien maisemien keskellä, jos isä ja me jälkipolvi olisimme olleet lujana eikä puita olisi myyntiin pantu. Ihan tekee kipeää kun ajattelee!
Paidatta kirvehdin koko pvn. Hartioita ja selkää polttelee hieman, mutta ei nahka pahasti punoita. Harvana keväänä jo huhtikuussa ruppia tulee ruskistettua.
Karisuon kurjet (5) ajelehtivat aamulla matalalla ylitse jonnekin Nimettömän soille ja illalla takaisin. Tai sitten ne olivat tyystin eri lintuja. Vinhaa ne kiinnostivat kovan haukunnan ja perään pyrähtelyjen verran.
Tavanomaiset iltahommelit ja nukkumaan puoliltaöin.
Heräsin ½4. Kiehautin kahvit. Kuun loppumöhkäle on vaivoin metsänrajan yläpuolella Karilahden puoleisella taivaalla. Nyt se on aivan ruosteenpunainen kuin siinä Miljoonapellen laulussa. Lähden tästä eilisille metsojen lentoonlähtö alueille, jospa edes rymistelyt kuulisin. Vinhaa ei passaa mukaan ottaa ja nyt se kuilottaa tuossa surkeana kun ulkona käyttämisen jälkeen sanoin sille, että tuvassa paikka.
Nyt klo on 9. Tulin metsälenkiltäni jossa en tavoittanut metsoista muuta merkkiä kuin erään hakomännyn juurelta haperoita, lapsen sormen paksuisia ja mittaisia ulosteita. Jo talvella maisemaan ängettyjä ne. Edes sulkia tai höyheniä en löytänyt joka olisi paljastanut niiden mahdollisen soidinpaikan. Varmaan olisi pitänyt mennä vielä syvemmälle Tikansuolle päin, yli Karipuron ja sen hankalan ja vielä lumisen maaston jossa kangaskaisteleet suikertelevat soiden välissä. Siellä on yksi soitimelle sovelias maastokohta, jossa ne voisivat ottaa mittaa toisistaan koppeloiden ihastellessa mäntyjen oksilla. Metsienhävitysten jäljiltä olevien Luikkokankaan, Uniahon, Villelänrinteen, Pohjoismäen jne. soidinpaikat on vuosikymmeniksi unohdettava eikä minuakaan sitten enää ole. Onko enää metsojakaan, tai että kukaan osaisi niitä enää kaivatakaan. Ikäpolveni saattaa olla viimeinen jolla jokin lapsuudessa saatu muistirantu aivoissa niihin liittyen on.
Risukoissa loikkiessani muistelin kaikenlaisia asioita. Lapsuuden oikeiden metsien kokemuksia, myöhempiä, aukeaksi hakkuiden vuoksi rajusti muuttuvissa maisemissa ruhvelluksia, isän piippupieruja sen poluilla edellä kallistellessa ja äidin lehmienkutsuhuutoja jotka helähtivät Karsikkosalon kuusikkoja vasten kuin oopperaa olisi Savonlinnaan valmisteltu.
Sekin tuli taas aikamoisena surunpaakkuna mieleen, kun vuoden 1990 äitienpäivän aamuna kävin Sadun kanssa Luikkokankaan metsosoitimella. Istuttiin erään maahan saakka taipuneiden kuusen oksien alla sylikkäin kun viettoon, puolukka-kanerva-sammalpintaiseen maastoon kokoontui viiden ukkometson partti harrastamaan rajuja yhteenottojaan. Koppeloitakin oli useita. Se oli Sadulle viimeinen, mieleltä terve kevät. Heinäkuussa alkoivat sitten reissut KYS:aan, Harjamäkeen, Julkulaan... eikä sen kesän jälkeen kukaan meistä asianosaisista ole entiselleen palannut. Vanhimmat lapseni vähiten. Kipuilevat yhä vaikka eivät "kipujaan" nyt, pian nelikymppiset ihmiset, ehkä osaa hahmottaa niistä kokemuksista johtuviksi.
Radionpattereista loppui virta. Enpä niiden takia viitsi kylille lähteä. Kännykkää olen ladannut auringossa Kokkolan Ohlssonilta pyöräretkellä hankitulla, halvalla kennolla. Kun antaa koko pvn olla latauksessa, niin 100%:iin asteikko kiipeää. Jos unohtaa illalla ladattavan laitteensa johtoon kiinni, alkaa prosessi käydä toisin päin, että ei ihan onnistunut kiinalainen kyhäys.
Nyt on jo myöhä ja piti lähteä Kniin, mutta en kyllä jaksa lähteä. Sain auton ja peräkärryn pihaan jo ja lastasin saunapilkkeitä kyytiin. Laitoin muutenkin kaikki valmiiksi, mutta lähdön jätän aamupuolelle kun niskapäänsärkyäkin on.
Hakkasin kaikki loputkin pilkepölkyt kappaleiksi ja ottipa se voimille. Nyt polttopuukasoja on siellä sun täällä ja monet on nykäisyt vielä, ennen kuin ne tuhkalannoitteena takaisin metsään pöllyytän.
Ihmisen toimet! Näin pöljää porukkaa ei muita elonkehä sisältä löydy.
Läksin Unimäestä neljältä aamulla. Kerkesin keitellä puurot ja kahvit ennen kuin täällä muut heräilivät. Pojat kouluihinsa ja Puutarhuri töihin. Itse olen aika uuvuksissa, mutta kuitenkin jollakin tasolla tyytyväinen siitä, että ainakin ensi talven lämmityspuut ovat kuivumassa ajoissa.
Kun kirjaudun nettiin, huomaan, ettei mitään ole minulta jäänyt pois: iltapaskat kaivelevat kynnystenalusetkin tyhjää kolisevia otsikoitaan varten, myötäjuoksijat myötäjuoksevat halla-ahomestareidensa takinliepeissä, hallitustunnustelijat tunnustelevat tunnustelemasta päästyäänkin ja maailma ajelehtii muovimeriensä aalloilla voimatta yhtään mitään yhden monsterilajinsa tuhoavalle käyttäytymiselle.
Anelma on huolehtinut mulle hesarit, mutta vistottaa niidenkin lukeminen koska aivojeni kanavat ovat virittyneet aivan muunlaisille aalloille kuin toimittajien somekohuja haikaleville jutuille.
Ennenhän ne olivat "skuuppeja" joita jokaikinen toimittaja kiihkeästi uralleen toivoi, mutta nyt skkuuppikaipuut ovat ylittäneet uutistulvassa viimeisetkin kohtuudenrajat jonka kuohuissa asiallisuutta harva pitemmänkään linjan ammattilainen kauaa kykenee säilyttämään. "Onko vanhempaa asiaa maailmassa kuin päivän lehti illalla" voisi tänään vääntää sekunnin kestävään somekohu-muotoon helposti jos viitsisi.
Reijo Taipale (79) on kuollut! Minunkin tanssikengät alkavat olla kovasti kulahtaneet, vieläkö yhdet uudet eläissään hankkisi?
27.4.2019 lauantai
Lehdessä juttu "Liechtenstein on kaunis lilliputti". Mietin kaihoissani sitä, kun edelliskesän suunnitelmissani oli siellä kääntymässä käyminen polkupyörällä, mutta taitaa jäädä pelkäksi unelmaksi sekin elämässäni. Enkä tulevallekaan kesälle pääse lähtemään niin pitkälle pyörämarssille joten ikä alkaa sanella sitten loppupätkäni pyöräilyjen mitat lyhemmiksi. Jos nyt enää viitsin edes Suomessa käydä toria pitemmällä.
Nyt on elämä sillä mallilla, että pojat kun kasvavat lujaa vauhtia niin menotkin ovat kahta kauheammat eikä tulot ole entisestään kasvaneet. Etuuksia on karsittu, mutta esimerkiksi lukiomaksut kovenevat kovenemistaan. Lompsa on periaatteessa tyhjä aina kuukauden viides päivä kummaltakin elättäjältä!
Jokaiselle lasta harkitsevalle tulen sanomaan, että elä helevetissä! Ei tällaiseen maailmaan miltään kantilta harkittuna lisääntymistä pidä jatkaa. Ensinnäkään ympäristöteko ei lapsenhankinta ole ja kun jälkeläisen lapsuuden ja nuoruuden ajalla rahastajien määrä tulee tuplaantumaan lähivuosina, niin vanhemmilla täytyy olla miljoonatulot, että kasvatusajan ylitse jotenkin rämpii. Ei muuta kuin munanjohtimet katki ja siemenlingoista rupellit solmuun! Onnellisen huolettomia lapsettomat vaikka jokin biologinen kaipuu sisuksissa mylläisikin.
28.4.2019 sunnuntai
Pihahommia. Tojotanrottelosta koetin saada raidetangonpään lukitussokan katkennutta pätkää reiästään pois, mutta eipä onnistunut. Katsastussonni sen määräsi uusittavaksi.
Viime aikojen ympäristökatastrofiuutinen tulee Kemistä. Sinne rakennetaan (aiotaan rakentaa) uusi jättimäinen metsien tisleeksi muuttava mäskitehdas. Niiden kattiloiden kylkiä ei nimismiehet mene puhki kirvehtimään eikä keittäjiä linnasta linnaan kuljetella vaikka pitäisi. Kahdeksaa surmanluotia ei kukaan tislepäissään tule ampumaan, mutta tuhot entisten metsäalustojen risukoissa tulevat olemaan jälleen mittaamattomat. Nyt synnytystuskia potevalla hallituskaudella pohjustetaan jo seuraavaa, jossa jylläävät sellaiset voimat, ettei sata tai kaksisataakaan hakkuukuutiomiljonaa ole tavoite eikä mikään!
Vihreä-puolue, onko nimessäsikään enää yhtään havupuun vihreyttä (tai Koijärvilietteen tuoksua edes) vai Tammiston Bauhauksen maalihyllyn lateksillako sen puukstaavit saneerausmaalataan kulloistenkin poliittisten virtausten mukaan? Hallitukseenko änkeät vaikka ympäristöjen tuhoamisen jatkamissuunnitelmat yhä vain raaistuvat?
Pentti Linkola, mukailen jälleen 40-50 vuotta sitten sanomaasi: "Pian ne tulevat ja riipivät muutamat marjapensaanikin kattiloihinsa!"
Olipa vakavanhauska dokumentti jonka kaikki kolme osaa kuuntelin Areenalta: Silvo Sokan uskomaton rakettilento. Viimeisessä jaksossa oli haastateltu kalantilaista maanviljelijää jonka maatilalla alunperin kuopiolainen Silvo on viimeiseksi elämässään töitä tehnyt. Kalanti tarttui siksi korvaan koska olen siellä yhden talvikauden itsekin majaillut kun tehtiin Uudenkaupungin satamaan kalankäsittelylaitosta. Silvo olisi ollut silloin vielä elossa, mutta harvoinpa sitä sattuu törmäämään arvoituksellisiin ihmisin niin, että tietäisi heidän olevan sellaisia.
Piti sitten käydä Gmapsilla "ajelemassa" Kallelantiellä jonka varrelta Pekkavainaan talo edelleen sokkelinsa päällä huojumatta seisoi. Tontilta oli puustoa harvennettu, mutta muuten kaikki näytti olevan ennallaan. Liekö kenen hallinnassa nyt? Pekalta jäi pieni tytär jonka vaimosta hän oli eronnut. Nythän sekin tyttö on jo kovastikin aikuinen nainen, liki kolmekymppinen ainakin. Kovasti P sitä hemmotteli tapaamisviikonloppuina. Majailin P:n talossa rakennusurakan ajan kun kovin oli pitkä matka silloin maan toiseen päähän Kittilään. Muutamat kerrat Turusta (Hkin kautta) lentokoneella sinne ja takaisin liitelin.
P kuoli hieman myöhemmin aivosyöpään. Hänen viimeinen puhelunsa leikkausta edeltävänä yönä epäonnistui kun en ehtinyt vastaamaan enkä takaisin älynnyt soittaa! Olenpa tätäkin muistellut aiemmin, mutta yhä se mieltäni vaivaa.
29.4.2019 maanantai
Käänsin juurespenkin mullat. Matoja aivan tuhottomasti joten maukasta multa on. Ei tarvitse kuin siementää niin puhti riittää. Pottuläimäre on vielä kääntämättä. Meinasin pienentää potulle varaamani alueen yhden penkin mittaiseksi ja muulle alueelle laittaa mansikkaa se kun käy talvella parhaiten kaupaksi, ja onhan helpompi säilöä koska kunnollista pottukellaria ei vieläkään tässä huushollissa ole. Kypsymisvaiheessakin mansikkaa menee suoraan penkistä litra jos toinenkin. Kasvihuoneen kohentelisin jos olisi varaa tarpeisiin, mutta saa röhnöttää vielä tuoltaan tämän kasvukauden.
Siivosin sitten Eliaksen kanssa törkyisintä pihanurkkausta. Loppuhaloille tehtiin sijoituspaikka tontinrajalle ja muuta rojua siireltiin paikasta toiseen. Tontilla on siivoamista vielä runsaasti ja jäi huomisellekin.
Väsyttää toisinaan omituisen tuntuisesti. Verenpaineet ok., mutta olisikohan veriarvot käytävä punnituttamassa, ja pah!
30.4.2019 tiistai
Pihansiivoilua edelleen. Lehtikompostiläjänkin käänsin jossa viime kesänä kasvoi kurpitsaa. Oli maatunut jo kokonaan mullaksi ja madot mitoiltaan kuin lyhytpaksu pikkurillini. Aikamoiset läjät puiden tuotoksia olisi uuteenkin aumaan, mutta millehän tontinkulmalle sen vuovaisi? Eivät ehkä tonttinaapurit ymmärrä, kun en rapsutusjätteitä kuskaa kymmenen kilometrin päähän kaupunkilaisten puutarhajätekeskukseen. Olisi hyvää multatarvetta Unimäkeenkin, mutta kun ei täältä uskalla mitään muutakaan maassa lojuvaa viedä sinne kun on näitä kotiloeläimiä niin juupelisti.
Ruokia laitellessani kuuntelin Eeva Tigerstedin Narrin aamulaulua jossa gymnopedisti Erik Satiesta (1866-1925) jutteli hän erinomaisella tavallaan. Satie: "Kun olin nuori, minulle sanottiin aina: Huomaatte kyllä, kun olet viisikymmenvuotias. Olen viisikymmenvuotias, en ole huomannut mitään."
Hallitustunnustelija Rinne on saanut kysymyksiinsä vastaukset muilta puolueilta. Hallituspohjaa voisi veikkaillakin, mutta vedonlyöjiä riittää ilman minuakin; pyllistelyä ja kumartelua tällä hetkellä jokaiseen ilmansuuntaan.
"Tuntematon Helena" soitti jälleen. Hänellä asianaan se, että tulee Kuopioon toukokuussa, että jos mulle käy, niin tavattaisiin. Hänellä olisi laatikollinen luovutettavaa aineistoa. Sanoi, että voisi laittaa postissakin, mutta "on se niin iso laatikko,että nostaisin sen mieluummin suoraan volkkarinröttelöni takakontista tojotanrottelosi takakonttiin..." Mitäpä näin kutkuttavaan ehdotukseen voisi muuta kuin myöntyä.
Vappupalloja kaikkialla. Ylen A-studiokin oli niillä täytetty ihan kuin eivät ne pallopäähaastattelija ja haastateltavat olisi riittäneet. Ilmastoteot, mistään niitä ei edes yritetä aloittaa vaikka helppoja kohteita ihan äärellään olisi. Mistä muualta kuin television vakaviksi tarkoitetuista asiaohjelmista olisi siivoaminen aloitettava? Aneemistakaa kulissejanne kurjat tuholaiset!
Maailman koululaisilta, jotka parlamenttien portaille mielenilmaisuihin kapuavat kysyisin, osaatteko kyseenalaistaa käsienjatkeiksenne juurtuneiden älylaitteiden elinkaaren ympäristövaikutusten tuhovoiman? Ymmärrättekö, kuinka monta tuhatta kaivosta niiden takia tullaan teidänkin tulevan aikuisuuden aikana maankamaralle rouhimaan, että hivelytekniikka olisi edelleen käytettävissänne? Mistä aiotte meidän ja menneiden sukupolvien aloittaman elinympäristön korjausliikkeen aloittaa jos se teidän harteillenne jää kun jo nyt alistutte siihen, että me, isit ja äidit teidän tuteiksenne olmme älykännykät käsiinne tyrkänneet?
Voiko kukaan enää edes kuvitella, että ehdimme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti