Sumuisenutuisessa Suomen syksyssä lauhdutan masentumaan pyrkivää aivokoneistoani ajattelemalla vieläkin ikävämpien maanäärien olosuhteita.
Tietokirjaa lukiessani aprikoin, että Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien väkivaltaisen naapuruuden lopunajat ovat käsillä. Niillä Lähi-Idän kuivilla kunnailla elonvietin ylläpitäminen käy kokonaan mahdottomaksi, kun vesijohdoista tulee pelkkää loppuun kierrätettyä viemärihuuhdetta ja kemikaalein kyllästettyä merivettä. Siinä ei auta lujakaan usko jumaliin, saatika että pommeihin ja tykinjylinään. Jossittelullakaan ei ole enää mitään merkitystä.
"Nykyisin lähes koko Jordanjoen vesi, kahta prosenttia lukuunottamatta, on kiintiöity käyttöön jo ennen kuin se liikkuu järvestä (Kinneret, Tiberiaanjärvi tai Galileanmeri -nimitys riippuu siitä, keltä kysyy) minnekään. Niinpä Kuolleeseenmereen päätyy pelloilta ja kalankasvatuslaitoksista hyönteismyrkkyjen, lannoitteiden, hormonien, kalanjätteiden ja puhdistamattoman viemärijätteen happamoittamia valumavesiä."
Näläkälammin ojittamattomilta, toistaiseksi turpeensa säilyttäneiltä soilta karpaloita kouriessani mietin edelleen äskettäin lukemiani vaikeita kysymyksiä:
"Millainen ekosysteemi pystyy vielä ylläpitämään ihmiselämää?"
"Mitkä lajit tai ekologiset prosessit ovat eloonjäämisemme kannalta välttämättömiä?"
"Missä pisteessä musertava lukumäärämme syrjäyttää maapallolta niin monta lajia, että samalla väistämättä häviää myös lajeja, joiden merkitys selviää meille liian myöhään?"
"Mitä eliöitä ilman emme kerta kaikkiaan pärjää?"
Matkailualan tuloksenrepijät hehkuttavat näillä elomme hetkillä Kiinan valtavasta turistipotentiaaleista. Matkusteluun kyvykkäät lähtevät Aasian saastesumuista Lappiin siksi, että voivat käydä hengittämässä keuhkonsa tilavuuden täyteen ilmaa jota ovat juuri jumbojettiensä pakokaasuilla maustaneet. Ehkä jo pelkkä kuvitelma Pekingin savusumun jälkeen puhtaan ilman olemassaolosta hetkeksi raikastaa oloa.
Entä kun seuraavien vuosikymmenien aikana ei enää ole kyse turismista vaan keuhkorakkuloille kelpaavasta ilmasta jota ei lopulta löydy enää maapallolta mistään?
2.10.2017 Maanantai
Visio-sana tarkoittaa harhanäkyä, hallusinaatiota, uskonnollismausteista ilmestystä. Joka päivä tuon sanan kuulee talouslahkolaisten suusta rukouksena olemattomaan.
3.10.2017 Tiistai
Maanmatosten olemassaolon tärkeyttä ei moni mieti, tuskin enää edes ymmärtää.
Yksilön syyllistäminen ei ole hyväksi mielenterveydelle, luki rispaantuneessa, kovapaperisessa aikakauslehdessä joka reuhotti levällään lääkärin vastaanottoaulan jakkaralla.
Pitää siis syyllistää ihmistä kollektiivina, lajina. Muunlaista rangaistusta sille ei ole olemassa ajattelemattomuuksista joita se maalle täällä eläessään on tehnyt.
Syyllisyydentunne on ainoa terve tunne tässä sairaassa maailmassa.
5.10.2017 Torstai
Kirjallisuuden Nobel nuljahti brittikirjailijan taskuun. En ehkä ole lukenut Kazuo Ishigurolta lausettakaan. Hänen romaaninsa pohjalta rakenneltu elokuva Pitkän päivän ilta häivähtää tuttuudellaan otsalohkossa, mutta enpä ole varma, olenko kokonaan katsonut. En ainakaan ole kovasti vaikuttunut siitä. Luultavasti se on ollut jähmeä kuin englantilaiset koko pitkät elokuvat usein.
Elokuvista kun tuli puhetta, niin nyt pitäisi päästä katsomaan Saamelaisveri.
Kaupassa selasin Pentti Linkolan elämäkertaa, mutta on se niin kallis,että sinne se jäi kuin köyhän pikkupojan himoama tikkukaramelli jota se ei uskalla taskuunsa sujauttaa. Pekka Visurin Saksan kenraaliakin selatessa kuolasin hevosen lailla, mutta hyllyyn sekin piti takaisin survaista. Ale-korissa ei ollut mitään mielenkiintoista. Lipposen jatustelukaunaa tai Väyrystelyä en hyllyihini halua irvimään vaikka ilman saisin.
Paikallislehden mukaan hirmuiset sudet ovat taas päässeet Nälkämaan perukoissa valloilleen! Kainuun Sanomissa on oikein oma susitoimittaja, joka etsii sopivan raakoja kuvia metsäneläinten ruokailutouhuista. Kuvissa sudesta on etsitty mummulaisia kammottava hammassirvikuva, mutta sen päivällinen, söpö lammas makaa verisenä villamyttynä suolet ulkona nurmella. Eikä ammattitoimittajan neutraaliudesta tuottaa uutisia näy itse jutussa häivääkään.
Scifikirjailija Valtaoja sai taas uuden kirjansa myynninedistämiselle reilusti palstatilaa. Mies taitaa kuitenkin olevan totisen tosissaan skenaarioissaan avaruuden kaivostoiminnasta ja siirtokunnista kuussa. Ei sitä miestä suru vaivaa, vaikka maapallo ennen avaruuden murikoita jauhamaan siirtymistä rouhittaisiin ihmiskäyttöön viimeistä kivensirua myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti