Metsässä oli meneillään muuan pilkutus. Mitäpä sitä muuta huumoria päivälle jona ei huvittaisi elää.
Lopettelin Aarne Kinnusen muistelmat. Kirjassa oli suhteellisen paljon haulikolla ammutun tuntuakin, mutta muutamat perusteellisemmat osuudet pelastivat kertomuksen tarkoituksen.
5.1.2017 Torstai
Luin Donnerin haastattelun lehdestä uudestaan. Mitään mitä en hoksaisi itsekin, en siitä löytänyt. Jäin kuitenkin miettimään, oliko hän ajatellut loppuun saakka lausumaansa Suomesta puun ja kuoren välissä versus Länsi/Venäjä?
Puun poikkileikkauksesta voi lukea vuosirengaskerrostumien osuuden elävän puun menestykseen jotenkin näin:
Puun YDIN koostuu enimmäkseen tärkkelyksestä joka toimii eväsvarastona seuraavaa vuosikasvainta varten. Suuremman puun tyvipuolen ydin on kuollutta puuta joka toimii kantavana rakenteena elävälle pintaosalle. Ydinpuu on puun arvokkain osa lujuutensa takia, varsinkin, jos kyseessä on hitaasti kasvanut, vanhan, terveen metsän yksilö ja jonka osuus puun koostumuksesta lisääntyy iän myötä.
PINTAPUU (-manto-jälsi-nila-parkki-) on elävää kerrosta jossa ravinteet veden mukana siirtyvät koko rungon ja oksien käytettäväksi kasvua varten.
KUORESSAKIN on monta eri kerrosta ja niille kaikille oma tarkoituksensa joten tekisi mieleni kysyä Donnerilta mistä puu oikeasti alkaa ja miksi se olisi eri asia kuin kuori?
Kulahtanut Puun ja kuoren välissä-metafora ei siis minun (pilkunussijan) mielessä toimi muutenkaan maantieteellisiä, talouteen liittyviä tai sotilaallisia prinsiippejä aprikoitaessa. Maamme sijainnin suhteen vertailu ehkä käy, jos kuvittelee Suomi"neidon" nurin (rähmälleen) mätkähtäneenä runkona Itämerestä miltei Jäämereen saakka. Siinä tapauksessa se tosin olisi jo näin 100-vuotiaana lahonnut ja sammaloitunut pökkelöläjä vain.
Mutta ehkäpä lahosta Suomikuvasta voisikin jotain uudenlaista välissäolemisen metaforaa miettiäkin?
Tai todeta kuivasti, että Suomi sijaitsee oman, valehtelunkoristeilla lannoitetun historian ja asukkaidensa syntyperäisen typeryyden välissä.
6.1.2017 Perjantai
Loppiaisateriaksi laitoin kahdenlaista uunilohta, toisessa vuoassa oli pelkkä tillillä ja suolalla maustettu lohenpuolikas ja toisessa kevyesti suolattu toinen puolikas jonka seurana perunaa, porkkanaa, lanttua, kahdenlaista sipulia ja tilliä. Kermaa lorauttelin märkyyden varmistamiseksi. Olivat uunissa sen aikaa ja vähän ylikin kun oltiin kutsuttuina Anelman ja Arvon luona pullakahvella. Arvo muisteli jälleen sotien seutua koska lapsuus sen merkeissä on mennyt.
Uutisissa selvittivät, että loppiaisen alkuperä on ollut kolmen kuninkaan juhla. Kukaan kadulla vastaantullut haastateltava ei tosin tiennyt sitä kun ei Matti Klingekään sattunut toimittajien kohdalle. En ole minäkään koskaan ajatuksiani juhlapyhien merkityksille ja lähtökohdille uhrannut kuin joka saatanan vuosi toistettuna -siis pakosta. Toistuessaan säännölliseti ne menettävät merkityksensä. Vain, kun joku läheinen kuolee, lapsi syntyy, tulee mentyä naimisiin -tai erottua- niin jos tapahtuma sattuu pyhäksi päiväksi, niin ehkä sille sitten merkityskin muovautuu.
Niin pieni on ihmisajatuksen piiri, ja muistin vielä pienempi.
Soitin vanhimmalle lapselleni. Ja Hantelle.
7.1.2017 Lauantai
Tuiskutti hieman. 3 tuntia meni pihojen kolaamiseen. Lämpötilan vaihdos eilisestä kolmestakymmenestä viiteen pakkasasteeseen.
Toiseksi vanhimmalle soitin kun Juuassa oli ollut paha kolari ja S siellä toisinaan käy tuttaviensa luona. Kolarissa on kolhiintunut 7 henkilöä.
Kun minulla on hankala olo, niin siihen auttaa monasti kun katselee valokuvia lapsistaan. Niin nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti