Illalla Unimäessä
Kun ajaa Knista Lapinlahden kautta tänne niin mittariin kertyy kilometrejä 205 eikä selkä pitänyt matkanteosta lainkaan. Hain siis Sonnilansalmelta lainaan Betonimyllyn ja pienen aggergaatin, ne ovat vielä peräkärryssä sillä varon nostelemasta yksikseni mitään painavampaa ennen kuin selkä antaa luvan. Menihän siellä jutellessakin tovi ennen kuin jatkoin matkaani. Varpaisjärvellä kävin kaupassa, ostin leipää, piirakoita, juustoa, levitettä, kananmunia, maitoa ja Hesarin. Ostin myös tuuttijäätelön jota söin autooni nojaten parkkipaikalla ja katselin hiljaisen kylän hiljaista, vanhusvoittoista liikettä. Liki 100 vuotias mies työnteli ohitseni rollaattoria ja peräkärryyni viitaten sanoi käheästi: Ka, betonimylly. Mitteepä meinasit urakoija? Vastasin niin kuin asia on. Siinä muutamat sanat vaihdettiin ennen kuin mies hissutteli viiden sentin askelin kohti marketin ammolleen haukottelevia ovi.
Laitoin ensimmäiseksi uuniin ja hellaan tulet. Hain vettä kaivolta ja keitin kahvit. Siivoilin vähän. Edelliskerralla jäi lattiakin lakaisematta ja vaatteita oli tuolilla myttyräinen läjä. Ulkokuistintapaisellekin oli kertynyt rojua joita lajittelin tarpeellisiin ja tarpeettomiin. Aittaanhan ne kaikki joutuivat koska ei kaatopaikkatavaralle eri paikkaa ole. Sieltäpähän sitten noitumisen kanssa niitä jälleen uudelleen erittelen.
Huvittavaa se, että jänikset olivat aiemmin puputtaneet kaikkien kehäkukkien varret kukasta alaspäin ensimmäiseen "niveleen" ja nyt olivat hävinneet maahan varisseet terälehdetkin. Myös uusia mansikantaimia ne ovat kurittaneet ja istutuksiani nyppineet juurineen pötseihinsä, juuttaat. Samettikukat eivät niille kelpaa, mutta niitä lähti alulle ainoastaan yksi isovartinen vahingossa.
Hujjaukseen kannoin valoisan aikaan vedet ja puut. Panin kiukaan alle sytöt valmiiksi.
Oli vähän viestiliikennettä tänään; tänne tulee vieras yöllä.
Nyt on klo vähän vaille ½yö. Menen kohta löylyihin ja nautin pimeydestä joka on tosi. Kynttilöitä panin palamaan vähän sinne sun tänne, sisällekin muutamat. Kun tieltä käy katsomassa, ne tuikkivat lystisti. Ei lapsuuden Unimäessä milloinkaan välkkynyt kynttilätuijuja näin huolettomasti, hyvä jos yksi kärysi petillemenon ajan ikkunalaudalla ja huussikäynneistä piti käsikopelolla opetella suoriutumaan; pienimmille oli huussikummi kyllä tarpeen.
Radiosta tunkee musiikkia tupaan. Sitä katkoo toimittajien tyhjänpäiväiset jatustelut. Puheen puolella oli 80-90-luvuilta arkisto-ohjelma jossa Arto Melleri, Jussi Parviainen ja Teemu Mäki äänessä. Viimeksi mainittu paistoi viisastelun kohokkaita, Parviaisen tyhjänpäiväistä uhoa ei edes aika ollut laimentanut, mutta Melleri kuulosti harvinaisen selväjärkiseltä kun itselläni oli muistikuvat ihan toiset.
Äskeistä ohjelmaa ennen kuuntelin pätkittäin ykkösen puolelta Radioateljeen balilaisten Tanssin jumalille.
24.9.2016 Lauantai
Päätä kivunmoukarit takovat. Kuume alkoi nousta MiMan lähdön jälkeen. Mittasin aika-ajoin: klo 10 37,2 astetta, klo 13 37,9 astetta, klo 16 38,3 astetta ja nyt klo 17 38,8 astetta. Torkuin välillä sohvalla ja välillä takahuoneen petillän ja seurailin silmät sirrillään painajaisten vyöryä kuinka ne koettivat paatunutta mieltäni allensa survoa. En ollut millänsäkään.
Kynä tuntuu sormien välissä oudon kevyeltä ja syyshämärä leijuu tuvassa kuin silmissä olisi jotain vikaa. Värirantujakin harmaassa näen. Toisaalta on hyvin miellyttävä olotila. Jos kuoleman lähestyessä tuntuu tältä niin ei se lainkaan hassumpi olotila olisi. Vähän kuin nousuhumala, mutta ajatus on ihan kirkas. Jos kuume nousee neljäänkymmeneen ja tolkku alkaa kadota, niin mitä minun pitää sitten tehdä sillä olenhan yksikseni täällä?
Kuumeisen kevytmielinen olo jatkuu. Merkkaan kuitenkin muistiin, että MiMa tuli klo 02 aamuyöllä. Nostelin yöpalaa pöytään, syötiin ja juteltiin. Klo taisi olla jo yli neljä kun nukkumaan alettiin. Peti järjestyi harvinaiselle vieraalleni sohvalta, minä luin vielä vähän aikaa takahuoneessa Montaignen erästä esseetä josta en kyllä muista nyt mitään. Nukahdin peukalo kirjan välissä ja heräsin heti kuuden jälkeen kahvin keittoon. MiMa lähti kahdeksan huitteilla.
Tiellä kulki joku metsästäjä ja Armaalan Rami sauvakävelyllään.
Radion selostusten mukaan ympäri maata ovat järjestäneet rasismin- ja ääriliikkeidenvastaisia mielenilmauksia. Helsingissä 15 000 marssijaa ja Kuopion marssiin pääministerin osallistuminen.
25.9.2016 Sunnuntai
Millaista oli silloin kun vanhin tytär tasan 36 vuotta sitten syntyi? Mitä siitä muistaa? Ainakin sen, että asuttiin Jokitiellä Siilinjärvellä. Laholle haisevan Mattilan talon vieressä lirutteli pieni pahainen puro Ahmonlammesta Siilinlahteen. Se on merkitty karttaankin joeksi vaikka ruipeloimmilta kohdilta sen ylitse loikkaa vaikka kampurajalkainen kameli. Ilmankos isojen lappilaisvirtojen ääriltä kylään tulleet kaverit irvailivat minua lossivahdiksi.
Muuten tyttären elämä oli katkolla monasti jo kohdussa, niin kuin tietenkin äitinsäkin. Erään kerran niin likellä, että tulin yövuorosta sekunnilleen sillä hetkellä, kun hengitys oli jo äidiltä lakannut. Kerkesin siis elvyttää hänet grand malin jälkeisen kielennielemisen jälkeen. Yläkerran jehovalaistytöt kutsuivat ambulanssin kun välillä kävin sisäportaita koluamassa yläkertaan heidän ovelleen änkyttämään hätääni.
Muistanko minä mitään muuta Jokitieltä? No ainakin sen, että pakkeloin ja maalasin pihanurmikolla roisinnäköiseksi kulahtaneen ladamme ja että eräänä juhannuksena keitin lankomieheltä lainaamillani välineillä pontikkaa keittiön sähköliedellä kun halusin senkin kokea. Sitten olivat ne ristiäiset ja appiukon kanssa ryyppäjäiset, irtisanoutuminen kaivokselta ja Rovaniemen kesä ja kunnan rakennustoimistolle töihin kirjautuminen ja pian toiset ristiäiset. Sitten taas muutettiin, mutta siitä alkaa jälleen uusi tarina.
Jaksottuuko elämä siis muuttamisten, sairauksien, kolareiden, erojen, lasten syntymien, uusien tragedioiden ja sen sellaisten mukaisiksi novellinpätkiksi joista ei jälkikäteen ammattilainenkaan romaania saisi kudottua?
Tarinoita, niitä haluaisin kertoa, mutta jos ne ovat joskus liian tosia, ne eivät enää ole tarinoita.
Nukuin viime yönä melkoisen monet tunnit. Kuume on tiessään, mutta olo on edelleen hutera. Kuuntelen Kirjakerhoa jossa puhetta suomalaisesta monikielisestä kirjailijakentästä. Suomessa laskentatavasta ja laskijasta riippuen 60 tai 90 kirjailijaa jotka kirjoittavat muulla kielellä kuin suomeksi. Eipä ole tullut ajateltua tuotakaan.
Kunhan olen tässä vähitellen tajunnanmaailmoihin kohonnut, täytyy koota itsensä ja lähteä laittamaan omppupuille ja -taimille jänissuojat.
Uutisissa Aleppon kauheista sotarikoksista: Venäjän ja Syyrian hallituksen tappokoneet ovat kylväneet tuhoa siviilien niskaan rajummin kuin koko sen kauhean sodan aikana milloinkaan. Ulkoana puuhastellessani oikein säpsähdin kysymystä, joka mielessäni syntyi: Voiko Venäjää kutsua sivistysvaltioksi kun sitä johtaa barbaarit? Missä soraäänet? Missä vastarinta jonka pitäisi syntyä venäläisessä kansankohdussa ensimmäisenä? Eivätkö ulkomailla murhaamiset mieliä kavahduta? Pitääkö nykyisen PutinStalinin ruveta omia kansalaisiaan rahtaamaan jälleen tapettavaksi että havahdutaan? Jos kyyninen hiljaisuus sillä suunnalla jatkuu, niin onko siitä pääteltävissä, että Stalin teki sittenkin ihan oikein kurittaessaan kovalla kädellä tunteetonta kansaansa?
Radiossa lauloi K.Hyttinen Kurki-jollotuksensa. Muuten ihan ok laulu, mutta se "latoon lämpimään pesän mä laitoin..." pilaa koko jutun. Missä ja kenellä on varaa lämmittää latoa?
Panin kiukaan alle tulet ja sillä välin kävin Mummolan kaivolle viemässä viimekäynnillä lankunpätkistä ruuvailemani, tanakan kaivonkannen. Siellä olisi ollut vielä omenia puussa, mutta niin korkealla, että saavatpa jäädä.
Nyt olen hujjaustellut ja teen lähtöä Kniin. Pihamaalla mietin, että kuinkahan vanhaksi pitänee elää, että syksyn alakuloisuuden saisi ravisteltua toisenlaiseen asentoon, että se olisi vain yksi vuodenaika muiden vuodenaikojen joukossa. Ettei sen tunnelmassa olisi niin lopullista kaikki. Pitäisi saada sydänjuureensa iskostettua se, että syksystähän kaikki taas alkaa.
Mutta voiko jo lauluista opittua melankoliaa enää mielestään jauhaa pois. Voisivatko pihlajanmarjat punertaa syksyisin ilman alakuloa ja kurjet lentää iloisesti vilkuttaen muuttomatkoilleen ja minä, maan matonen jäädä maankamaralle muuksikin, kuin sen vangiksi? Niin että olisin syntynytkin syksyisen kuulaana pakkasaamuna mieluummin kuin "syysyönä synkkänä synnyin/ei tuikkineet tähtösetkään..."
Jokatapauksessa: Nykyisistä aleppolaisista moni vaihtaisi pikkuroskaisen elämäni tositragedioiden täyttämään elämäänsä ilomielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti