Hki, rautatieasema, aamupäivä
Istahdin tähän tunnelinsuun penkkiriville kahden tummaihoisryhmän väliin haistelemaan tunnelmia. Tämän asemahallin ihmisvilinästä minulla on nopeasti ohitsevilahtavia kokemuksia aina 60-luvulta saakka. Koska en alati täällä nuohoa, niin huomaan eri tavalla muutokset, joita tällaisiin paikkoihin tulee kuin ne, jotka jokaikinen päivä asemahallin lävitse päiväänsä, ja siitä pois kiirehtivät. Luulisin.
Poissa on katosta hallin puoleenväliin roikkunut tupakansavupilvi, happaman paskan haju eikä rähjäisiä puliukkojakaan juuri näy. Poissa on harmaa kansa hajuineen haittoineen. Värejä riittää, jopa silmien rasitukseen asti. Nenään mikä tunkeutuu on hienosti sanottuna Pariisista saakka kantautuvia tuoksuja; parfymoitua paskaa, kuten riimitteli Juice.
Vartijoita kulki äsken vastaan kun tulin asematunnelista ylös. Kävin siellä vessassa jonka alaskäännettävät istuinreunukset olivat hankalat ja peltinen torvi, johon tarpeeni tein, lompsahteli ontosti. Siivoojamies desinfioi juuri vessankopperoita, mutta ei se satojentuhansien kävijöiden hajuja kyennyt aineillaan peittämään. Perinteisen asemaravintolan oli vallannut monikansallinen hampurilaisketju ja kellarivessaan, jossa jo mallasta suodattelevan isäni kanssa kauan sitten kävin, olisi päässyt vain, jos olisi ostanut jotain syötävää. Junien ravintolavaunujen edesmennyt "osta leipää niin saat kaljan"-pakko on siis siirtynyt "osta hampurilainen niin pääset paskalle"- höttöruokaravintoloiden brändien osaksi.
Asematunnelin epävireisen haitarinsoittajan vanerilaatikkoon laitoin ainoan euron kolikkoni joka taskussa orpona kääntelehti. Kaksi nuorta kerjäläisnaista näki sen ja tulivat pyytämään itselleen myös. Sanoin antaneeni ainoan ja ne sanoivat, että kyllä setelikin käy. Ei mulla niitäkään ole. Jotain lehteä ne möivät, mutta en jäänyt tutkimaan aviisia. Naiset olivat siististi pukeutuneita, toinen puhui koko ajan kännykkään, eivätkä he niin nälkäisiltäkään näyttäneet kuin betonitolppaan nojannut, repaleisiin pukeutunut, iäkäs mies.
Ennen tänne tuloani tein lenkin Foorumin ja Kiasman kautta takaisin. Jokin yliopisto-opiskelijoiden installaatio oli suljettu muoviseen kuplaan. Sisälle oli ahdettu kymmeniä pieniäpyöreitä, erivärisiä jakkaroita joita eräskin japanilaisryhmä ahtautui valokuvaamaan. Ajattelin, että antaisivat nyt yhden jakkaran sillekin muovikuplan vieressä polviaan kovaan kiveen kuluttavalle kahvimukiukollekin.
Autolle sain viimeinkin paikan aseman edestä tunniksi, joten eipä tässä paljon ehdi katuja dallailla. Eikä huvitakaan sillä ottaa hieman päähän matkan tarkoituksen nolo epäonnistuminen. En yksinkertaisesti kerennyt levähdyspaikalla pitkäksi venähtäneiden torkkujen ja loppumatkan ruuhkan takia. Ja lopulta sen vuoksi, koska paikoitusalueen automaatti hylkäsi jokaisella yrittämällä tarjoamani pankkikortin eikä kadunlaitojen vastaavilla käynyt lainkaan paremmin. Myös tekstiviestillä maksaminen epäonnistui, paitsi aseman edessä myöhemmin. Ja hintaa tästä tovista kauhistelen vieläkin; mitä olisi neljä-viisi tuntia maksanutkaan!
Alkuperäinen suunnitelmani auton jättämisestä Oulunkylään piti unohtaa, koska olin pahasti myöhässä, mutta eipä sillä olisi sitten ollutkaan väliä.
Mutta paksat näistä. Lähden katsomaan Arskaa ja Z:aa, että miten ne Serbia-seikkailustaan alkavat toipua.
Parkkipaikan siideripurkkien imijät, mies ja nainen tulivat kysymään kyytiä Kouvolaan. Sanoin meneväni vain vähän matkaa Vuolenkosken suuntaan. Join kahvit, soitin Paulukselle. Sitten Eskolle. Se oli vielä Siuntiossa hommissa, sanoi kohta lähtevänsä sairaalalle hakemaan veljensä vaimoa josta sitten koukkaa Vihtiin ja kohti Suonenjokea. E:n veli on menossa nyt. Syöpä on edennyt kalvoja pitkin niin kattavasti miehen nahkan alle, ettei toivoa enää ole. Jos lykästää ja kunto kestää niin 100 pvää on maksimi, mutta puoletkin siitä on hyvä saavutus, oli lääkäri sanonut.
Miltä tuntuisikaan noin selkeä loppuelämän skenaario jos se nyt ja tässä itselle lausuttaisiin?
Kävin O.B:n -tiellä Oulunkylässä. Z laittoi kahvit ja hiukopalaa pöytään, Arska känkkäsi kainalosauvojen avulla muutamat askelet kerrallaan, mutta on jo toipumaan päin. Tikkailta rymähtämisen jälkeen ambulanssin odottelusta ja kyytiin pääsemisestä sekä matkasta Kosovon puolelle pristinalaiseen sairaalaan ei paljon hyvää ollut sanottavana. Kaukana suomalaisesta vastaavasta se Serbiassa on. A olisi voinut heittää henkensä siinä ryttyytyksessä, mutta Z kun osaa pitää sen perän kielellä meteliä, niin olivathan vähän edes yrittäneet päteä. Lentokonekyyti kotimaahan sai kyllä kiitosta. Kone oli ollut itävaltalainen ja hoitohenkilökunta kuin taivaasta. Z oli saanut vakuutusyhtiön piikkiin sitten pari pvää myöhemmin paikan reittikoneen businesluokassa. Aikamoinen seikkailu ja ansaitsisi seikkaperäisemmänkin selostuksen.
Koska Heimo ja Sirkka ovat vielä Vuolenkosken mökillään kesän viimeisiä hetkiä (ja ehkä viimeistä kesäänsä siellä itsekin), niin otanpa kahvimaitoa kaupasta ja kurvaan sinne iltakahville. Viimeksihän kävinkin polkupyörällä...
Jossakin Oravikosken seutuvilla metsätiellä kun klo on 02
Sataa tihuuttaa ja on syksyisen pimeää. Nukuin jonkin aikaa ja nyt on selkä entistä arempi. Kunhan saan silmät hierottua näkeviksi jatkan matkaa. Kirjin muistiin Vierumäen jälkeisiä.
Mikkelissä kerkesin Prismaan joka oli auki kymmeneen. Ostin leipää, maitoa, halpaa virolaista goudaa, muutaman riisipiirakan, 50%:n alekorista lohta ja voi-rypsiöljylevitettä. Kaupan ulko-ovella minua tultiin taas jututttamaan. Vanhuspariskunta pyysi minua mukaansa autolle, että nostelisin heidän raskaat kassinsa takapenkille kun miehelle oli tullut rintakipuja. Kävin avittamassa ja käsistä pidellen kiittelivät he. Auto oli vanha, hyvin pidetty Ford. Siinä oli nahkaistuimet, automaattivaihteisto ja keskuslukitus joka oli asennettu jälkeenpäin. Mies näitä kertoili autostaan ja kuinka se on heitä kuljettanut yli kolmekymmentä vuotta jättämättä kertaakaan tielle. Vaimo istahti etuistuimelle ja koetti miehen autopuheiden väliin jutella lapsistaan, lapsenlapsistaan ja millaisessa talossa he ovat ikänsä asuneet. Mikkelikin on kuulema paras paikka maailmassa. Enkä sitä kyllä jäänyt heidän kohdallaan epäilemään kun lähtivät siitä hitaasti, mutta varmasti kotipesäänsä körryyttelemään.
Heimon luona livahti huastellessa yli iltaseitsemän. Mieleen hiipi alakulo kun katsoin heidän jäämistään nopeasti pimenevään iltaan pihakoivun alle. Sirkasta ei ole jäljellä entistä ihmistä enää edes varjon vertaa. Altzheimer on syönyt ja kauan sitten mielen ja nyt sairaus kalvaa ruumista jonka lihat ja luut se muumioittaa kuivan ja kurttuisen nahkan sisään hiljaksiin kuin faaraoiden vaimot sarkofageihin. Mutta sitkeässä ihmisen hengenlähtö on kun elämä sille pelille alkaa. Toisaalta Heimokin alkaa väsyä hoitamiseen ja alituiseen varppeillaanoloon kun ei toisesta tiedä, mitä se milloinkin keksii. Tosin nyt ehkä alkaa helpottaa kun tauti käy hidastamaan ruumiinkin liikkeitä. Saattaahan se olla, että kun yli viisikymmenvuotinen elämäntoveri kuolee tulee lähtö kumppanillekin. Armeliasta olisi se, tuumi Heimo itse.
Sitä kyllä ihmettelin, että Sirkka oikein nimeltä minut muisti ja moneen kertaan kysyi, Valtoko se siinä?
Setä kantoi aitasta kyytiin jääkairan, kaksi vapaa, viehelaukut ja haavin. Sanoi, että kalastamiset on häneltä kalasteltu, vie kamppeet nuoruuden kalavesille Keyritylle. Kun näki, että minulla on polkupyöränkuljetusteline takakontissa, pantiin se vetokoukkuun ja sidottiin vanha "Erich Honecker" siihen. Vehnästeli, että jää hänelle vielä vihreä Poni jos pyörän päälle asiaa tulee.
Laajoin kaarin puhui setä luopumisen ajatuksistaan hienoista surua äänessään vaikka koetti entinen, rempseä Hemppa ollakin. Haitaria ei ottanut koko iltana esille, että sekin on merkki siitä, että luopumisessa ollaan edetty jo mutkien ja mäkien taakse ja vain illanvarjoissa entisiä mietitään; niin kuin nyt kun kävin ja tuli puheeksi.
Tällä tapaamisella setä sai kerrotuksi tarkemmin vanhimman tyttärensä ja hänen välien särkymisen syytkin. Aika ikävä tarina se. Tuli ihan paha mieli jo Sirkankin takia. Eivätkä taida välit olla korjattavissa edes haudan partaalla.
Yksistyiselle ihmiselle isoista asioista tuli siis sanaa vaihdettua vaikka reissun epäonnistunut tarkoitus olikin aiheeltaan ihan muu. Tai no, sananvapautta (ja kuuntelun) tässä tuli harrastettua silti.
Nyt jos lähden, olen muutaman tunnin päästä Kuopiossa, juon Pitkässälahdessa jälleen aamukahvit ja sitten sujallan Unimäkeeni. Siellä lantut ja porkkanat odottavat listijäänsä.
Olin aamulla ½6 täällä. Nukuin kolmisen tuntia, sytytin hellaan tulet, kannoin vesiä kattiloihin ja sankoihin, keitin kaura-omenapuuroa ja kahvit. Tein myös iltapäivän ruuan esivalmistelut, eli maustoin lohisiivut ja panin ne valmiiksi pannulle marinoitumaan. Myös pottuja hain pellosta ja pesin ne kattilaan. Sitten kampesin ulos, rakentelin jonkinlaisen työaseman juuresten listimistä varten ja aloin töihin. Iso punainen kattila tuli lanttusipaleita täyteen kun nostelin ne tuslalla kylmävesisankosta kattilassa tulisena porajavaan veteen. Koko päivä 15 litran pakasteita varten humpsahti.
Työvaiheet: Listimistasojen teko, juureksien nostaminen pellosta kärryyn, naattien ja juuritupsujen katkominen, pintahuuhtelu, kuorinta, huuhtelu, kuutioiminen, huuhtelu ja nostelu vielä kertaalleen vesisankoon. Sitten pikakeittäminen, sankoon tuslaus ja ulos jäähtymään. Kaupasta minigrip-pusseja (½ ja 1 litran) ja jäähtyneiden lanttusiivujen niihin pakkaaminen. Viimeiseksi kylmälaukkuun asettelu kuljetusta varten.
Pitää vielä laskea tähän prosessiin keväiset maanmuokkaukset, kesäiset harventamiset ja rikkakasvien nyppimiset. Ja täytyyhän ne lantunlehtien pahimmat "viholliset", kaalikoit osata torjua ilman myrkkyjä jos luomua aikoo kasvattaa. Näiden lanttujen öttiäistorjuntaan tehosi taimien sirkoilla ollessa suokorteliuoksella kastelu ja myöhemmin kaksi kertaa tuhka-mäntysuopaliuoksella huljauttelu. Juuritupsuissa oli jonkin verran väyrysmatoja, mutta ne eivät kovin syvälle kuoren alle juurikkaassa mene. Pottua kun ne samaiset juurimadot (sepäntoukat) aikansa kaivertelevat, vioittuu se kokonaan ruuaksi kelpaamattomaan kuntoon. Paitsi nykyäänhän ne suosittelevat toukkien ja kuoriasisten ruuaksi valmistamista, että tässähän olisi liki valmis liha-peruna tuote pellosta pannulle suoraan otettavaksi tarjolla. Ja miksikähän niitä matoisia vattujakaan pois perkaamaan?
Ilmankos moni ei enää tällaiseen toimeen ryhdy kun pakastejuurekset on niin helppo marketin altaista kärryyn nostella; silti ne tuskailevat kassajonoissa valmiidenkin eväidensä kanssa kuin maailma loppuisi hetken odottamiseen.
Huomenna on sitten porkkanoiden vuoro joutua lahtipenkkiin.
Selkään ei ole koko päivänä särkenyt. Olkapäihin kyllä, mutta sehän on jo vanha vaiva, että valitus on turhaa. Kylmien kaivovesin kanssa läträäminen tekee jostakin syystä hyvää jäsenille, ja se, että kuljeksin edelleen enimmän osan ulkonakin avojaloin.
Siivoan tuvan, pesen astiat, käyn pesulla, puen humppakamppeet, sitten Rellun keula kohti Ilvestä! Kai minä sen lysitin olen itselleni ansainnut?
Illalla Knissa
Unimäkeen saapui aamupvllä tihkuiset vesisadepilvet, mutta kerkesin puolet porkkanoista nostaa pellosta ja valmistella ulkona keittokuntoon. Niitä tuli saman verran kuin eilisiä lanttuja. Toin tänne sankossa ja pakkasin ne heti pakastepusseihin. Lupasin Soilan porukalle keitellä ensi viikonloppuna porkkananloppuja sillä meillä on täällä kaupungissakin porkkanat vielä nostamatta. Näyttäisi sato olevan suurempikin kuin Unimäessä. Taitavat olla lajikkeeltaankin isokokoisempia. Pottujakin on vielä muutamat varrenaluset kattilaan kaivelematta. Takana on siis aika satoisa kesä. Tomaatteja ja kurkkujakin on syöty suoraan kasvihuoneista, ja Puutarhurin yrtti- ja chilipensaatkin ovat kukoistaneet. Auringonkukista puhumattakaan, tai mansikoista mainitsematta. Sipulipuoli oli ainoa, joka jäi hyvin vaatimattomaksi.
Eilenillalla oli ihan kohtalaiset humpallukset Ilveksellä. Eikä väsyttänyt edes poistullessa vaikka melkoinen vuorokausi Hesanreissuineen olikin takana. En nukkunut kuin vajaat 3 tuntia viime yönäkään, mutta luulen, että syntyneet univelat täytyy ruveta korvaamaan.
Tanssipaikkojen tapahtumista pitäisi joskus kirjoittaa pitempi, yleisluontoinen "pamfletti". Siellä jos missä tapaa läheltä luodaten ihmisiä kohtaloineen, ja tulee niitä kerrotuksi helposti omiaankin (ehkä innostuessaan jopa liikaa, suunvuoroa antamatta). Jotenkin tuntuu, ettei kuitenkaan halua kenestäkään tapaamastaan syvällekairautuvia analyysejä näkyviin piirrellä; tanssituttuus on henkilökohtainen, herkkä, kuin hitaalla pelillä lujasti vasten painuvan, silmiään kiinni pitävän tanssitettavan luottamus siihen, että viejä vie turvallisesti perille tämänkin unelmienhetken suuressakin tungoksessa.
Puutarhuri edelleen flunssassa, ja kun luin nyt myöhällä sähköpostit, niin eräs muukin.
Otan kirjan ja alan pitkäkseni. Ehkä nukahdan peukalo kirjan lehtien väliin puristuneena kuin lapsena omaan suuhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti