Valkosipulien nosto. Uuninpäälle ne asettelin kuivumaan ja nyt tuvassa haessoo.
"Vahinko"-ompuntaimia oli valkosipulipenkeissä 14 kipaletta, että melkoisen tarhan niistä saa jos kaikki onnistuvat. Nyt jätän ne talvehtimaan aloilleen ja ensi kevät näyttää, mihin tarhan perustan. Ehkä jokunen taimi pitää antaa muualle ottolapseksi.
Kävin leipomossa ja sitten Akulassa.
Hesarissa eilen ovikellojen rimputusjuttu tiältä Rautavaaralta. Osallistuin kommentillani jälkirimpsuun.
https://www.hs.fi/elama/art-2000012114618.html
S oli tilannut HS:n ilmaistarjouspätkän ja jakoi lukuoikeuden niin nyt voin 90 päivää lukea koko lehden.
Kommenttiini nousi tietenkin yksi opettajan sormi heristelemään, ettei pidä "yksittäisten" tapausten vuoksi leimata koko kuntaa kun omista lapsuuskokemuksistani satuin kertomaan.
Kollektiivinen omatunto, lieköhän ko. henkilö kuullut sellaisesta?
"Yksittäistapaukset" ovatkin olleet viime aikoina poliisien kestoselityksiä kun muutamat heistä ovat työtehtävissään kompastelleet, elikä taklanneet asiattoman rajusti "asiakkaitaan".
Vuosikymmeniä sitten tapahtuneita, lapsiin kohdistuneita auktoriteettien (aikuisten yleensä) aiheuttamia loukkauksiakaan ei voi rikkakihveliin lakaista ja nakata koriin, jossa lukee yksittäistapaus.
Ne kuuluu ennemmin tai myöhemmin iskeä kollektiivisen omantunnon kylkeen mustelmaksi, muuten se yhteisö, jonka sisällä pahoja on tapahtunut, tai tapahtuu yhä, ei edes yritä tervehtyä koskaan.
Jos omatuntoa ylipäätään on edes olemassa, kun senkin ovat lajimme saarnaajalahjakkuudet keksineet lohduttaakseen vääryyksiin syyllistyvää itseään.
Puusepäksi juuri valmistumassa olevan Jeesusparankin ripustivat ryöväreitten seuraksi ristinpuuhun vain rakennellakseen tapahtuman ympärille legendan joka kaikille anteeksi hirviöimäisyytensä anteeksi antaisi. (Siis oletetun Jeesuksen; kouriintuntuvia todisteita ei hänestä ole olemassakaan)
Tosin tässä kyseisessä, taantumassa kouristelevassa Rautavaara-nimisessä kylässä korjausliikkeet ovat pahasti myöhässä kun asianomaisetkin alkavat jo viimeisetkin liueta takaisin alkuperäiseen asuunsa atomeiksi.
Sekin ikävin muistettava kansakoulunopettaja Pär Olle Lilieroskin on köijätty kuolemansa jälkeen (1970-luvulla) kunnioitettavan aatelisten hautaan Helsingin Hietaniemeen. Häneen sen sisäsiittoisen sukunsa jatkuminen päättyikin, että amen vain haurastuville muistoillesi minunkin puolestani. Samoilla viivoilla nykyisen tietämyksen mukaan ollaan; Sisäsiittoisuus ei ole ainoastaan köyhiin lajimme edustajiin vammaisuuksia tuottavaa ollut. "Siniverisyyden" se vasta onkin osoitettu olleen oikea degeneraatioiden sikiösammio.
"Lillukka", olisin käynyt eräällä pyöräretkellä haudallesi ehkä ruikkaamassa ... siis huokaisemassa katkeran ajatuksen (tai pari) eräällä pyöräretkelläni, mutta kun pyöräily päättyikin jo viimeiseen asuinsijaasi Kotkan Karhulaan eikä sinua sen seudun hautausmaalle ollutkaan kelpuutettu.
Takaisin parin kappaleen taakse: Vaan jos kipeät asiat joku koko kunnan leimaamisena edelleen ottaa, niin ottakoot. Jakamista mieleni sopukoiden tuntemuksissa edelleen riittää. Tuskin kollektiiville osoitettu anteeksipyyntö oletetusta loukkauksesta sen enempää toimittaa kuin koskaan lausumaton anteeksipyyntö kollektiivilta yksittäistapauksellekaan.
En ole Rautavaaralla edes se yksittäinen tapaus. Enkä varmasti Suomessa. Kallet Päätalo Taivalkoskelta ja Palsa Kittilästä ovat hyviä esimerkkejä taiteilijoista ja kirjailijoista, jotka ovat vereslihalle lapsena pieksettyjä mieliään maailman suuntaan osanneet availla meidän mykempienkin puolesta.
Eräs entinen R.vaaralainen Jussi Kuopiosta kirjoitti tulikivenkatkuisen Rautavaara-muistelmansa "Vapaan miehen päiväkirja" 1990-luvulla ja kyllä siinäkin koettu lapsen ja nuoren tuska esiin tunki kun edelleen vihainen, aikuinen mies tuntonsa sivuille oli paiskannut.
Lapsena koetut ikävät asiat ovat niitä joita ei koskaan kyetä hyvittämään.
Sitä ei tietenkään ymmärrä ne hyväosaiset, joita lapsuus (elämä yleensä) on mielten ja fyysisten raiskausten sijaan villakintain kohdellut. Missään nimessä ei tällaisia muisteluksia pidä historian roskakoriin sytkäistä.
Mutta: Aina ja iankaiken sama tuskainen loru; Ei ihminen opi vaikka se muuta väittää.
Historia, tai pikemminkin "Siperia opettaa"-sanonta ovat omatuntojen tyynnyttelyjä vain.
Siperiaansa on jälleen syöksymässä koko 140-miljoonainen kansa naapurissamme vaikka junansa raiteet ovatkin jo viidettä vuotta jylkyttäneet mihinkään etenemättä kohti etelää. Ehkä retki ikiroudan (parhaillaan sulamaan alkaneen) ja öljyn tahrimaan Siperiaan mutkan kautta muistia aikanaan virkistää.
Luin kertauksena Hesarista 15.4 julkaistun Heikki Aittokosken esseen "Mies hirtettiin ja paloiteltiin 1660-luvun Lontoossa, yöunta häiritsi puolison kuorsaus".
Heikki oli lukenut Samuel Pepys'n päiväkirjoja 1660-luvulta ja hämmästeli ristiriitaisuuksia joita arkisten merkintöjen lomaan heitetyt, silloisessa lontoolaiselämässä "normaalit" hirttäjäis-ym juhlat nykylukijassa herättävät.
Luin esseen jo sen ilmestyessä ja varmaan mainitsin siitä sivuillani, mutta taidan kohta paneutua itseensä Pepysiin tarkemmin.
25.8.2026 tiistai
Suomensin käännösohjelman avulla jo muutamat Pepyssin päiväkirjan sivut. Näyte samalla viikonpäivä- ja kuukausimerkinnällä maustettuna:
"Tiistai 25. elokuuta 1663
Nousin hyvin aikaisin ja kannoin tavarat kamaristani ruokasaliin, koska sen lattia piti laittaa uusiksi tänään. Kun työmiehet olivat tulleet ja ryhtyneet töihin, menin toimistoon ja sieltä Lymehouseen Phiniin. Pett oli mastojen parissa ja sitten takaisin toimistoon, jossa istuimme. Noustuamme ja herra Coventryn lähdettyä pidimme hyvästit, sillä hänen oli määrä mennä kylpylään herttuan kanssa huomenna. Sitten menin 'Changeen, jossa puhuin useiden ihmisten kanssa, ja lopuksi Sir W. Warrenin kanssa ja hänen kanssaan kahvilaan. Siellä istuimme kaksi tuntia puhuen toimistoasioista ja herra Woodin oveluudesta, minkä todella uskon. Lopuksi hän kertoi minulle kuulleensa, että kapteeni Cockesta on tulossa ylin upseeri, joko valvoja tai maanmittari, mistä en ole pahoillani, joten kumpikaan heistä saattaa olla poissa, ja pidän sitä varsin todennäköisenä."
Korjasin pilikehönnän oven: Korotin aukkoa etten joka helevetin kerta lyö piätäni yläkamanaan kun puita saunaan haen. Pitää vielä rappuset tehdä, mutta ennen sitä kärrään pressun alla olevat pilkkeet sisälle.
Lämmitin uunia. Hain aitasta vanhan kunnon hiilien vetimen jonka hieman ruostuneen varren hioin ulkona. Olipa hyvä sillä hiilet vedellä niin kuin entisenkin uunin aikoina.
Olisipa vain leivänjuuri ollut ja muut tykötarpeet, niin tiällä haisisi pian tuore ruisleipä. Tai jos kalakukon...
Ei ole ohraryynejäkään, että laittaisin puuron arinalle hautumaan.
Iltapäivällä aurinko ja tuuli kuivasivat nurmikot niin, että ajelin niitä lyhemmäksi. Potunnostoonkin olisi ryhdyttävä.
Ajatukset ovat kesken, joista aioin kirjoittaa tänäänkin. Ne liittyvät Hesarin Rv-raportin nostattamiin muistoihin vaikka tuskin toimittajien kepeäksi tarkoittaman jutun tarkoitus sellainen oli.
Jo muistojeni kontrasti jutun otsikon kanssa on räikeä: "On helppo olla onnellinen"
Ei todellakaan ole, paitsi tietysti niiden "onnellisten" jotka ovat kyenneet unohtamaan ne pahat asiat jotka lasta hänessä on aikoinaan loukanneet.
Toivottavasti näitä lasteni lapsia ei sillä tavalla tulla loukkaamaan koskaan.
26.8.2026 keskiviikko
Neljältä heräsin. Unessa kaksi saukkoa muistuttavaa, flegmaattisesti liikehtivää villaeläintä ui matalassa puronuomassa pakoon. Otin isompaa suipon hännän pehmeistä karvoista kiinni, mutta lopulta siitä jäi käteen vain tupsu ja eläimet katosivat töyräältä roikkuvan sammalen sekaan.
Vitut, mänkeeten ja mäkättäkkee männessäny, karjaisin niille. Siihen heräsin. Lienen vaikka ääneen ärähtänyt.
Dolly Barton kuoli 80 vuotiaana syöpään, kertovat aviisit. Merkityksellistä minulle se, että hänen Tennesseessä sankan sisarusparven keskellä vietetty lapsuutensa on ollut köyhyydessä ja ahtaissa mökkioloissa kärvistelemistä. Ihan kuin täällä välimatkojen päässä Unimäessä. Ja kyllähän ne laulunsa helposti muistilokeroista kuuntelukokemuksiksi nousevta kun alunkin vain kuulee.
Vanhojen ihmisten poismenosta uutisoitaessa ei otsikoihin eikä ingresseihin tarvitsisi menetyksistä kirjoittaa. Mitään ei kukaan enää menetä kaikkensa jo antaneiden poistuessa riveiltä; Haikeuden tunteista ja muistoista voi mainita.
Luin Hs:n pienen jutun, jossa kerrottiin nielurisaleikkauksen auttavan kuorsaamisen aihettamaan uniapneaan, muttaettä asian tutkiminen on vielä kesken.
Nielurisoja on leikattu iät ja ajat ja niiden vaikutus niin angiinaan kuin kuorsauksenkin vähentämiseen on siten tiedetty, mutta yhä vain "tutkiminen on kesken".
Ei ole kauaakaan, kun tässä samaisessa aviisissa oli juttu nielurisaleikkausten vaikeusasteesta. Niissä on ilmeisesti korvattavia potilasvahinkoja sattunut niin runsaasti, ettei sitä "käypähoito"-suositukseksi enää ole hyväksytty.
Vuonna 2011 on kirjoitettu tutkimusraportti, ettei leikkaushoito auta lainkaan.
Mitähän ne soutavat ja huopaavat tuonkin asian kanssa?
Minä ilmoittaudun heti leikkausjonoon jos sellainen sairaalan nurkalle ilmaantuu tässä asiassa.
En halua sitä uniapneakonetta kuolankeruuseen sänkyni vierelle eikä kuorsauskiskokaan aina auta. Päänsärkykin on miltei joka-aamuinen herättyä josta tiedän, että onpahan taas tullut kuorsattua.
Rahallahan nuo pikku nipsaukset kitaansa saisi vaikka Virossa, mutta minun tapauksessani siis ei kun ei ole sitä ylimääräistä "pikkurahaakaan".
Siskoltani leikattiin angiinaherkkyyden takia nielurisat kymmeniä vuosia sitten eikä siitä ole aiheutunut mitään ongelmia. Angiinaan sairastumisia ei sen jälkeen hänelläkään ole ollut. En tiedä, kuorsaako hän.
Nyt tuli mieleeni yksi juttu: Perattiin kaloja. Leikkasin ahvenalta kituset ja näytin niitä isälle: Tässön ahvenan nielurisat, nyt sille ei tuu angiinaa. Isää nauratti ja se pani tupakaksi.
Toinen kommnenttini "onnellisuusjuttuun" Hesarissa:
"Mainitsin jo eräässä toisessa kommentissani "Janten lain" joka popularisoituna tarkoittaa lyhyesti "älä luule, että olet jotain", joten jatkan aiheesta vielä jos sallitaan koska näen sen tarpeelliseksi juuri tässä yhteydessä jossa jo otsikossa väitetään, kuinka helppoa on olla onnellinen.
Onnellisuus nimenomaan Rautavaaralla pitäisi turvata luonnon ehdoilla, ei maailman pohjattomilla tarpeilla joiden tyydyttämiseksi maan kamarasta mm. kriittisiin mineraalivaroihin vedoten malmeja räjäytellään.
Eerika Korhonen sanoo haastattelussa, ettei hänen perheensä voi paikkakunnalle jäädä jos aiottu kaivos toteutuu ja että hän on asettunut vastahankaan kaivosasiassa joka on jo aiheuttanut ihmisten välille ristiriitoja.
Elikkä hänen kohdallaan ko. "Janten lain" tulkintoja on jo käytetty ja tullaan yhä pontevammin käyttämään sekä konkretisoimaan, onhan hän perheineen muualta muuttanut ja julkisesti ryhtynyt vastustamaan hanketta, joka luontoa ja ekosysteemejä kaikkialla muuallakin on aina järkyttänyt.
Vanhemmat ihmiset muistavat varmasti, kuinka paikkakunnalta on "savustettu" poikkeavasti toimineita persoonia ennenkin.
Tietääkseni kaivoshanke on jo edennyt, tai etenemässä jopa EU-tasolle päätöstä odottelemaan. Jos sieltä vihreää valoa "kriittiset mineraalivarat"-nimikkeen alla asialle näytetään, hankkeen vastustus tulee olemaan turhaa ja onnelliset lapsiperheet kaikkoavat kauas pois kuten Eerika sanoo heidänkin tekevän.
Väkiköyhässä kunnassa päättäjien kannattaa todella tarkasti punnita, kumpi on tärkeämpää, luonto ja siellä viihtyvät ihmiset vai kivierämaaksi räjäytelty ja myrkkyaltaina lainehtivat entiset aapasuot ja vaarojen välit."
Samuel Pepysistä tuli päivieni pelastaja kun se töpötteli hienoisissa nahkatossuissaan unennetin käytävillä uudelleen vastaan. Kainalossaan hänellä oli päiväkirjat joita 1660-luvulla kolmenkymmenen vuoden ajan oli kirjoitellut (1.1.1660-31.5.1669).
Sitten hereillä ollen panin käännösohjelman nurimaan Pepysin rivejä suomenkielelle ja kun olin jonkun sivullisen lukenut, tajusin, ettei hänen elämänsä 366 vuotta, 7 kuukautta ja 25 päivää sitten ole ollut paljonkaan erilaisempi kuin itselläni tänään. Tai kenelläkään muulla kaksijalkaisella vaikka moni niin luulee.
Ihan kuten minua sata kertaa pätevämpi Hesarin kolumnisti Aittokoskikin keväällisessä kirjoituksessaan totesi.
Pepysin päiväkirjoja kun lukee niin: Syötävä on joka päivä ja pistäydyttävä vähän väliä ulostamassa. Parina päivänä viikossa täytyy itseänsä vedellä puhdistaa, partaa ja hiuksia sukia, tasata ja skrapata. Kainalon allergista kutinaa on raavittava silloin kun raa-vituttaa, paikattava sormeen tullut haava, puhkaistava paise kankusta, käytävä tohtorille sitä valittamassa, tai vatsan toimintahäiriöitä ääneen ihmettelemässä ja otettava rohtoa särkyyn pään. On koetettava nukkua öisin, ryypättävä rankasti toisinaan kavereiden kanssa ja naitava kun naitavaa kohdalle sattuu vaikka kotonakin sitä tarjolla olisi.
Arkisten merkintöjensä väleihin myös raakuuksista voi kirjoittaa huomioitaan vaikka nykyisin massiivisimmat niistä tapahtuvatkin kauempana. Mutta tulevathan ne eteesi ilman torihirttäjäisiin sonnustautumistakin lukemattomina lihanräjähtelyinä Ukrainankin aroilta kun vaikkapa viestipalvelu äxän avaat ja selaat edestä pois puolialastomuudellaan härnäävät ihmishahmot (tekoälyillä väkerrellyt) ja miljoonat muut joutavuudet omiin helevetteihinsä.
SP kirjoitti kuuluisaa päiväkirjaansa tarkalleen 1.1.1660-31.5.1669. Siis 366 vuotta, 7 kuukautta ja 25 päivää sitten ja voimme aivan hyvin jo lyhyiden otantojen perusteella väittää, että tässä välissä tapahtuneen sivistyksen eteneminen tarkoittaa sitä, että olemme oppineet vain vittuilemaan sivistyneen monipuolisesti toisillemme ja tappamaan ja tuhoamaan ympäristöä kaunislinjaisten hävittäjiemme tykeillä ja drooneilla. Ja joka toimi käy kuin pelialustoilla: Vaivattomasti ja käsiä likaamatta, mitä nyt peukalonhankaimiin peliohjainten sauvojen viputtelu vesirakkuloita nostattaa.
Sivistys lienee vain sitäkin, kuinka olemme oppineet näinäkin muutamina satoina vuosina yhä tehokkaammin murskaamaan ja hävittämään elomme ympäristöä, siis kaikelle elolliselle elintärkeää, hapekasta elonkehää, aina vain monimuotoisemmin.
"Sivistynyt" pyrkimys, josta kuulee lorsattavan vailla aikomustakaan ryhtyä sanoista tekoihin on tietenkin "biodiversiteetin monimuotoisena säilyttäminen".
Monikohan globaaleihin ilmastokokouksiin osallistuva edes ymmärtää mitä oikea biodiversiteetti tarkoittaa?
Ilmastonmuutoksen aiheuttama katastrofi tai ei, mutta ikijäisen vuorenreunan pettäminen Himalajalla aiheutti Nepalissa hirmuiselta näyttävän vesi-muta-kivi-roju-ruumismassavyöryn kaukaa rinteiltä alas laaksojen asujaimistojen sekaan.
Tulitikkulaatikoilta näyttivät talot, autot ja tavarat kun ne muljahtelivat mutaisten vesimassojen mukaan.
Niin pieni olet sä ihminen kun Luonto mahtinsa näyttää.
Kahvi maistui tänä aamuna erityisen hyvältä. Jo unessa sitä hörpin, että aikasten koukussa kofeiiniin sitä ihminen voi olla. Olen kyllä vähentänyt puolella kahvin nauttimisiani. Kupillinen aamulla, kupillinen päivällä ja vielä yksi illalla, jonka sitten käyn puolenyön jälkeen kusemassa kuutamolle. (Nyt yölla oli kuu jälleen liki täysi.)
Uumajansaamelainen Katarina Barruk murjaisee Hesarin haastattelussa elämästään aforistisesti : "Joskus pelkkä olemassaolo on kannanotto"
Jutusta käy ilmi, että Uumajansaamelaisia ei montaa ole Barrukin perheen lisäksi, mutta heillä on oma, saamensukuinen kieli jonka olemassaoloa joikaaja Katarina Barruk on alkanut omalta osaltaan elvyttää.
Kirjoitin joskus, ehkä useinkin, kuinka rumaa savonmurre on. Siitä, ja muusta oikeaan äidinkieleeni (savoon) antamistani kuvauksista saanee sen käsityksen, että haluaisin vaihtaa puheenaksenttini ihan mihin tahansa muuhun kieleen tai murteeseen, että pääsisin ulosantiani kankeuttavasta sanailustani kokonaan irti.
Mutta ei se niin mene.
Saahan sitä kyllästyä ja tiuskia ihan minkä tahansa takia mielinmäärin, kyllä geeneissä saatu ja lapsuudessa opittu äidinkieli sen kestää. Ihan kuin äiditkin kestävät lapsiensa kiukuttelut vaikka väsyessään tulistuvatkin välillä niin, että jos ranstakka käteen sattuu, niin lähin kakara siitä huitaisun saattaa päin älisevää naamaansa saada.
Minkä asian tai aatteen edessä itse olisin niin, että jo pelkkä olemassaoloni olisi kannanotto?
Aatteista ja uskonnoista viis, ne ovat kaikki jo marttyyrinsa saaneet, mutta olisiko se tämä alituinen itseilmaisun tarve ja siihen liittyvä sananvapauden vaaliminen ylejään?
Nämä jykevät, ehdottomat tunteet ja tieto niiden taustalla: Uskonnottomuus ja jumalattomuus?
Ilmaisutapani on siis ainoa osaamani kun lähes laulutaidoton olen eikä joikuihin kurkunpääni taivu. Tanssitaidon kehittäminenkin, vaikka senkin avulla itseilmaisu on varsin jymäkkää ken sen hallitsee, jäi puolitiehen; Omiksi tarpeiksi vain.
Olen kietoutunut kesäisin synnyinseutuni vihertävään leppälehtoon näkymättömiin ja talvisin Kainuun kolakkaan pakkashuuruun niin, ettei fyysistä minääni toreilla eikä turuilla näy kuin vilaukselta.
Ajatukseni ja mielipiteeni ne ilkialastomina kyllä uskaltavat esiintyä vaikka niitäkin koetan savolaiseen kieronvilttiin toisinaan kääriä, että jos selvän niistä joku haluaa ottaa, saa töitä tehdä.
Eivätkä ajatukseni kovasti kummallisia edes nakuina ole.
Mikä ajatusteni vaikutuksen mittaisi? Blogieni tuhannetkaan kävijäklikkauksetko? Hah! Jälkeenikin jatkava ns. aika, ehkä.
Ehkä vakuuttavinta kirjoittamisen tehosta se, kun kännykkä kälisee keskellä yötä ja joku "jantelainen" mörisee korvaan, että "mikä mulukku se sinä luulet olovasi ...".
Hesarin Rautavaara-juttuun väkertämäni kommentin jälkeisenä yönä kävi jälleen niin. Soittaja oli pahoittanut "kauniin jutun" luoman illuusion särkemisestä mielensä ja halusi näin ojentaa kommentoijaa ja laittaa hänet nurkkaan häpeämään kuten näillä kunnailla vielä ikäiseni koulumuistoihin kuuluu.
Ei mittään, suapi minulle soittaa milloinka vain, mutta miksi juuri yöllä?
KGP:n mustien autojen klo yökolmen esimerkistäkö?
"Pane kännykkä iänettömäksi" lienee ohje jonka moni antaisi, mutta entä jos omaiseni (lapseni) haluavat minkä asian takia tahansa saada minuun yhteyden?
Laitoinpa siitä soitosta ja "jantelaisesta" aksentista innostuneena jatkokommentin ed.mainittuun juttuun myös vihjeeksi soittelijalle, että niin mehtä vastoo miten sinne ärjytään. Ehkä pikkaisen "sivistyneemmin" vain.
Kävin päivällä mummilan "ompputarhan" tarkistamassa. Olisi siellä jonkin verran hedelmiä, mutta en taida niitä vähiä lähteä kiipeilemään.
Samalla reissulla kävin Armaalassa joss R oli vaimonsa ja joensuulaisen vieraan kanssa vielä kesänrippeitään kulutttamassa ennen talvensiirtoa kylälle.
Poistullessa näin, että Toimilan pihamaalla oli joku ja peruurtin tiensuulle. Hyvä oli, että pysähdyin. Mukava juttutuokio henkilön kanssa, jota en ehkä koskaan ole tavannut vaikka sukulainen onkin. Hänen isänsä, talon varsinainen kesäasukas, liki 90-vuotias oli sairastunut ja ainakin tämä kesä jäänyt häneltä väliin.
28.8.2026 perjantai
Kun aurinko alkoi pilkistellä kuuden jälkeen selluliemikön latvojen takaa, niin nurmelle nousi kuuraa vaikka plussan puolella mittari juuri ja juuri oli tuntia aiemmin. Omppujen taimille olisi hyvä ollut harso laittaa, mutta jospa ne ottavat kuurakylvyn vain kylmäkäsittelynä.
Eilenaamulla ruuvasin piipun kohdalle katonlappeelle erään jostain tänne kulkeutuneet lapetikkaan pätkän, että pääsen kiristämään (sitten kun) piipunhatun jalustan senkin puolen mutterit kiinni. Hattusesta olen mitat ottanut ja "piirustukset" ovat päässäni, pitää vain lattarautaa ja peltiä muistaa hakea Käyttöraudasta (sitten kun...).
Tuosta "sitten kun"-toistosta tulee vain ikävä olo sillä niin sitkasta on minkään valmiiksi saamiset minulla.
Kunnollinen suoja piipun päältäkin on jäänyt laittamatta näinä kymmeninä mahdollisuuksien vuosinani.
Mutta toisaalta ei ehkä harmita sitten yhtä paljon jos droonipommi joskus keskeneräisten asujaimistojeni katolle pämähtää niin kuin sellaisen huolellisen ja täsmällisesti elämäänsä kehitelleen ihmisen joka viimeisen päälle omaisuutensa on kiillottanut ja vahannut.
Kajaanin talomme (Puutarhurin täysomistuksessa) on juuri sillä linjalla jota myöten pommit ja migit ujeltavat kohti Hoikankankaan kasarmeja jos rähäkkä idänperkeleitten ja zaatanoitten kanssa alkaa. Rautavaaran Unimäki tuskin ensimmäisten kranaattien kohteeksi joutuu kuin huvittelumielessä jos ihmissafarit Suomessakin alkavat malliin Ukrainan Odessa.
Vaalit tulossa: Samassa hallituksessa olevat koksut ja persut kehittelivät riidan keskellensä Suopo-keissistä.
Ja ovat monet poliitikot muutenkin alamittaisia ajatuksiltaan ja teoiltaan: Kaksi huuhaimmin esiintyvää panivat "Send them back" (lähettäkää heidät takaisin)-lippikset päähänsä kuin keskenkasvuiset vaikka heidän juuri pitäisi toimia valtiomiesmäisesti ja -naismaisesti koska ministereitä ovat.
Mutta sehän vain on nykyistä poliittista, globaalia genreä jossa toisiaan matkien heilutellaan milloin mitäkin jotta saataisiin vain huomiota. Moottorisahaakin argentiinalainen Javier Milei punaisista lippiksistä tunnetusta amerikkailaislajimme rutaleesta puhumattakaan.
Aurinkoa lupaa useammalle päivälle, mutta tänään täytyy saada loputkin pilikkeet ulkoa hönnään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti