(Uunin yläasavukanavat poskikaatoineen; Virnuillaan vasta sitten kun eka tulitikku raapaistaan.)
25.5.2026 maanantaiOlipa kyyhkyläisellä väkivaltainen loppu käsillä; Hutiloiva haukka harasi kuitenkin tyhjää.
Selkä nitkahti sipulipenkkiä kääntäessä ikävästi. Kipukohta tuntuu oikean lonkan yläpuolella, että jospa vain joku lihas revähti.
Joutuu ehkä vähän makailemaan. Pistäysin omasotessa laittamassa kipulääkereseptit uusintaan. Entisiä kyllä olisi Sivullistenkadun liäkekuapissa...
26.5.2026 tiistai
Selkäsärky alkaa helepottaa vaikka en reseptiä ole vielä saanut.
Fysioterapeutti soitti vasta nyt vaikka maaliskuussa olin nilkkasäryn tutkinnan perään vaivojani valitellut. Olisin päässyt sen pakeille, mutta turhaa se on kun suoraan pitäisi lääkärin lähete laittaa esim. ultraäänitutkimukseen, että näkisi, mikä nilkassa vialla. Vai onko mikään, kunhan valitan vain. Sekin pari vuotta sitten tehty fyssarin tutkimus päänsärkyjeni syistä johti harhaan; eivät mitkään lihakset jumissa olleet vaan uniapneantapainen joka hengitystä öisin katkoo ja siihen löytyi apu niistä purentakiskoista.
G on käyttänyt V.W. Poloista jälkitarkastuksessa ja nyt se on tieliikennekelpoinen. Kalliiksi tuli!
Puutarhuri ajoi tätä kautta Jyväskylästä tullessaan ja toi tulilaastia pienen pussukan jotta saan yläsavukanavien kuristukset tehtyä. Valoin jo liiteriin kuivumaan niiden päälle tulevat laatat. Mokomiin meni 4 säkillistä tulenkestävää valumassaa. Otti saatanasti selkään se duuni.
Oravat järjestivät illan päätteeksi häntänäyttelyn. Niitä on nyt neljä ruokintasäiliön kahta puolen ja hännät roikkuvat viistolaudan alta kuin Davy Crocetin hattukoristeet. Säiliössä on enään muutamat lusikalliset siemeniä, mutta kaippa ne jokaikisen koittavat saada pikkuetusillaan sieltä kaavituksi. Lisää en laita ennen kuin syksyllä. Kyyhkyjä ruokin maahan niin kauan kuin säkissä kauraa riittää. Olisi mukavaa nähdä kun ne tuovat honteloraajaiset poikasensa aterialle.
Ilmeisesti se tummempi uroskyyhky tuli juuri valkosipulipenkkiin varsien väliin ja näyttää kuin nukkuisi. Naaras lie pesää rakentamassa, vai tekevätköhän ne vuoroissa sitä. Tutkin asiaa kun se nykyään on kovasti helppoa: Molemmat kyyhkypuoliskot hoitavat ja ruokkivat poikasensa siittämisestä niiden lentoon lähtöön saakka tasaveroisina kumppaneina. Jopa kellontarkasti haudontavuorotkin!
Hölmöä aprikoida moista, mutta mitä aprikoisin jossain kaupungin kerroskolhoosikolossa? Pelaisin turhautuneena jotain typerää nettipeliä tai tollottaisin telkkaria, lihoisin ja laiskistuisin, kuolisin.
Sateisen hämärää vaikka ei sadakaan. Selkäsärky asettui tasaisen jomotuksen janalle. Viimeisin uni:
Vihreällä kummulla kasvoi kaksi tulppaania jotka olivat suuria kuin puut. Ne haukkoivat aukeilevilla terälehdillään ilmaa ja leyhähdykset kutittivat kasvojani. Tulppaanipuiden juurella kivisellä tasolla oli pieni hella ja sen ringillä kattila porisemassa. Koetin päästä lähemmäksi katsomaan, mitä siellä kypsyy (nälkä kurni), mutta aina kun olin ojentamassa kättä kannen kaaresta kiinni, kuva loittoni. Äidin keittämälle teerikeitolle tuoksui tuvassa kun heräsin.
Iltasella
Kävin kylän apteekista hakemassa särkylääkkeet. Viivyin n. ½ tuntia ja sillä aikaa Koljunpuron kohdalla olevaan liejukohtaan oli ilmestyneet karhunkämmenten jäljet. Oli lähellä sen näkeminen. Lie ollut nousemassa tielle jo kun ajoin mennessä ohitse.
En uskaltanut vielä jatkaa kasvimaahommia. Koetin korjata "Vako-Villeä", mutta putken sisällä oleva harjapyörä oli mennyt rikki eikä sitä voine korjata jos ei sitten joku ystävällinen hemmo tekisi osaa 3-d-tulosteena. Olisi sitten kyllä saatava lujasti ruostunut siemensipsuttelijaa pyörittävä akselikin irti joka näytti niin pahasti vääntyneeltä, ettei sitäkään pysty ilman pajakäyntiä oikomaan, tai uusimaan. Varaosiahan po. kamppeeseen ei enään saa. Eskokaan ei enään elä joka kyllä akselin olisi uusinut kättä kääntäen. Lohtajan Hippi tekaisis kyllä tuon harjasipsuttelijan sillä kun on ne tulostuslaitteet ja on taitava hommassa.
Isä Vako-Villen joskus 1970-luvulla toi Säynesuolle ja kaippa sillä muutamatkin rivit juuresten siemeniä vaoteltiin. Miksi se sitten minun aittani alle on lojumaan eksynyt, niin siitä ei muistikuvaa haljun kaljuni alla liikehdi.
Koski aamulla selkään sen verran kovaa, etten alkanut isommille hommille. Viimeistelin uunin savukanavien mutkia ja leikkelin palovillasiivut laattojen ja kannattimien väliin. Nostetaan painavat osat perjantaina M:n kanssa paikoilleen niin pääsen jatkamaan muurausta. Vettäkin ropisuttelee oikein kaatamalla joten lähden Kniin korjauttamaan lukulasit ja muillen asioillen.
Iltasella
Tullessa näin kaksi hirveä Hälilän kohdalla ja punahelttaisen ukkoteeren, joka soitteli soidinkutsujaan Tiilikkajoen sillan suoralla keskellä asvalttitietä.
Kävin yhden syrjätien ajamassa päähän saakka. Siellä oli järvi ja paljon hakkuuraiskioita. Kaikki nekin salot ovat jo ties kuinka monennen "uudistamisen" kourissa murskautumassa selluliemiksi ja muiksi ihmisten tisleiksi. Kuorituilla turvesoilla kasvaa koivua ja muuta vesakkoa. Vuosikymmenten aikana niiden valuttamat elohopea- ja muut irtoainesten ruskistamat vesistöt vain ovat jäljellä ja sellaisina liejualtaina pysyvät hamaan maailman tappiin saakka. Eivät ne aiheuttajalajin olemassaolon aikana ehdi puhdistautua entiseen kuntoonsa koska prosessi, jonka ihminen on hetkessä aikaan saanut miljoonia vuosia vaatineen kehityksen pilalle nurimimisessa vaatii ennallistuakseen myös miljoonat vuodet. Tätä ei politiikan kähminnänsopassa marinoitu ihmispolo kaikessa älyykkyydessään halua ymmärtää. (Kun luin juuri Arkadianmäellä meneillään olevasta turveväännöstä, painotan: Ei halua!)
Tien perillä olevan järven rantaan oli tehty vuosia sitten mökin perustusaikomuksilta näyttäviä kaivantoja, mutta homma oli tyssännyt muutamiinn kaivinkoneen kauhan kuopaisuihin. Mikähän mökkiaikomukset esti?
Lämmitin saunan, kylvin ja nyt alan muate. Liäkkeet panivat mahan sekaisin ja muutenkin vetämätön olo.
29.5.2026 perjantai
Kolkko ilma. Aamulla varhain kyyhkyt jo ruokailemassa. Kävin varovasti ovia aukoen ja näyttäytymättä talon vastapuolella ulkoasioilla, että saavat jatkaa ruokailuaan.
Sattuisipa silmiin niiden pesäpuu kuten muutamia vuosia sitten Kaivonkorvella kahdelle poikaselle risuista ja oksista kasaan raavittu hatara alusta. Silloiset poikaset istuivat lentokykyisiksi saakka "pesän" viereisellä oksalla johon emot niitä ruokkivat. Mitenhän ne hautomisvaiheessa olleet munat lienevät hatarassa pesässä pysyneetkään?
Kohentelin kukkapenkin, lisäsin siihen miekkaliljojen eli gladiolusien miekkaa muistuttavia taimia tököttämään ja samettikukkia omaksi ryhmäksensä. Piti niille raivata vähän tilaa leviämään yltyviltä akillei'iksilta. Ehkä minusta tulisi jonkinlainen perennahöyläkin. Puutarhurilta saisin kaikki tarvittavat neuvot. Se kyllä tietää kukkapuolesta kaiken tarvittavan.
Mutta ei minusta kukkien yms. kasvien kanssa tarvittavaa sitkeyttä löytyisi kun nyt jo, parinkymmenen vuoden kaivelun, nyppimisen ja kasvimaalta metsään kärräämisen jälkeen ohdakejuuristojen keruustakin luovuin.
Viisi tammentainta, jotka Iisalamen Touhulasta viime syyskesällä toin ovat kaikki selvinneet henkiin ja pukkaavat jo silmua varsistaan. Merkkasin ne mustilla metalliputkilla, etteivät jää jalkoihin. Myyriltä ym. pitää ne suojata muutamiksi vuosiksi. Ovat ne ehkä liika lähekkäin toisiaan. Pitäisiköhän pari kaivaa ylös kun ovat vähän vahvistuneet ja siirtoistuttaa jonnekin muuanne. Tai antaisinkohan niiden sitten olla? Autioksi kun tämä paikka kuoltuani kuitenkin jää, on vain hyvä, että kaikki mökin ympärillä oleva peittyy kaikenlaisen maasta ponnistavan vihreän elämän peittoon. Vaikka ohdakeperkuleiden.
Jos olisin 30 vuoden päästä vielä elossa, niin ehkä näkisin tammien kasvaneen jo läpimitaltaan parikymmensenttiseksi ja latva kurkottelisi jopa yli kymmenessä metrissä. Oravat ja närhet kantaisivat talvivarastoihinsa niiden terhoja ja ehkä pähkinähakkikin paikalla viihtyisi...
Miksi en jo 80-luvulla kun Muna-Olli väljänivelisen kaivinkoneensa kuokan mökkini perustusten paikalle maankamaraan rouhaisi alkanut suunnittelemaan ympäristöolojakin? Olisi täällä nyt mahtava arboreettumi kuin Tampereen Hervannassa noihin samoihin aikoihin. Siellä tuli monet kerrat kuljeskeltua yksin ja silloisen perheeni kanssa kun se oli aika lähellä Koivistonkylän osoitettamme.
Enpä tiennyt vielä silloin, millainen "sielunmaisema" itseenikään on iduillaan.
Iltapäivällä oravalla kävi tuuri kun lipesi kanahaukan kynsistä ja mätkähti maahan. Sypäkkään se loikkasi risu-heinäkasan onkaloihin ja haukka jäi harmissaan sen päälle sukimaan höyheniään.
Selkään ei koske, taidan lähteä pistäytymään Kajasteen avajaisissa vaikka myöhä jo onkin (20.30). Saunan jälkeen niin ramaisee, että parempi olisi jatkaa köllöttelyä aamuun saakka.
30.5.2026 lauantai
Aamulla jo varhain hallaiseen, mutta aurinkoiseen aamuun heräsin. Ehkä oli pakkasasteita ja harmittaa, jos nyt parhaillaa kukkiva mustikka siitä kärsii. Tai lakkiva kukkakin, ähs, kukkiva lakkakin. Kukka ei kaki, mutta se olisikin sitten itse kukkiva kakka.
Käväisin Kajasteella muutamat askellukset ottamassa. Ei mitään erikoista illassa, mutta komea oli täysikuun koristelema vihreä maisema tullessa. Tosin sitä pilaavat nykyään kaikkialla koneilla revityt metsäraiskiot ja ainaiset, alakuloiset ajatukseni siitä, mitä kaikkia hirveyksiä luonnontuhonnan lisäksi lajimme tämänkin kesännousun aikana olemme valmiita tekemään, ja koko ajan teemme.
Ponsse, tuo vieremäläisen Vidgrénin perheen kultakaivos on vain yksi metsientuhon mahdollistava yritys, mutta millaista valtavaa hypetystä kaikki senkin yritysryppään ympärillä toimivat lajimme edustajat saavatkaan! Ropoakaan se ei valtavia voittoja tahkoavana yrityksenä pane välillisenä toimijanakaan metsätuhojen korjaamiseksi, painaa päälle vain tuhovoiman kasvattamisessa nyt, kun "rauta on kuuma".
Metsäteollisuus, metsäkoneteollisuus ja sotateollisuus ovat sisaruksia taistelussa elonkehän elossa säilymistä vastaan.
Kun tämä maailmansota on lopussa, on lopussa myös tuntemamme maailma.
Ennustajanlahjoja ei ole olemassakaan, mutta jos vähänkään on tieteen ja tutkimusten tuloksista perillä, johtopäätökset ovat rumat ja kolkot. Ei siiehn sen kummempaa ajattelua tarvita että tekin, joilla vielä jotain herttaisia kuvitelmia lajimme "hyvistä puolista" on, lakatkaa unelmoimasta ja tarttukaa tuhoavaa luokkaa kurkusta ja puristakaa. Ja helpoiten se tapahtuu, kun lakkaatte kuluttamasta ylimääräistä. Ette osta yhtään etelänmatkaa, ettekä kaupastakaan mitään, mikä ei autotta kotiin kantaudu.
Turha toivo, sanon peilikuvallenikin. Olen siis luovuttanut jo.
Olisi G:n ylioppilasjuhlat jos ei olisi reputtanut, mutta turha siitä on murhetta kantaa. Ei se itsekään kanna. Parit viime päivät se on tahkonnut muiden juhliin valmistujien hiuskuontaloita ja varmaankin se helpottaa oloa kun saa kavereilta tukea epäonnistumisessa. Vakaat hänellä suunnitelmat ovat, että syksyllä pinnistää ne kaksi reputettua ainetta tarvittaville pisteille. Juhannuksena täyttää vasta 19 v ja elämä edessä on jos ei Moskovan Zaatanan(Perkele!) pane maailmaa ihan oikeasti polvillensa.
Nuo kaikki edellä näkyville isosta päästäni siirtyneet ajatukset kun iskevät, toivon todella raakaa loppua Moskovan tyrannille! Ja kaikille tyranneille; niiden aluillekin jo kohduissa vaikka syyttömiä äitejä kyllä säälinkin. Muutamat tunteettomat ekonomistitkin jotka talousennusteita ynnä muita ovat käyrittelemässä spoisin jänkään poljettavaksi wallstreeteineen. Muutamat tunteettomat kalasta- ja päästä-lentelijämiljonääritkin voisi heidän seuraksensa näytön vuoksi survaista.
Olisin ehkä sanonut, että mielenmaisema käy, mutta ei sielun-. Tai ehkä mielettömänmaisema, joka kylläkin tarkemmin ajateltuna olisi monitulkintaisempi.
Onko se "mieli" ihan oikeasti mieletön, siis ontto sisältä vai mielisairaan mieletön? Tai niin kuin kuulee joskus hihkaistavan, miten mieletön tunnelma tms...
Suomenkielen maustettuna savonmurteella saa sellaisille jengoille kuin resursseissa kullakin luovuutta piisaa.
Minulle mieli kuitenkin on se, mitä minä olen sisältä niin kauan kuin hengitän ja elän. Kenellekään en sitä "maisemaa" perinnöksi voi jättää. Se humpsahtaa olemattomiin kuin vappupallosta ilma kun viimeisen henkäykseni henkäisen. Niin kuin Äeti jonka hentoista, hiipuvaa hengitystä jouluna 1995 sairaalasänkynsä vieressä viimeiseen suhaukseen asti murheisin mielin seurasin.
Sielu, jos sitä olisi, olisi löydetty jo aikoja sitten kuolevaa ihmistä tutkiessa ja videoitaessa. Koska kuolemanprosessin koko tapahtumaketju on tutkittu ja dokumentoitu tarkasti eikä sielua ole pystytty erottelemaan vadille siihen kuolleen ihmisen munuaiaisten ja aivojen viereen rosterivadille, niin kyllä sen olemassaolo huuhaaolettamukseksi on jäänyt ja jää.
Ihmisestä kun elo sammuu niin silloin sammuu hänen osaltaan kaikki. Tämän oikean tiedon luulisi kaikkia helpottavan, mutta eikun yhä vaan jatketaan löperöintejä kuolemanjälkeisistä elämistä.
Sitä kyllä on, mutta vain meidän, jotka olemme kyenneet lajikirjomme eloa jatkamaan (siirtämään geenejämme) suvullisesti. Tosin atomeinahan kaikki, tuhkatutkin, jatkavat olemistaan, mutta ei sillä mitään tekemistä sielu-luulottelun kanssa ole.
Jahas, menee taas samojen jankkaamiseksi minulla, mutta niin ovat mediatkin yhtä ja samaa tappamista ja raiskaamista ja niillä käräjöintejä. Omat ohjelmansakin, nuo ällöttävät true crime-dokumentit ynnä muut ovat vallanneet telkkarissakin alaa kuin jättiputket ja lupiinit Venäjän Karjalan. (Pian myös Suomen.)
Mutta mikä pahinta, suuri osa noista ohjelmista ovat jopa totta.
Jo näin aamupäivällä tulen miettineeksi, lähtisiköhän tänä iltana Maaningan Kasinolle? Siellä soittaa Souvarit, mutta en yhtyeen takia sinne halaja kun sitä on vuosikymmenten aikana tullut turtumisiin saakka nähdyksi, mutta ihan vain siksi kun tuntuu siltä, että saattaisi olla mukavaakin. Ja vaikka nostalgian takia joka ihmeesti toisinaan vielä häntäänsä minussakin nostaa. Toisaalta Ilveksellekin voisi kurvata enkä poissulje Hojo Hojoakaan. Heitänpä sitten lanttia vanhaan tapaan ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti