Samaa heimoa

9.3.2026 maanantai

Jälleen tämä uni: Aivot yrittivät analysoida itseään kun paikalle vieriskeli syrjän katveesta Daliviiksiset, silmälasiset toiset aivot. Viiksissä roikkui pieniä työkaluja joilla outo ilmestys alkoi tonkimisensa. Ohimoihin koski kun heräsin.

Unesta valveillaolijoiden valtakuntaan lähtiessäni minulle pantiin kainaloon nippu täyteen kirjoitettuja A-nelosia. 

Elikä nukahdin uudestaan niitä lukeakseni. Tekoäly nimeltään Kustilan Kusti oli kirjinyt ne. Sitten piti kiirehtiä pellonlaidalla vinossa kenottavaan huussiin jossa pyyhin papereihin perseeni.

Soitin Heimosedälle. Huonolle mallille oli muutama viikko sitten terveys mennyt. Tuli hankale olo mullen.

Heimo ja Sirkka. Kuvan takana lukee "Heimo sairaana 1959". Sirkka oli kotoisin Sotkamon Vihtamosta. Kuva lienee otettu jossakin siellä päin.

                         HeimonSirkan (os. Korhonen) koti "Sievälä" Sotkamon Vihtamossa, foto 1970-luku.

14.3.2026 lauantai

Klo 03.33, junassa kohti Helsinkiä. Inter City, vaunu nro 5, yläkerrassa istuimeni numero 77. Koko junassa vain muutama muu matkustaja. Alakerran perimmäisessä vaunussa paksu varusmies röhnötti täydessä unessa pöytään nojaten.

Heimon luokse "viimeiselle ehtoolliselle"; Näin me puhelimessa lohkottiin.

Setä on ollut einesruokien varassa sairaalasta pääsyn jälkeen joista vatsa tahtoo mennä kovaksi. Kokkailin viemiseksi lohisopan termosastiaan. Paistoin mukaan myös Heimon lapsuuden ja nuoruusaikojen kalavesien kuhaa, keitin mukaan perunaa ja porkkanaa ja höystin annoksen paistetuilla sipulirenkailla. Nätti annos niistä alumiinirasiaan järjestyi; tuoksu tunkee nytkin pienestä kylmälaukusta jos vetoketjua raottaa. Kylmäkalleksi pakkasin syntymäseutujemme soilta poimittua lakkaa ja Unipuron ympäristön mustikkaa muutamat pakasterasialliset.

Olin klo 10.20 Heimon tykönä Risupadontiellä Oulunkylässä.

 Mummolan seinustalla ukki Adam sylissään Pekka, edessä Liisa, Pentti ja Pauli oikealla, lasten isä, Oskarisetä takana ja oikealla pilkistää hänen IC-moottoripyörän eturengas. Veljellään, siis isälläni, oli samanlainen. Kuvan ihmisistä on elossa vain Pekka ja Liisa eikä yhteyttä ole pidetty Oskarin kuoleman (2016) jälkeen, eikä paljoa sitäkään ennen.

16.3.2026 maanantai

Helsingin päivä mailleen saa, olisi aika uinahtaa, mutta asemalla täällä hengailen. 

Asematunnelissa lähestyivät "samat" kerjäläisnaiset kuin viimeksikin täällä käydessäni. Maltillisilla eleillä kielsin lähemmä tulemasta sillä eipä ole törsäämiseen varaa minullakaan.

Heimon  kanssa keskustelu oli yhtä huutamista: kuulo hänellä liki nolla. Huusin hänen oikeaan korvaan kysymyksiä joihin hän kyllä hyvin vastaili. Selväksi käsi, että polkunsa alkaa olla kuljettu, sitä tosiasiaa ei pääse enää pakenemaan. Jos vaikka kuukausiksikin, tai vuodeksi huoku jatkuu, niin eipä sitä elämäksi enää voi sanoa. 28.3 menee "alakerran ohitusleikkaukseen" ja epäili siitä selviämistään.

Vähän tuli haikea olo, ja kun siinä vielä selailtiin valokuvalaatikoitakin...

Nyt olen junassa. Klo lähentelee puolta yötä. Menolippu Ouluun näkyy kännykän sovelluksessa.Vaunu nro 57, yläkerta, paikka nro 106. Kyyti tuli melkoisen täyteen, ainakin alakerta. Ennen lähtöä kuljeskelin muiden matksutajien lomassa sillä lähtö hieman viivästyi. Kielien sekamelska oli melkoinen. Intialaisen tummaa ja aasialaisten monivivahteisuutta enimmäkseen. Afrikkalaistaustaisiakin monet. Jokunen tutunturvallisessa humalassa oleva, pehmein polvin hoippuva suomalainen näytti koomiselta ilmestykseltä raittiiden ulkomaalaisten seassa. 

Oulaisissa kun klo on 07.04. Nukuin melkein koko ajan. Kävisin kahvilla, mutta nykyjunien ravintolavaunujen kahvinkeittotarpeilla eivät enää kummoisia osaa tehdä. Pitäisi omat sokeripalasensakin varata mukaan kun niillä on vain niitä paperisia jauhopötköjä. Hinta kyllä on pantu kipukynnykselle. Jos vähän lisää, niin kitumarkettien tarjouksista saisi kaksi pakettia kahvia kotiin viemisiksi.

Katsoinkohan pois karkoittavan hinnan oikein sen kahvilasavustamosta siistityn juottolasyöttölän listasta; Iso kaffekuppi 14€!? Olisin ostanut kupillisen ja ihaillut entisöityä Järnefeltin Kolitaulua seinällä, siemaillut kupistani ja katsellut ihmisten hyllymistä tiskiltä pöytiin ja takaisin. Muistellut isää ja sen tupakehtemista ja niitä silloisten humalaismassojen tupakansavun seassa liikehtimisiä, alituista jankkaamista ja pulinaa, naurunremahduksia, yskimisiä, asemapoliisien totisentotisia taneleita...

Porukka on siistiytynyt. On rahvaalle omat väylänsä, mutta pikkurilli-kahvilakävijääkin piisaa hienoine puheineen ja aksenteineen. Tupakkia kukaan ei enää saa sisällä poltella, mutta yhden jos toisenkin ylähuulta patille venyttää nikotiinimälli, että eiköhän itsensä myrkyttämistarve lie samanmoista kaikenlaisine sokerisine suoliston huuhteluaineineenkin. Ja alati tapahtuva burgereiden mussuttaminen tekee tästäkin kansasta pian kävelemään kyvyttömän, yhtenäisen ihraläjän joka valuskelee Maa-planeetan pinnalla kuin sula läski kalakukossa.

Pekka puskia tarvittaisiin komppaniallinen valistamaan, mutta eipä taitaisi ne terveysmutinat korviin enään kantautua.

Karvahahattukansan junien vessat ne ovat aina olleet paikkoja jonne ei viitsisi mennä jos pakko ei olisi. Miten toikin äskeinen, suuri mies joka suuntaan, siellä mahtui käymään kun minunkin pitää melkein peruuttamalla mennä? Entistä punakampana se sieltä tuli, että tuskainen oli kokemus hänellä. Täytyisi pitää mukana desifiointipyyhkeitäkin kun roiskeilta ei seisoviltaan vettänsä ruikkiva kusikansa välty heiluvassa kapeikossa mitenkään. Minä koetan istuviltani, mutta pytyn reunojen pyyhkiminen on ennen istahtamista pakko joka kerta suorittaa. Haju ei ole kuitenkaan enää ihan niin hirveä kuin  joskus 1960-70-80 -lukujen junavessoissa.

Ukki Adamin hautajaiset 1975. Pappi Väinö Mentu ripottelee multaa ja esittää sen ainoan, vettä pitävän, tieteen hyväksymän totuuden ihmisenkin piipahtamisesta elonkirjoa värittämässä: "Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tultava..."

Kuvassa takana lankoni Osmo, hänen vieressään partasuu Pentti, sitten Oskarisetä veljensä Heimon kanssa. Heimon vanhin tytär Maari, vaimo Sirkka, papin paperia pitelevän käden takana pikkuinen Minna, isäni Tauno, äitini Gunilla, Lainatädin poika Jouni ja tytär Auli poikaystävänsä Pertin kanssa ja edessä Anni mummi ja Ismo, Lainatädin nuorin poika.

18.3.2026 keskiviikko

Kotio palattuani lueskelin uutisvirtaa. HS:n kolumnisti Timo Paukun kirjoitukseen "Huijaamisesta tuli uusi normi" yritin kolmellakin eri lyhyellä lauseella tökätä, kuinka uskontojen huijaustarustot ovat jo tuhansia vuosia menneet lajimme aivosyötteestä syvälle minuuksiin tehden tuhojaan totuuden ja valheen erottamiskyvyssämme aivan samalla tavalla kuin mitä nyt internet-ilmiö on tehnyt kiihtyvällä tahdilla, mutta moderaattoritekoälyn koodistoon syötetyjen kiellettyjen sanojen lista nakkasi tunkiolle moiset mielipiteeni.

Että tässä meidän sananvapautemme jota Hesarikin väittää hampaat irvessä puolustavansa.

Mutta ei sen väliä. Kommenttiosastot ovat täysin turhia muutenkin jos valistuksen aikaan vertaa jolloin valistaminen upposi sellaiseen tottumattomaan aivojenmassaan kuin urheiluhullut suohon. Ja mikähän "valistaja" minäkin luulen olevani, saatana. Poikkiteloin olija vain ja sellaisilta on huutajan turpa helppo tukkia. Vaiennetaan hiljaiseksi ja sillä selvä.

Alan  paneutua siihen ajatukseen, että Unimäkeen on lähdettävä kestipä selkä tahika ei. Seuraavan talven lämmityspuut ovat vielä metsässä!

Onneksi ei ole lunta juuri lainkaan. Soitin traktorimiehelle ja se on käynyt aukaisemassa uran lumenhölseeseen jota ehkä kymmensenttinen tiellä vielä on ollut.

Kun Heimosetä ihan pian kuolee, ei ole sukulaista jonka kanssa samalla tavalla yksituumaisesti maailman asioita puhelimessa puitaisiin.