Manan majat

19.12.2025 perjantai

Isä atomisoitumassa 43 vuotta. 

Riippuu maaperästä ruumiin pelkäksi taustasäteilyksi muuntuminen. "Suoruumiit" ja autiomaan hiekkaan muumioituneet säilynevät satoja vuosia, suomalaishappamissa oloissa maatuminen etenee vaihtelevasti, sanoi minulle kerran vanha haudankaivaja.

Muistoissa ihminen säteilee niin kauan, kuin  hänet joku muistaa.

Unessa tuli Haverisvainaa käskemään bylonianturien laudoitukseen: Piirustukset ovatten kopin pöydällä, se tosahti. Pöydällä oli kahvivehkeistä pannuihin ja patoihin kaikkea muuta rojua, mutta sitten paikalle saapasteli Kake ja murahti, ee myö mittään piirustuksia tarvita, mulla on kuvat peässä. Männään ja tekastaan ne lauvotukset, betoniauto tulloo kymmeneltä. 

Soikea kello kopin seinällä näytti puolta yhdeksää ja alkoi soida. Siihen heräsin.

Äidinpuolen suvun lähihistoria alkoi muistosäteilynsä kun tilasin kansallisarkistosta ukki Aabrahamin (1882-1962) perukirjan.

Ukin kuolinpesän varat v. 1962 ovat olleet vanhanmarkan aikaan kaikkinensa 1 328 790 mk. Se on kykistynyt jo seuraavana vuonna rahanarvonuudistuksessa vaatimattomalta näyttävään 13 287,90  lukuun ja tämän päivän arvoksi muunneltuna 26 500 €. Matikkapääveljemme nämä muunnetut luvut whatsapin viestissä laskeskeli.

Kahdesta lehmästä ja reilun 20 hehtaarin metsämaa-alasta ja talousrakennuksista on maininnat sekä maanviljelystyökaluista, vaatteista sun muusta muutaman tonnin pikku irtaimesta.

2 kultasormusta ja 2 kelloa yht. 12 000 mk, on kirjoitettu eri riveille.

Käteisvaroja tuvasta ja sivusta vedettävän tyynyn alta on löytynyt joitakin tuhansia isoina seteleinä ja osulan säästökirjalla 680 790 mk.

2:n lehmän hinnaksi on pantu 25 000 mk per ammuja.

Papereissa mainitaan "keskinäinen testamentti" neljännesmummon ja ukin välillä, mutta ne oheispaperit älysin tilata vasta tuon luettuani.

Eilen luovutti valtion tapposeminaari keskimmäisen poikamme ehjänä kotio. Antoivat oikein stipendin hyvin suoritetuista opinnoista. Jos johtajakoulutukseen hakisi, voisi päästä kokonaisarviolla heittäen sisään.

Onkohan missään opinahjossa mahdollista kouluttautua pelkästään johtajaksi?

Epäilyttävää: Hitleriäkin kutsuttin Johtajaksi. Ja olihan se Johtaja Turhapurokin...

21.12.2025 sunnuntai

Eilen kävelin jo 5 km:n lenkin ja tänään Puutarhurin kanssa Prismaan josta Paulus kävi hakemassa meidät+kantamukset. P & N lähtivät sitten käymään Um ja samalla veivät Elisabethille lahjapaketit. Toivat tullessaan yhden polkupyörän ja kylmä- sekä lämminsavulohipaketit meille ja mummolaan.

Vaikka P on "hengaillut" jo kuukausia helsingistä kotoisin olevan tytön (N) kanssa niin vasta tänään toi tutustumiskäynnille. Laitettiin ruuat ja niin pois päin. Mukavan tuntuinen nuori hänkin.

Mulla on koskenut nilkkoihin ja verenpaineet pysyneet leikkausoperaation jälkeen liian korkeina (yläpaine 137-150). Syynä varmaankin se, kun ei voi rivakkaa liikuntaa millään muotoa harrastaa.

Mitenhän käynee seuraavan talven lämmityspuiden teon? Ja entä ensi kesän hirrenveistohommien?

22.12.2025 maanantai

Neljännesmummoni Hilja Maria Tuovisen os. Korhonen ja ukkini Aabraham Tuovisen välinen testamentti tuli 18 muun liuskan mukana nopeasti Kansallisarkistosta koneelleni. Kopsaan sen autenttisuudessaan tänne talteen. Olen jakanut asiakirjan kolmelle sisarukselleni, otin paperikopiot ja tallensin myös ulkoiselle kiintolevylle.

                           "Keskinäinen testamentti

 Me allekirjoittaneet olemme sopineet että jos jompi kumpi meistä kuolee ensiksi niin jäljelle jäänyt puoliso hallitsee elävän ja kuolleen omaisuten kuten kiinteän sekä irtain omaisuus on saa hallita kuolemansa asti.

Joka olkon meidän molempien viimmeinen tahtomme.

Sitten meidän kuoltuamme saavat jakaa meitän yhteisen omaisuuten niin että kummankin avio puolisoijen oikeuten omistajat jakavat ½ eli puolet kummankin omaisten kesken.

Älkön tätä säätöstä ja sopimusta muutettakon vain olkon tämä meijän viimmeinen tahdomme.

                           Rautavaaran Pohjosmäessä 7/4 1961

     Abraham Tuovinen          Hilja Tuovinen 

                                            Hilja Tuovinen os. Korhonen

Täten totistamme että kumpikin asian omistaja olivat täytessä järjessä ja yhtessä sopivat yllä olevan olevan testamentin ja se oli heijän viimeinen tahtonsa jonka tojistamme valan velvoituksella

   Veikko Ovaskainen            Kerttu Ovaskainen

        Tilall.                            Tilall. vaimo"

18 § D.   "Ote kihlakunnanoikeuden varsinaisiainpöytäkirjasta, joka tehtiin Nilsiän tuomiokuntaan kuuluvan Rautavaaran käräjäkunnan lakimääräisten syyskäräjien ensimmäisessä (I) yleisessä istunnossa Valistustalossa Rautavaaran kunnan Rautavaaran kylässä vuonna 1961.

                                                    Lokakuun 18 päivänä.

                                                               16 §

24.12.2025 keskiviikko

Jäin kotiin lämmittelemään tulisijoja kun Puutarhuri lähti käymään P:n ja G:n kanssa Ristijärven Salokylän perukassa mummolassa. Ei selkä kestä vielä autossa istumista, eikä muutenkaan ollut intoa lähteä.

Asettelin  lahjakääröt "kuusen juurelle" ja kaivelin aivojeni muistilaatikoista muutamia mukavia ajatuksia kun lapset olivat pieniä ja lahjapakettien aukirepimisillä oli oma merkityksensä.

Tunkivat kuitenkin päälimäisiksi ne vanhemmat joulut jolloin kokoonnuttiin silloiseen mummilaan Siilinjärvellä, ja vieläkin vanhempiin Pohjoismäen jouluihin. Vähän nykäisin varhaislapsuuden Unimäenkin jouluja jolloin Villelän Veikko kävi nurin käännettyyn turkkiin pukeutuneena mörähtelemässä pienessä tuvassamme ja kun lähti, palasi pian turkki oikein päin käännettynä syömään riisipuurolautasellisensa. 

Joinakin muistettavina jouluina isä kävi tiheään nurkan takana ottamassa pitkiä huikkia paloviinapullosta ja alkoi puhemaratoninsa. Äeti koetti kuunnella särisevästä radiosta joululahjavalvojaisia tai Kankkulan Kaivolla-hupailuja (olivat ehkä vasta uuden vuoden iloja ne?). Veksi paukutteli lahjaksi saamaansa nallipyssyä niin, että tuvassa sininen savu isän vaaleampaan tupakan- tai piipunsavuun sekoittui. Oli ahdasta, mutta riippuen monesta seikasta, tuntui yleensä ehkä turvalliselta.

Yksi Unimäen joulu muistuu mieleen tunnelmaltaan outona sillä isommat pojat, J & J puuttuivat. He eivät päässeet Hämeenlinnan Perttulan Tylsämielisten laitoksesta joululomalle kun isä tuli Helsingin komennukselta jo joulukuun alussa eikä silloin erikseen kukaan lähtenyt junailemaan poikia kotiin. Olisi se ollut kallistakin...

25.12.2025 torstai

Eteisen kenkävuoret sun muut rojuläjät järjestelin ja alkoi särkemisensä leikkaushaavaan ja syvemmällekin niin, että melkein oksetus tuli. Piti kesken lopettaa.

TM tuli töidensä jälkeen illalliselle. Oli savulohta, kalkkunarullaa, pottulaatikkoa ja keitettyjä herneitä. Jouduin osan aikaa syömään seisaaltaan.

Rahanpuutteessa en lahjoihin juuri tuhlannut. Elisabethille 2 lastenkirjaa, P:lle lahjakortin ja G:lle autoon digi-pysäköintiajastimen. Kaikki "ylimääräiset" rahat ovat kuluneet kahdelta kuukaudelta sairasteluuni eivätkä edes riitä viimeisimpien sairaalalaskujen maksamiseen eräpäivinään.

Mut vitutkos tuosta.

Luin kuitenkin kuinka maailman 10 varakkainta rikastuivat tänä vuonna 600 miljardia dollaria kättä kääntämällä. Toisin sanoen tekemättä yhtään mitään rikastumisensa eteen.

Ja sitten luin, kuinka lainsuojattoman roiston, Netanjahun Israel, lähettelee edelleen räjähteleviä joulutervehdyksiään maailman köyhimmäksi, etniseksi väestöksi jo pommittamiensa gazalaisten niskaan. Ja kuinka Moskovan Zaatana yhä vain kiihdyttää etämurhien tekemisiään Ukrainassa vaikka globaalin maailman talouskyrväkkäät ovat koko ko. teurastusodan ajan posket pullallaan hönkineet, kuinka Venäjän talous on kuralla eikä sillä enää riitä kyvykkyyttä sotimisiin.

USA:n Suurmöliskön joululahjapuheita en jaksa paljon siteerailla, mutta jälleen se uhkasi ottaa ainakin Grönlannin amerikoiden kainaloiseksi samalla kun lähettelee erikoisjoukkojaan valtaamaan Venezuelan öljytankkereita ja pommikoneitaan sinne/tänne "täsmäiskemään" epäilemiään terroristeja manan majoille. 

Kukaan ei tule selviämään voittajana meneillään olevassa kolmannessa maailmansodassa sillä sen toimijat haluavat järjestelmälllisesti unohtaa tärkeimmän tekijän: Ilmastonmuutoksen aiheuttaman kuudennen taistelurintaman. 

Kukanenkin kartoille piirtämätöntä rintamaa voi kutsua millä nimellä ja luvulla tahansa, mutta vähintään kuudes katastrofi kaiken yllä murhaavaa laahustaan vetelee, eikä sitä voittajiin ja häviäjiin voi edes asettaa. Se vain on ja etenee.

26.12.2025 perjantai

Pari vuotta minua vanhempi muusikko Pate Mustajärvi otti ja kuali. Ei minulla asiaan muuta sanottavaa ole kun en altis ole jumaloimaan ketään. 

Elias Lönnrotin uusi elämäkerta alkaa olla loppupuolella. Olen nukahtanut niille paikkeille, kun päähenkilöstä alkaa huoku heiketä ja kuolemien täyteinen vuosikymmen (1870-luku) on loppuun taputeltu.

Läheisten tuperkkeliin vainajoitumisen aloitti Eliaksen parikymmentä vuotta nuorempi vaimo Maria (1823-1868, os.Piponius) sitten vanhin tytär Maria. Heti perään meni nuorin Tekla ja viimein Elinakin. Vain Ida (1855-1915) vaikka sairastelikin, jäi henkiin. Hän kuoli Itävallan Viennassa ja on haudattukin sinne.

Lönnrotien esikoispoika, isänsä mukaan nimetty Elias (1850-1852) kuoli jo Kajaanissa aivokalvontulehdukseen, siskot Kajaanista Helsinkiin ja sieltä Sammattiin muuton jälkeisenä ajanjaksona.

Tätä ennen Lönnrotilla huollettavien kirjoissa ollut vaimon sukulaispoika, herkkämielinen päiväuneksija Gustaf mörssäröi kuulan kalloonsa eikä senkään kestäminen huulta heittäen ole sujunut.

Elias itse lopetti hengittämisen 82 vuotiaana 1884 Sammatissa ihan vain vanhuuden väsymykseen.

Jossain unen mutkassa käsittelin Lönnrotin elämänsaagaa ja unenusvassa seikkaili myös ukki Aabraham joka syntyi pari vuotta ennen Lönnrotin kuolemaa. Heissä on ollut jotain samaa virsikirja- ja raamattuharrastuksineen. Elias ei ole ollut uskonasioissa Aabraham-ukin veroinen fanaatikko, mutta ainakin yhtä pienikokoisia ovat olleet.

Silloin ovat otsikot ehkä olleet pääkaupunkiseudulla ilmestyneissä aviiseissa mustempia maankuulun runonkerääjän kuoleman takia, mutta eivät ehkä hetkauttaneet savonmailla elää kitkutelleiden Aabrahamin lapsuusperheen elämää suuntaan eikä toiseen. Savon Sanomat ovat alkaneet ilmestyä vasta vuonna 1907, ja jos muita painettujen lehtien lipareita on maalikylissä voineet lukeakin, tuskin painomustetta minkään valtakunnan kuuluisuuksien negrologeihin on tuhlailtu.

Ukillanikin on pari kovaa murhetta sittemmin eteen tullut kun poika Kyösti Gunnar (1918-1919) kuoli vajaan vuoden vanhana palovammoihin ja vaimo Tyyne Elisabeth (1992-1923) munuaistautiin ja pienet 4 tytärtä, äitini nuorimpana (1 v), piti jotenkin maailmaan kasvattaa.

Aiemminkin olen ääneen ihmetellyt, kun Gunnarpojan väitettiin vetäisseen kahvipannun hellalta päällensä, mutta miten se lattialla konttaillut pikkuinen semmoiseen olisi kyennyt?

Kävin Puutarhurin kanssa vanhalla hautausmaalla etsimässä Elias Lönnrotin pojan Eliasjuniorin hautapaaden joka on maannut paikoillaan kuluneet 160 vuotta. Siihen on jyystetty nimikirjaimet myös Kajaanijokeen hukkuneesta veljenpojasta (KJL) sekä isästä (FJL).

Puutarhuri, joka tuntee kyseisen hautausmaan melkoisen hyvin, neuvoi Urho Kaleva Kekkosen vanhempien hautapaadenkin.

27.12.2025 lauantai

HS parkaisee mustalla alustalla: "Mikä on totta? 

Tieto on arvokasta, ja siksi sitä eivät saa kaikki. Tunne epätasa-arvosta on ollut historiallisesti yleisin syy kumouksille ja konflikteille, kirjoittaa Jussi Ahlroth."

Essee on hyvänjykevä ja soisi sen kaikkien luettavaksi ja sisällön imeytyvän ajateltavaksi. Mutta turha toivo.

Jo Mihail Misiskiniä (tai ketä tahansa nykyajattelijaa -varsinkin Timothy Snyderia-) kerratessa kasvaa epätoivo ajattelemattomuuden kasvusta kansalaisten päissä, ja vielä kun näitä journalismin mustia kukkia putkahtelee alituiseen lukemaan oppineen silmille, niin ei oikein mieli mettä keitä.

Toinen päivän merkittävä juttu kertoo sotaan joutumista paenneen ukrainalaisen "Ostapovin" tarinan ja ihan  alkoi hirvittää kun hän laukoo, kuinka korruptoitunut ukrainalaiseliitti oikeasti on ja kuinka kotimaansakin sotapropaganda sisältää todellisuutta sumentavaa valhetta.

Totuushan on aina sotien ensimmäinen uhri eikä se erottele sodan osapuolia hyviin ja pahoihin, mutta tuo haastattelu panee oikeasti miettimään... 

Kaikesta huolimatta elättelen jokapäiväistä toivettani, että Moskovan Zaatana lakeijoineen saadaan millä tahansa konstilla hengiltä ja mahdollisimman pian.

Kävin lumisateessa hieman liian pitkän lenkin ja tuntui jo, etten jaksa Sivullistenkadulle takaisin. Oudosti alkoi vasenta koipea tunnottomaksi nykimään. Kun sain sitten eteisessä kengät pois, alkoi tunto palailla.

Kahtena päivänä pienissä erissä istuin tietsikan äärellä ja sommittelin Ifolorin valokuvakirjakaupan tarjouksesta 82 sivuisen kuvakirjasen. Aiheena oli heinäkuussa 2012 poikieni kanssa tehty polkupyöräretki Rovaniemelle. 

Kun vuosia on jo välissä, oli mukava palata aiheeseen ja luulen, että kuvakooste, jonka sain aikaiseksi, tulee miellyttämään myös muita. Taisi siihen yli 260 kuvaa tulla.

Kuvat puhukoot puolestaan: Tekstejä en laittanut muualle kuin kanteen pari rivillistä infoa valokuvien aiheesta. Ehkä teen erillisen listan jälkeenkäsin jonka liitän kirjan väliin.

Pitkällä toipumislomalla

17.12.2025 keskiviikko

Nyt ovatten maanalaiset, harhaiset retket retkeilty eikä fyysis-illegaalisetkaan toiminnat innosta. Koko talvisyän menee varovasti ollen. Pihateillä lumet saavat odottaa juhannusta jos terveemmät eivät kolankaareen tartu. P pääsee armeijasta jouluksi, että ehkä hän sitten kolailee, tai sitten liukenee maailmalle tai muuttaa makuukset tyttöystävänsä luokse. G alkaa valmistautua kevään kirjoituksiin, mutta sillä on niin paljon "päätöitä", ettei taida isompienkaan lumentuprausten maisemaan vyöryessä niitä keretä lakaisemaan. Puutarhuri kun töihin aamulla  ½8 lähtee saapuu hän vasta 17-18 kotio rättiväsyneenä...

Kirjoittamisessa pakkorako kun en mahallani ollen ole koskaan sitä tointa tainnut. Eikähän tuo nyt muutenkaan suju. Olisi niitä puhe tekstiksi-muunnossovelluksia olemassa, mutta mitä nyt olen jotain kokeillut, niin yhtä helevetin epäsuomenkielistä mössöä tulokset ovat. Eivätkä älyalgoritmit savonaksenttia muutenkaan tajua...

Mitään kukaan missään ei kirjoittamattomuudestani menetä enkä ole työsuhteesskaan sen tiimoilta mihinkään suuntaan, niin väliäkös tällä.

Erehdyin tilaamaan Tsehovin novelleja uudelleen suomeksi käännettyinä niin jo ensi sivuilla alkoi lukeminen tökkiä; Olivat saatanat panneet tekoälyn käännöshommiin! Ei sellaista sontaa viitsi ikäiseni ihminen lukea. Kirja ei e-kirjana maksanut kuin jotain 6€, mutta silti...

Elias Lönnrotin uusi elämäkerta (Irma Sulkunen, SKS 2025) sen sijaa on ollut hyvä lukukokemus. Reilun 400 sivuisen opuksen lukeminen e-kirjana tabletilta, joka on sängynvieren säädeltävässä telineessä, käy niin kätevästi, etteipä koskaan lukeminen ole ollut.

Eilen kävelin jo korttelin ympäri, elikä ehkä noin 500 m. Tänään ajattelin rohkaistua käymään Prismassa ja kirjakaupassa saakka ja se tekee yhteensä 3-4 km. 

Istuminen tuottaa vielä vaikeuksia eikä seisomista vaativaan ruuanlaittoaktiin kovin pitkään pysty kerrallaan keskittymään. Ajokorttikin "paloi" joulukuun ajaksi kun kytkinjalka ei välttämättä toimi niin kuin pitäisi. Mutta mitäpä se haittaa kun jo viidentoista minuutin yhtämittainen istuminen alkaa tuntua ikävältä.

Nussimista ei ole vielä tullut kokeiltua vaikka välillä hännänpäässä jo turvotusta olisikin. Tosin siihen toimeen tarvitsee toista ihmistä ja hommahan on omassa karsinassa muulloinkion enimmäkseen kortilla ollut. Vaan mitäpä tuostakaan; Muisteleepi vain kaikenlaisiin elämänrasituksiin johtaneita sytkyttelyitä niin johan turvotuksille nolosti käy.

Kirurginen toimepide vaati aika pitkän nukutuksen, niin sekö lie vaikuttanut mielialaankin kun toisinaan tuntuvat värit maailmasta laimenevan? Osansa lienee kovalla kipulääkitykselläkin ennen leikkausta ja vielä tovin leikkauksen jälkeenkin. Panin sitten opioidit syrjään sillä kivut, jotka leikkaushaavasta vielä aiheutuvat ovat leikkipeliä siihen kipuun, joka oli ennen puukotusta.

Elossa siis olen, että ei kai tässä muuta kuin huountaa on jatkettava. 

Elisabeth täyttää jouluna yksi vee, mutta eipä tämä isoukki pääse juhliin autoilemaan.

Kirjoituksia pottukuopasta 3

9.12.2025 tiistai

(Kolmanneksi viimeinen kohtaus)

Isä, nyt en tiijä minne pittää männä?

Katoppas ylös, pimmeessäkin taevasta vasten näkköö missä polun ura kulukoo.

Mänisit silti eellä.

Opettelehan, poeka.

(Toiseksi viimeinen kohtaus)

Toisessa padassa on valkeaa ja toisessa mustaa vettä. Patojen sisältöä vartalolleni valuttelemassa heiluu maitolaiturin kokoinen, uuttera mies pajasepän tamineissaan. Suuressa kourassa sillä on ukkivainaan halkeillut pahkakauha.

Valkea vesi on kylmää, musta sopivaa.

Valkea avaa silmät, musta sulkee ne.

(Viimeinen kohtaus)

Vuoteen vierellä seisoo pitkä nainen. Esittäytyy Leenaksi ja rapistelee mansetin käsivarteen. Lykkää korvaan lämpömittarin kumisen kärjen.

 Kolmekymmentäkuusi ja kuusi, satakolomeseittemän, seetkytäkaheksan, syke neljäysi.

Tännään peäset kottiin. Ota nämä särkyleäkkeet, kohta tulleepi oamupuuro. Sittä on leäkärikierto ja vaehetaan sullen kotiutumistamineet.

Kirjoituksia pottukuopasta 2

 6.12.2025 lauantai

Riivaajat kalusivat alaruumistani, kävely kävi aina vain vaikeammaksi. Sääressä tuntui kuin säröille menneen luun piikit painuisivat pohkeen lihakseen. (Ei sääriluissa oikeasti vaurioita ollut.) Viimein löysin itseni paikasta, jossa kivut jykerretiin pois terävillä veitsillä. Luita ja kudoksia erilleen toisistaan repien, pieniä ja vähemmän pieniä kuiluja elävään lihaan viiltelyt helpotuksen tuskiini toivat. Eivät ne yhtä suurta kirkkovenettä nahkaani halkaisseet kuin isälleni kuulan kulkeman jälkeen elämänsä ajaksi jäi, mutta syvälle ne valkeat hahmot ympärilläni sanoivat menevänsä. Verisen polun sinne etukäteen monitoreista näyttivät.

Luin sitten heräämön katossa leyhyävän kirjan sivulta: "mummoni ei toki ollut ainoana sitä mieltä, että kirjallisuus on joutavaa puuhaa"  ja että "kirjallisuus on luuseri". Pian itse Mihailin partakarvojen reunustama suu puhui halteksilevyruudussa kuinka suurempienkaan kirjailijoiden kirjat eivät ole kyenneet lopettamaan sotia. Ja että tappaminen senkus jatkuu.

Estivätkö Tsehov, Tolstoi, Dostojevski tai Turgenev torjumaan maata joutumasta Gulagiksi? kirjailija murisee. 

(Mitenkä tuo sisäkatossa puhuva pää on tullut samoihin johtopäätöksiin kuin minä Moskovan Zaatanan hyökättyä Kiovaan? Paketoinhan minäkin kirjahyllyni sadat ja tuhannet, sadattuhannet, miljoonat sanat laatikoihin enkä tiedä, tuleeko eloni aikana enää sellaista hetkeä, jossa pommit eivät riekaleiksi ihmisiä ja eläimiä revi eikä infra soraläjiksi niiden moukaroinnissa muutu. Ja että kirjani jälleen hyllyistä löytyisivät. Ja vieläpä niin, että uusia tilkkeeksi tulisin hankkimaan. Kirjoitin pitkäksi venyvän käsivarteni kourassa olevalla keltaisella kynällä Mihailin viereen kattoon: Minun lyijytön tuskani lähti puukolla kovertelemalla, mutta miljoonien ihmisten tuska vain lisääntyy tykkien jylyn alla.)

Vonnegutin tuhkaläjäkin älähtää heräämön verhoin varjostetusta nurkasta; kuinka turha kirja Teurastamo vitoseni on ollutkaan kun Eurooppaa eilisten teurastusten laannuttua jälleen teurastamoksi muutellaan. Ukrainan kaupungit, metsät, joet, järvet, kylät ja arot aina Krimiltä Dresdenin portille ovat yhtä suurta teurastamoa ja kuinka kertomukseni numeroitu lahtauspaikka haipuu uusien ruumis- ja soraläjien alle ihmismuisteista pois.

Ehkä minä älähtelen ja ääntelen kun joku, joka nykii johtoja kylkieni ja käsivarsieni ja otsani neppareista irti, alkaa puhella rauhoittelevasti. Hänen punaiset hiuksensa tursuavat maskin ja harsohatun väleistä. Silmälasien takaa tuikkivat tiukat silmien ilmeet. Sänkyäni aletaan kiidättää valkeaseinäisiä, valoisia käytäviä pitkin ja humpsautetaan käytävän päästä aukeavaan kuiluun jonka jyrkkenevää, liukasta vinyylilattiaa pitkin rullaan yksikseni hetken ja valokuvaovi kun edessä aukeaa, päädyn eilisteni kaltaisiin uniini.

Pottukuoppa on valmis. Ei tarvitse alkaa enää lapioimaan, minulle sanotaan. Näen kylttejä käytävien suilla. Rekvisiitta on 80-luvulta. Tupakansavun sisässä tarjoilijat kantavat kaljaa pöytiin. Näen SD:n istuvan tutun pubin pöydässä. Hän pongahtaa ylös ja leijailee luokseni, istuu polvelleni ja suutelee suulle vaikka huhuilen Lulua. Siitä on niin vähän aikaa kun se läksi jonnekin. Minun on vain mentävä, se sanoi. Ei kertonut, minne. Olisi soitettava Jonathanille, se tietäisi, mutta nyt ollaan 1980-luvulla eikä kenelläkään ole älypuhelimia. Ei siitä ole kuin 35 vuotta kun SD:n kanssa suudeltiin ja ihan samalta maistuu; tupakalta ja kaljalta. Alan kaataa lapinkultaa naamaani ja jälleen alkaa tajuntaa hämärtää enkä muuta toivo, kuin että nukahtaisin pitkään, syvään uneen SD:n tissien väliin.

Vaikka rimpuilen vastaan ja pitelen SD:n farkkutakista kiinni, minut nyhdetään pois kuilujen syvyydestä potilashuoneeseen jossa hoitajat kyselevä vointia ja hääräilevät ympärilläni. Sanon rintakivusta ja että ahdistaa henkeä. Ne ottavat EKG:n ja imevät varta kyynärtaipeesta (tai niin ainakin luulen, tai tämä kaikki on vain unta; yhdellä hoitajalla on kyllä kantava ääni tai sitten hän sanoo jotain  suoraan korvaani).

Lääkäri tulee paikalle, katsoo paperiliuskaa ja koneen ruutua. Sanoo lähimmälle sinitakkiselle, vironaksentilla puhuneelle henkilölle, ettei poikkeavaa näy, on vain ohitse valuvia (valuvia?, koetan kysyä) narteksliiniharhoja. Laita rauhoittava liuos potilaan suuhun ja käske huljuttaa ennen kuin nielaisee.

Nielaisun jälkeen uivat joutsenet mustassa virrassa luokseni rantaan ja tulee mukava olo vaikka kusen housuuni. (Tai sekin on vain unta.)

Kirjoituksia pottukuopasta 1

                                              "L", G ja "Z"

4.12.2025 perjantai

Leikin kirjailijaa: Blagioin Dostojevskiä "nuotin vierestä". Uskottelin alastomalle, afrikkalaiselle seuralaiselleni (olin alasti itsekin), että osaan Dostojevskini ulkoa kuin kumikengissä hautuneet varpaani. Ei hän asiasta mitään mieltä ollut. Tuntematon tapaus hänelle se.

Alkoi tykkien jyly. Sanoin, että painutaan maan alle. Tiedän turvallisen paikan.

Nyhtäisin hirsirakennuksen nurkkipäästä lapion olalleni. Rauniolla lojuvan kolmioteräisen kuokan tyrkkäsin hiljaisen seuralaiseni kainaloon (hänen nänninsä olivat kuin rännälissä paahdetut kahvinpavut, mutta en alkanut imeskellä). Maan alle oli pitkä matka. Piti kiertää Sallan ja Kittilän kautta, tulla Rovaniemelle josta sinkaista Orivedelle ja tehdä mutka Tampereelle. (Kävimmeköhän jossain välissä Oulussakin?)

Seuraavaksi hujahdimme Kuopioon. Torikahvilassa lohkoimme puluille isoja munkinpalasia. Lihava mies köntysti ruttuilemaan rasistisesti seuralaiselleni. Sanoin ruttuilijalle, että Luluun et koske ja löin sitä lapiolla ja mies poksahti hajalle. Lapion terään tarttuivat poikkinaiset repunviilekkeet. Pulut nokkivat torikiveysten väleihin rapisseet äijämuruset kupuihinsa. Puluja oli satapäinen parvi.

Kirjoitin mustaan vihkooni: Minä haihdun Luluni kanssa pois tästä kuvasta, te kaikki muut saatte jäädä sinne missä kukin olette. Sinäkin pomarkkulainen metallinpaljastelijapiipittelijä kivikautisten aarteittesi kanssa. Soitit minulle viime viikolla, niin siksi tiedän sinusta, mutta paljon vähemmän kuin sinä minusta. 

Tai jos totuus onkin, että olen koko kirjoittajan elämäni valehdellut järjestelmällisesti. Elämäni on pelkää kirjoitusta. Olen vain tarinoinut ja satuillut, napsinut kertomuksia unistani ja tuulten pyörteistä kuin Tanskalainen satusetä Andersen tai Röllipeikko Tuppurainen Turusta: Sitä lukemattomilla riveillä harhailevaa minää arkisine mitättömyksineni ei ole olemassakaan. 

Huokaisen: Eipä siinä mitään maailma menetä; Vain yksi haihtuva hologrammi kuvitellun elämän taululla.

Tarinoita kannattaa silti lukea. (Tämä lause tuli Donnerin äänellä ylämme olevasta mustasta pilvestä.)

Jatketaan siis tätäkin joka oikeasti on silkkaa unta eikä lihaksi muutu. (Lulu on olemassa, mutta en tiedä missä nykyisin. Toivottavasti ei ole tarvinnut ajelehtia takaisin Kongoon, että on hengissä säilynyt.)

Otimme asemalta taksin. Suurikokoinen kuljettaja mahtui juuri ja juuri rattinsa taakse. Hänellä oli paksuntakkuiset, vaaleat hiukset ja tuuman kerros meikkiä naamassa. Se katsoi navigaattorista matkamme mitan ja pyysi maksun etukäteen. (Onpas pitkät ja punaiset kynnet hänellä, kuiskasin Lulun korvaan. -Ihanat, vastasi Lulu.)

Kauhoin takakonttiin kuusi lapiollista satasen seteleitä kaupungintalon nurkalta (niitä oli valunut rännien syöksytorvista) ja sitten lähdettiin niin että renkaat vinkuivat.

Sadankymmenen kilometrin päässä nousimme kyydistä pois ja taksi haihtui sinisenä kitkuna ilmaan. 

Haen aitasta kaksi reppua jotka ovat täynnä muonaa ja lähdemme jatkamaan jalan minulle tuttua rajapolkua pitkin kohti kumparetta joka näkyy pian puiden lomasta.

Lulua harmittaa, mutta ei se sano mikä. Minä arvaan kuitenkin ja käännyn hakemaan meille molemmille villasukat ja kumisaappaat (olemmehan edelleen alasti ja takana on jo melkoinen matka) polunvarren punaisesta tuvasta jossa häärää luvuton määrä pakolaisia kaikilta maailman kulmilta eikä yhdelläkään ole vaateriepuakaan yllänsä (mutta ei se haittaa, sanoo sänkyyn hihnoitettu vanha mustalainen).

Kun muutaman tunnin päästä tulemme kumpareiden luokse, alamme kaivaa ja kuokkia. Jaloissamme litkaa märkä savi, päästäiset ja tuhatjalkaiset livistelevät kuusenjuurissa joita roikkuu seinustan maapenkoissa kuin valkoisia paksuja ja pitkulaisia, mustakyntisiä varpaita.

Jos kutittaisin niitä, rupeaisiko metsänreunan kuuset nauramaan, hersytttelin Lululle, mutta en saanut häntä edes hymyilemään. Posken hymykuoppa kyllä syvenivät ja luomet värähtelivät.

Aina hiljainen Lulu sanoi samettisella äänellä: Täällä tuoksuu multa. Minä: Ei tuoksu sulta, kun multa. Lulu: No niinhän minä sanoin, että multa. Voi voi kulta, kyllä täällä nyt tuoksuu sulta.

Teimme kuoppaan linttikivisen katon (mitenhän ne pysyivätkään ilmassa?) ja muurasimme kiviä  seinillekin. Painelimme linttejä saveen kävelypoluiksi pitkille, maanalaisille käytäville jotka jatkuivat ties minne. 

(Oli kuuma, hiki valui. Konttaillessa polvien nahka alkoi pykiä.)

Kun olimme uurastaneet yhtä soittoa viikon tai kaksi, Lulu sanoi, että eiköhän lopeteta ja laiteta nukkumaan. Hän oli tehnyt käytävän mutkaan leveän vuoteen, kerännyt pehmikkeiksi tuoreita lepän ja koivun lehtiä, sammalta ja kuivia heiniä. 

Tuoksui kesä kun solmiuduimme toisiimme kiinni ja nukahdimme. Viimeisessä uneni uuteen uneen vaipumisvälähdyksessä istui tummia lintuja langalla.

(Jos joku selityksiä tässä maailmassa enää kaipaa, niin selitys tällaiselle postaukselle kirjoittamattoman tauon jälkeen on se, että sairastuin vakavasti. En henkeä uhkaavaan sairauteen, mutta lääkkeet, joita nyt joudun syömään sankollisia, tekevät unistani kummallista valveen rajamailla hoippumista. Kuvajaiset, joita koen olisivat Dostojevskiä parhaimmillaan jos olisi kykyä kirjallisesti se ilmaista.)

(Ehkä minä pääsen kirurgin käsittelyyn ja ehkä säilyn hengissä.)

(Määtiijä, sanoisi Äeti.)

(Ps. Jatkan tähän malliin  huomenna.)

(Ehkä.)