Huoneet sekaisin
I.
Äiti soitti: -Hae vaimosi justiinsa pois! Minkä tähen ne ovat sitoneet Satun nahkaremmilöillä sänkyyn kiinni? ...minä sano sinulle Valto, jotta hae hyvä mies vaimosi pois ja hoija kotona...
Istun tässä sängynlaidalla, vapisuttaa. Ennen puhelimenpirinää olin vielä unessa, söin mustikoita Mummolanrannasa. Unta pitkin kiipeili muurahaisia kesäisille lapsenvarpailleni.
Voe äeti, oesit antanna minun nukkua. Moneen aikaan en ole mukavia unia nähnyt ja sinä minut nyt sellaisesta herättelit.
Ihan hikiset kädet.
Päivä nousee, sekin pitäisi ruveta ymmärtämään.
Kahdestoista hääpäivä, Sadun ja minun. Kenelle soitan? Ketä onnittelen? Harjamäessä eivät hae Satua puhelimeen, terveisiä lupaavat sanoa.
Ajatukset ovat puuroa, harhailevat.
Nuo laatikot tuossa makuuhuoneemme nurkassa ovat pölyn peitossa, siinä rehjottaneet muutostamme lähtien. Kirjoja niissä on: Paasilinna, Mukka, Steinbeck, Vonnegut.., hah hah ja niin se käy, mutta kun ei ole hyllyjä joihin heidät asettelisin.
Yksi kirja on joukosta pois: Satu repi Arto Paasilinnan Hurmaavan joukkoitsemurhan psykoosissaan palasiksi. Minä en tiennyt siitä ja syytin penskoja. Sonja itki. Soila suuttui ja meni vessaan, pani oven lukkoon.
Muuttosyksynämme tänne Iisalmeen Eino Säisäkin sukelsi potkureineen kotijärveensä. Minä näin seuraavana yönä unta Timo K. Mukasta, joka hilasi iloisesti juovuksissa hilluvaa kuolleitten kirjailijoiden legioonaa meille kummittelemaan.
Resottakoot vain kaikki.
Minä en jaksa.
En siivota, en tiskata.
Eilen, vai lie ollut toissayönä, myttäsin likaisia vaatteita jätesäkkiin ja vein hämärän turvin roskakompottiin. Alkaa tuntua tässäkin päässä siltä, että Harjamäkeen saavat hakea täältä huhhailemasta.
Yrittiköhän se lääkäri siellä suljetulla lohduttaa? Sen sanat olivat pyöreitä, tippuivat kuin pippurit revenneestä maustepussista pitkin lattioita. Vierivät kulman taakse tavoittamattomiin: -...määräämme lääkkeitä potilaalle, kunhan hän on niin terve, että voimme laskea kotiin toipumaan.., älkää olko huolissanne, elämä jatkuu kuten tähänkin saakka...
Jos olisi yhden lauseen saanut kunnolla kiinni, yhden pippurin, jonka olisin kyniseni välissä murskannut ja sanonut, että maistelepa itse sanojasi. Mutta ei, kaikki sanottu karkasi ulottumattomiin minulta. Siivooja on lakaissut ne jo kärryihinsä. Tai potilaat poimineet suuhunsa, niitä irvistellen nielleet.
Jotain ajattelemisesta se lääkäri puhui? Niin, positiivisia ajatuksia, niitä täytyy löytää kaikesta.
Perkele.
Minä mikään ajattelija ole. Olen kirvesmies ja ajattelen vain rakentamista. Luen piirustuksia joita insinöörit ja rakennussuunnittelijat, arkkitehdit ja muut mestarit piirustuslaitojensa äärellä ovat rustailleet. Mittailen laudoista, lankuista, levyistä ja elementeistä sopivan kokoisia paloja, että saan piirustukset muuttumaan rakennuksiksi. Heilun lapion kanssa rakennuspaikan perustusten kimpussa, luon raskasta betonimassaa vormuihin. Tuen ja tylttään. Asennan ovia, ikkunoita ja saunanlauteita. Höylään, hion ja sirkkelöin. Vetäisen maalia kaiken ylle.
Nuo kirjat tuossa makuuhuoneen nurkassa ovat elämän ajattelua täynnä, eivätkä ne minua tässä tilanteessa yhtään auta. Saisin nukutuksi vielä kerrankin tarpeekseni.
Ei saatana.
Jaksanko minä ajatella edes itseni tuonne keittiöön kahvin keittoon ja eväiden tekoon?
Pyörryttää ja oksettaa.
Työmaalle meno pelottaa. Vähän väliä lykkää itkua silmään ja täytyy kääntyä nurkkaan päin vasaroimaan, ettei kukaan näkisi. Sepelle kun sanoin vaimon joutumisesta Harjamäkeen, niin se tuumasi toisesta suupielestään: -Vae niin, jatkoi sitten pohdintaansa lämmönjakohuoneen laipion rakennevaihtoehdoista: -Laetettaanko siihen KEVE-elementti vae murjastaanko valamalla...
II.
Jätän auton kanttiinin luona olevalle parkkipaikalle. Kierrän rakennuksen editse ja nousen päädyn uolelta oikealle johtavaa kulkuväylää risteykseen saakka. Seisahdan hetkeksi. Kävelen sitten päätielle päin, kävely- ja pyörätien varteen. Istuudun nurmikolle asetetulle puistonpenkille.
Katselen päärakennusta jonka sisään Satu on suljettu ja jonka ovia minunkin pitäisi uskaltaa availla, päästäkseni käymään hänen luonaan.
Vuosisadan arkkitehtuuri ei vaikuta järin houkuttelevalta. Kattokerroksen mustanpuhuva surureunus julmine ikkunasilmineen painaa sairaanvihreää rakennuskompleksia lujasti maata vasten.: Latvalan Lauran Tuulien talo.
Lähden liikkeelle.
Lähestyn aikaillen pääovea, hirvittää.
Viimeksi kun kävin, loikkasi alaston mies käytävällä eteeni. Roikotti suuria elimiään käsiensä välissä, kyykisteli. Loikki sitten tiehensä ketterästi kuin kenguru. Toljotin hänen jälkeensä paikoilleni jähmettyneenä, puutuneena säikähdyksestä. Tunsin hetken ajan olevani samankaltainen täällä olijoiden kanssa.
Yhtä hullujenhuonetta koko elämä!
Tampereella asuessamme tein töitä talonmiehenä. Ovien aukomisessa olin mestari: avasin naisille, lapsille, vanhuksille; nauraville, itkeville, avaimensa kadottaneille. Avaimia minulla oli satoja, satoihin oviin sopivia. Nyt vihaan ovia, kiinni olevia, auki retkottavia. Kuvittelen kaikkien ovien taakse käärinliinoissaan vaeltavia jeesuksia, sielujaan takaa-ajavia ilmaanhuitojia. Tyhjin silmin tuijottavia mielensä kadottaneita onnettomia.
Seison viimein vaimoni sängyn vieressä. Matka tänne käytävien, portaitten ja lukittujen ovien kautta on tuntunut pitkältä, ahdistavalta. Tuttavuutta tekevät potilaat, karkuun juoksijat ja eräs laihaksi kuihtunut nainen, joka lukitun oven luona sen avaamista odotellessni, alkoi hivellä käsivarresta katsellen märillä silmillään minua leukaan, hidastivat tuloani.
Mutta olen selvinnyt kuitenkin tänne saakka.
Sadulta on otettu remmit pois ranteista. Kämmenselkien tyveen on jäänyt punoittavia juormuja ja käsivarret ovat mustelmilla. Silitän poskea. Siinä on kuivunutta kuolaa pitkä juotti, korvaan asti. Rapsutan sitä kynnellä ja saan palkaksi silmäluomen värähdyksen.
Osastonhoitaja sanoi, että Sadulle on annettu rauhoitatva pistos aivan äsken: siinä hän makaa huulet velttoina, posket ja silmäluomet turvoksissa, ennen niin pitkä ja lainehtiva tukka takussa ja pahasti imekkeillä.
Mitä sinä olet joutunut kokemaan!
Kivekseni nousevat ja laskevat, jalat hikoavat kylmää. Olen tämän kaiken edessä se pieni poika kauan sitten, joka vapisten kauttaaltaan kuunteli opettajansa murjovia lauseita. Sanoja, jotka tuntuivat tulevan jostain äärettömyyksistä. Sanoja, jotka piti ottaa vastaan, vaikka ei iitä kyennyt ymmärtämäänkään.
Jokin minussa lähtee liikkeelle. Sisälleni kasvaneen kiviromelikon takaa se kiipeää. Jaloista ylös lanteille, hartioita pitkin korvien taakse, kiertää sieltä päälaen ylitse otsalle ja tyrskähtää silmien kautta ulos.
Istun alas.
Otan Sadun käden omaani ja itken kourakupin täyteen suolaisia kyyneliä. Yritän puhua jotain. Soperetelen, etten tuonut tyttöjä, että Gunilla-mummo hoitaa niitä, ja että tytöillä on hirmuisen ikävä äitiä, ja että minä olen ruokatunnilla, ja .., tytöistä kun mainitsen, Satu liikauttaa kättään ja puristaa minua voimattomasti sormista.
III.
Mikä on tämä huone? Mihin on tuosta sijaamattomalta vuoteelta potilas viety? Onko hänet kuljetettu pakkopaidassa sterilisoitavaksi, ettei uusia hulluja syntyisi tähän Orwelin ja Hitlerin käsikirjoitusten toteutumista odottavaan maailmaan?
Mikä on tämä huone, jossa kauhu haisee? Tämä huone, jonka seinillä vuosikymmeniä vanhat riivajaisten kynnenjäljet häämöttävät?
Mikä on tämä huone, jossa näen yhden elämäni rakkaimmista ihmisistä paholaisen raiskaamana, enkelien runtelemana ja pirujen riivaamana makaamassa avuttomana, valmiina sidottavaksi nahkaremmein kidutuspenkkiin?
Mikä on tämä huone, jossa toisen ihmisen läheisyys muuttuu kammottavaksi taakaksi jonka ikeet hankaavat mielen vereslihalle?
Yritän koota itseäni, tehdä tilaa järjelle, joka sanoo, ettei tähän kuole ja että kohtalo on kullekin ihmiselle omansa. Järki sanoo, että mielisairaudestakin voi parantua ja suremalla sitä ei voi ainakaan miksikään muuksi muuttaa.
Ihan turhaa!
Palautan mieleeni elokuvat ja kirjojen kauhukertomukset juutalaisten tuskasta kaasukammioitten katveessaa. Loputtomat junakuljetukset Treblinkaan, Auschwitziin.., ei auta! Ei, vaikka kellertävät, luupiikkiset, höyryävät ruumiskasat vyöryvät mielessäni telaketjutraktorien puskulevyjen edessä hautakaivantoihin.
Satu, sinä olet sairas.
Olet hullu!
Paholainen on repimässä sieluasi miljoonaksi juutalaisen tuskaksi, tuhanneksi raiskatuksi naiseksi. Perkeleet ja pikkupirut, enkelit ja jeesukset ryöstävät pala palalta äitiä lapsilta. Tarttuvat aivojesi jokaiseen sopukkaan ylettyvin kalmaisin kourin sinuun niin, että minäkin tunnen, kuinka huoneet siellä menevät sekaisin.
Kun aloit seota, riivatut sielut ottivat pääsi temmelyskentäkseen. Työpaikkasi hedelmätiskit muuttuivat persikoineen, nektariineineen, viinrypäleineen paratiisiin paikkansa varanneiden eväiksi. Sinut oli määrätty niiden jakajaksi. Potkaisit toimitusjohtajaa munille; hän ei ollut Valittu. Kun lähdimme sitten ajamaan Harjamäkeen, otit Lapinlahden kohdalla minua kädestä kiinni, hymyilit. Sanoit onnellisena, että nyt nousee tie taivaaseen ja onpa hyvä, että olemme menossa sinne kaikki yhdessä. Tytöt selasivat takapenkillä sarjakuvia, olivat lukevinaan. Soila katsoi minua taustapeilin kautta silmiin ja itki.
Havahdun olemaan tähän sairasvuoteen ääreen: hoitaja kurkkasi ovelta. Se näki, että itken eikä tullut peremmälle. Hänen olisi pitänyt! Hänen olisi täytynyt ylittää itsensä, tulla ja ottaa minua kädestä kiinni. Silittää päätä. Ei hänen olisi tarvinnut sanoa mitään.
Katselen isoja käsiäni. Tylpät, paksut sormet suuriin kämmeniin kavaneina ovat nyt voimattomat. Mieliä ei paranneta vasaralla eikä kirveellä. En voi sahata vinoksi mennyttä elämää suoraksi kuten teen laudoille, lankuille, listoille ja levyille. Teot, joita suurilla käsilläni olen elämässä tehnyt, murenevat nyt kuin rakennustelineiltä alas pudonnut kipsilevy. Elämän hajonnut rakennusaine huuhtoutuu kyynelieni mukana pois, viemäreihin, katuojiin ja jokiin. Alan hyräillä ainoaa ulkoa oppimaani laulua, Vysotskia Mika Ja Turkka Malin suomentamin sanoin:
Kilpikonnan lailla käy väsymys luihini mun
enää vihaa ei toisiaan sydän eikä pää.
Sydän pamppaillen käy en viereen rakastetun
enää vereni syki ei sykettä kiihkeää.
Enää rakkauden sanoja kuulla ei huuliltain
mua järkytä mikään ei menetys ystävän.
Minun tarmoni on kuin kasa pyykkiä kellarissain
enää mieti en kumpi on voitolla
minä vai hän.
Jos joku lyö
en enää vastaa näin:
älä lyö, ei ei ei ystäväin!
Olen hampaaton niinkuin susi vanhentunut
en kiirehdi maailmaa
en edes ihmistäkään.
Työni tehty jo on
lanka elämän lahonnut
siihen liekkiä kukaan ei saa enää syttymään.
En ole ystävällinen en kova
en kumpaakaan
edes rynnäköt eivät saa innostumaan.
Oon läpinäkyvä niinkuin avattu ikkuna
yhtä värikäs niinkuin kauhtunut pellava.
Jos joku lyö en enää vastaa näin:
älä lyö, ei ei ei ystäväin.
Ei koske loukkaus ei haavat verisetkään
aina suojaksi saada voi siteen puhtoisen.
En haaveile enää ja tuskinpa unia nään
niillä vaivaa ei päätään loppunut ihminen.
Olen kyllästynyt tässä maailmassa kilpailemaan
pysyn makuulla aika minusta tarmon vei.
Minun sydämeni lyö kuin minusta irrallaan
on aika lähteä sinne missä sanotaan: ei ei ei.
(Tapahtumien ajankohta 1980-1990 luvun taite. Tämä teksti toi aihetta koskeneessa kirjoituskilpailussa voiton v. 1997)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti