Knissa meni iltahämärille saakka. Tullessa jälleen teeripoikueita teiden marginaaleissa.
K-raudassa oli hieman outo tunnelma. Se tatuoitu myyjämies vittuili kovin totisena kassanaiselle. Ei ollut huumorimieltä mukana. Tai sitten en tajunnut juttua. Laattalisäyksen sain kuiten tehdyksi.
On tosi lämmintä, kostean leppoisaa, sumu sankkaa. Tullessa punaisen kuun soikea osa näkyi pilvien lomasta kuin peukalon pää, tai mulukun-.
Ei tartte unihiekkaa nämä silimät nyt.
11.9.2019 keskiviikko
Hieno ilima, lämmin.
Viimeisimmässä unessa kaksi miestä vaati lunnaita kun olin kulkemassa heidän maittensa halki tunturin juurella olevalle omalle palstalleni. Toinen miehistä oli arpinaamainen Tennilän Lassi (kuoli muutama vuosi sitten Rovaniemellä) ja toinen Parikkalan Kalle (sen nimistä miestä en ole koskaan tuntenut). Lunnaiksi olisi kelvannut saavillinen koskenkorvaa ja että olisin lähtenyt heille kuskiksi Muurmanskiin hakemaan pari huoraa ja poron nyljetyn ruhon. Uni alkoi saada niin absurdeja sävyjä, että soitin Tapion hakemaan minut siitä pois.
Klinkkeröin pesuhuoneen ja vessan lattiat. Siinäpä se pv mänikin. Neuvoin M:lle lvv-huoneen lattian saumauksen. Ei ole ennen tehnyt, mutta ei se eksaktia tiedettä olekaan, huolellisuus tärkeintä ja että painaa massaa saumaan kuin nuori sulhasmies konsaan.
R:n kanssa katsottiin koulukuvaa toiseksi viimeiseltä luokaltamme. Kovin moni meistä on lopettanut huokumisensa jo, tuumattiin. Kallaveteen hukkuminen, työtapaturma, synnynnäinen sydänvika, alkoholismi, anaboliset steroidit/viina/kamala lapsuus... Mikähän meitä vielä hengissä pidättelee?
Kävin nyt illasta ison sankollisen puolukoita. Toisenkin olisin kerännyt, mutta uudesta Marjukka-poimurista napsahti kädensija juuresta irti. Panin Prismaan viestin, kun otti pattiin moinen epäkelpo kampe. Muuten tehty tukevaksi, metalliset piikit, hyvä kahva ja urakkaleveys, mutta suunnitellaan heikko kohta juuri sellaiseen paikkaan, jossa kovin rasitus on. Paskamaista elää maailmassa, jossa työkalujen käyttövarmuudesta vitut välitetään, kunhan niitä vain kaupaksi saadaan. On minulla täällä poimureita, mutta pienempiä, en vain enää jaksanut takaisin puolukkamättäiden ääreen kammeta.
Pyykkiäkin piti saunareissulla pestä.
Puheelta arkisto-ohjelmakokonaisuus jossa Heikki Turusen haastatteluja usealta vuodelta ja vuosikymmeneltä. Mitähän Heikille nyt Kolin maisemiin kuuluneekaan? Laitan radion sängyn viereen ja varmaan nukahdan Turusen turinoihin.
Nukahdinhan minä, mutta heräsin muutaman tunnin päästä kun Turunen paasasi joulusaarnaa vuonna 1977. Kun en nyt heti unta saa, niin yritän palauttaa mieleeni niitäkin tunnelmia, kun Juuselan kanssa ryypättiin Turusen Volvon takakontista sen vodkat, mutta ei sitten lähdetty kyytiin vaikka se sitäkin tarjosi. Olisi menty Iisalameen ja siellä olisi Heikkikin sitten korkannut. Oli ne kyllä äkkihumalat, että hyvä kun ei lähdetty. Oksenteluksi olisi mennyt vain.
Sateista, lämmintä silti. Unet olivat yhtä kipujen sävyttämää tolskaamista.
Heräsin kahden-kolmen välillä uudestaan, kävin kusella, laskin Vinhan tupaan ja sitten pyöriskelin petillä etsien asentoa, jossa olkapääsäryt eivät niin tulisina tuntuisi. Heräsinkin sitten vasta ½8.
"Herkkuhetkestä" Kuopiosta tuli viesti puolukkatarpeesta. Ottaisi kanttarellejakin, mutta ei ole vielä tietoa niiden sadosta.
Katselen jälleen ikkunasta käpytikan siementen särkemistouhuja. Se on selin ikkunaan ja värien kirjo höyhenpeitteessä erottuu hyvin. Ihmisellekin saisi kasvaa luonnostaan pukupeitto jossa yhtä hienot värit. Mutta sehän vain kiroaisi niitä ja sheivaisi pois.
Klo on 09.15. Työvuatteet on puettu, mutta aikailen vielä lähdön kanssa. Väsyttää kehnosti sujuneiden yöunien takia.
Iltasella
Työmualla liimasin luonnonkiviä (koristeita) laattalaastilla piisin tiiliseen kupeeseen. Juuttaat eivät meinanneet pysyä paikoillaan vaan painavimmat alkoivat valua. Ensin kiinnitin vihjelaudat vatupassin kanssa nurkkiin joista korot suurin piirtein pystyin ookailemaan. Olipahan vain miettiminen siinäkin, miten tuon homman teen. Tiijä vielä sitten lopputuloksesta, kunhan rappaamaan pääsen...
Keittelin omenahilloa, mutta ensimmäinen viiden litran kattilallinen lipesi pannulappujen liukastelun takia hyppysistä ja humpsahti suoraan puolillaan olevaan tuhka-sankkoon (onneksi ei paljaille varpaille, tai munille!). Tulipahan kirottua kunnolla. Hain sitten kylältä kaupasta hillosokeria lisää, lohkoin uudet omput kattilaan ja keittelin satsin jota en tuhkiin muninut. Nyt hillo on lasisissa purkeissa ja tuvassa tuoksuu kanelinen omena.
Saunoin. Pimenee jo. Otin yhden buranan puolikkaan, jospa se auttaisi edes vähän kun lepoa yritän.
Putinin elämäkerrassa olen sivulla 145 ja pikkuhiljaa alkaa sen ihmisen kulkema reitti vallanripaan hahmottua. Sattumaakin on seassa, eniten kuitenkin tilanteiden oivaltamista ja niiden häikäilemätöntä hyödyntämistä. Poliittinen, venäläismentaliteettiin perustuva likainen peli kulissien takana saa muotoja, joista en ole osannut aiemmin minkäänmoista, vähiten järjellistä kuvaa luoda. Putinin kohdalla vain intuitioni on sanonut (sekä uutisten kertomat tapahtumat), että siinä on sellainen henkilö, jonka kaltaisen kanssa en haluaisi olla koskaan minkäänmoisessa tekemisessä. Puistattava, on yksiselitteinen sana sille tunteelle.
Unessa olin matkalla Joensuun Prismaan palauttamaan särkynyttä Marjukka-marjanpoimuria, mutta se muuttuikin Marketaksi joka halusi kokea kaikkien matkalla olevien lampien ja järvien rannoilla auringonlaskut. Taisi siinä keretä tulla eteen jo muutamia auringonnousujakin. Unen lopussa ruvettiin naida äheltämään autonrenkaista kyhätyn kasan päällä. Ympärillä vaeltelevien ihmisten paheksunta oli äänekästä, mutta ei naimiselle, vaan niiden renkaiden aiheuttaman esteettisen haitan takia. Olihan ne kipattu keskelle kauneinta hiekkarantaa!
Paneloin khh-laipion.
Puolukoita keräsin ihan tuosta metsätien penkoilta 30 litran saavillisen. Tapio kertoi puhelimessa, ettei tänä syksynä Kittilässä edes puolukkaa saada. Pyysi minua laittamaan matkahuollon kautta muutamia saavillisia jos vain löydän ja kerkeän poimimaan. Kunhan edes sankollisia...
Jari Tervo kirjoittanut Loirosta elämäkerran. Kaikista kannanaotoista uumoilen, ettei tekele ole omaan makuuni. Aidosti naurattanut mies meni pilalle kun muovasivat hänestä kirjoittamalla naurettavan. Kirja myy varmasti, aika on nyt semmoinen. Vasta sadan vuoden päästä näkevät, jäikö taiteilijasta mitään näkyviin. Jäikö niinkään paljon, kuin tulkittavanaankin olleesta eräästä Eino Leinosta nyt näkyy.
14.9.2019 lauantai
Puolukkaunia.
Loput paneloinnit khh ja alarivin laatat kylppäriin.
Puolukkaa hain Unipuron varrelta 25 litraa.
Vesipula on valtakunnallinen. Unimäen kaivovesi ei ole neljättä rengasta alemma pudonnut. Nämä vähäiset sateet ovat nostaneet hiukan veden pintaa. Joka päivä nostan sieltä saunalle 3-5 sankollista ja tupaan vähintään kaksi.
Joka puolella ovat purot ja isommatkin vesiväylät kuivahdelleet kivisiksi uomiksi sijoilleen ja järvien rannat ovat paenneet kauaksi seljille päin. Rajalähdekin on melkoisen kuiva kupura vain. Ei siihen silti parane hypätä, sillä sammaleen alla on syvyyttä ainakin kaulaan saakka; olen eräänä vähälumisena talvena siihen harhautunut syvyyttä mittailemaan.
Kovasti on mediassa ("sosiaalisessa" semmoisessa joka nykyistä juoruaidan mallia markkeeraa) Tervon Loiro-kirjasta debattia. Ei niitä jaksa lukea syvemmälti. Haisevat jo vähälläkin pöyhäisyllä. Jääpi varmasti lukematta se opus. Antaa Loiron lauleskella mielessä semmoisena kuin se joskus vielä 1980-luvulla oli.
Kun haroin mustaviinimarjapuskista viimeisiä herkkuja suuhuni oli ampiainen samoissa hommissa. Se tuikkasi keskisormentyveen ja sattuipa makiasti. Vähän lauhtui, kun hapaisin ratamonlehden pureskeltavakseni ja puristin vihreän mönjän pistokohtaan nyrkkiini. Olisihan se voinut suuhunkin asti päätyä ja jos kielen tyveen pääsi tuikkaamaan, niin silloin voisi olla vakavampikin paikka.
Mutta sormenturvotuksista huolimatta eiköhän tästä Napiksen humpat lähetä kokemaan. Viimeksi olen käynyt siellä alkukesästä. Laitoin Puutarhurillekin viestin, että tuleeko, mutta ei aikonut jaksaa.
Lämpötila 0.
Napiksen humpat ihan mukavat. Poikkimailaisia ajatuksia herättää kuunnella laulajaa, joka samaa genreä on 50 vuotta joikunut ja yhä vain jatkaa (Markku Aro). Mutta niinhän sitä ammateissa tuppaa kaikissa olemaan, että samoja saumoja ommellaan (tai ratkotaan) kun kerran on aloitettu. Laulusolistin kohdalla se tosin kuulostaa ja näyttää aika kornilta kun iän jäykistämän matalan varren yläpään kurttuinen suuaukko päästelee, että "etsin kunnes löydän sun...". Ei ikäänsä karkuun voi soutaa, se näkyy ja kuuluu vaikka kuinka pukisi jalkaansa nuorekkaat, punaiset nahkajalkineet.
Paikalla olleista tanssitutuista mainittakoon oululaislappilainen, ilomantsilaiset, nurmekselaiset ja liperiläinen joka sanoi majoittuneensa Vuokattiin ettei tarvi yöllä takaisin ajaa 300 km piähän.
Täysikuu katseli taivaalta vasten pärstää kun tulin. Piti jälleen pysähtyä ulos pomppimaan kun alkoi suonenvedot. Ja sitten niiden takia herätys viideltä ja eikun ulos jääkylmää vettä kaatelemaan munille ja jaloille. Se auttaa, mutta kyllä sitä nukkuisi mieluusiti katkemattoman pätkän joskus. Käsien särystä en jaksa enää edes mainita, niin jokaöistä se on.
Pitkä lenkki sateessa Vinhan kanssa maastossa. Käytiin katselemassa puolukkapaikkoja, mutta yhtään varteenotettavaa emme löytäneet. Yksi metso ja jänis nähtiin. Joku (metsämies luultavasti) huuteli Karisuon suunnalla kaverilleen isosti: "Täällä! Tääällä! TÄÄÄLLÄÄÄ!!!" Mahdollinen kaveri ei vastannut tai sitten se huusi koiralleen.
Yhdellä kynityllä, talousmetsäisellä nyppylällä istahdin hetkeksi märälle mättäälle ja koetin kuvitella paikalla aikoinaan kasvaneet suuret männyt takaisin ja itseni 12 vuotiaiseksi poijannanskaliksi joka on isän kanssa metsällä: Hakki ajaa ison metson Kellomäen vastaisesta rinnekuusikosta ja isä pamauttaa sitä ensin rintapuolelle lentoon. Se saa haulia sen verran kehoonsa, että ei putoa, mutta höyhenet pölähtävät ja se laskeutuu viereisen männyn latvaan johon isä sitten antaa minun tärskäyttää lopetuslaukauksen. Se tuntui niin suurelta asialta silloin, että voisi melkein sanoa näin jälkeen päin sen kokemuksen kuitanneen isän niin monet kasvatuksessa tehneet laiminlyönnitkin.
Enpähän sitäkään kokemusta muistaisi, jos niitä olisi jokaiselle päivälle vanhemmat olleet tarjoilemassa. Kaikki ne muutamat muistan hyvinkin tarkkaan. Jopa metson mustikkaisen tunkkaisten suolten höyryävät hajut kun se siinä kankaan laidalla suolistettiin ja jalka katkaistiin ensimmäisestä nivelestä poikki jotta Hakkikin saa palkinnon.
Sauna ja nukkumisyrityksiin jo nyt, klo 20 aikoihin. Radiosta jazzia, UMOa ja mitä tulleneekaan, mutta mukavasti keinuttaa.
Jälleen terrorissävytteinen uni joka koski Halla-ahoa ja persukängiään. Unessa räjähti heidän toimistonsa ilmaan.
Aiheeseen liittyvät unet kuuluvat vakiopainajaisiini. Koetan välttää niistä kirjoittelua koska se voi vain lisätä sitä unenlaatua, harmistusta muutenkin.
Luin juuri artikkelin Veikko Vallinista, tamperelaisesta miljonääristä joka on sokean pisteensä persuudesta löytänyt. Tai sitten ihan tarkoituksella laskelmoiden, koska eihän raha tunnu missään, mutta jos sillä saa ostetuksi yksilölle näkyvyyttä, vaikkapa vain persulaisia hännystellen kun ne nyt suosionsa huipulla tuulettelevat, niin se kyllä maistuu. Tuli äklö olo siitä henkilökuvasta.
Luin Kemppisen blogista, kuinka siellä väänettiin Loiron lauluäänen oikeellisuudesta. Kirjoitus liittyi Tervon elämäkerran sisältöön ja sen jälkirimpsussa nämä väännöt.
Olisi näiden ainaisten viäntelyjen piälle pohdittava vuan, että entä jos sävelkorvat vain ovat väärässä, ja eritoten ne, joiden on todettu olevan absoluuttisia sävelkorvia?
Entä jos joku muinaisuuden henkilö on vain sattunut evoluutiokehityksen musiikillisessa jatkumossa siihen saumaan, että on voinut nuoteilla ruveta kuvailemaan (sanelemaan), mitä musiikki oikeasti on?
Kun kuuntelee Kare Eskolan Välilevyjä tai hänen luotsaamiaan Uudet levyt ohjelmaa, niin ei aina voi parhaalla tahdollakaan sanoa valittuja kappaleita musiikillisesti soinnukkaiksi. Viimeksikin kun kuuntelin, niin kuulosti aivan siltä, kuin jollain viilalla tai harjateräksen pätkällä olisi alumiinikattilan rautaista kahvaa hangattu ja kattilan kupura olisi toiminut äänenevahvistajana. Sellaista kokonainen tunti niin puoliksi sekopäänä siitä herää.
Loiron laulu sytyttää tiettyyn pisteeseen saakka ja se piste saavutettiin noin 1980-luvun alkupuolella. Nämä "oikeaa puuta"-kipaleet ovat jo semmoista soopaa, että turha muuta väittää osaapa mies laulaa nuotilleen tahi ei.
17.9.2019 tiistai
Paljolta olisi apinainen lajimme säästynyt jos salaisuudet ja niiden tarve olisi viidakon luonnovaraiseen tarpeistoon järkiperäisen ajattelunkehityksen myötä unehtunut.
Jokainen ajatteleva yksilö ymmärtää, mihin enää salailua tarvitaan. Yksilö ei juuri mihinkään, mutta sotateollisuus ja markkinatalous jotka politiikkaakin ja sen tekijöitä ohjastavat, ja ohjeistavat.
Elokuva- ja dekkariteollisuus tarvitsevat salaisuuksia nekin vain siksi, koska edellämainitut pitävät tätä kauhukartanoa pystyssä vaikka väkisin. Ilkka Remes ei ilman salaisuuksien maailmaa olisi muuta kuin Petri Pykälä.
Puolukkamättäitä olen kampaillut kaikkien sateettomien päivien iltoina niin, että nyt ajoin imurisen puhdistimen lävitse niitä satakunta litraa. Pitäisi löytää vielä joku hyvä rintuus josta helpolla raapaisisi toiset sata, niin kyllä mulle muiden töiden päälle tälle syksylle piisaisi se harrastus. Sitten tietysti pitää karpalosoille mennä konttailemaan....
Tänään myykitin vessan ikkunan ja lvv-huoneen listoitin valmiiksi laittaen oven jo saranoilleen ja patteria sen verran napsautin päälle, että lämpiää. Sinne voipi nyt varaajan kantaa ja siihen kytkeä sähköjohdot. Putkiliike käyköön sitten, kun on muut kalusteet suurinpiirtein paikoilleen istuteltu. Vesijohdotkin voisi itse laittaa jos olisi niitä varten välineet.
18.9.2019 keskiviikko
Heräsin neljältä vittumaisen koviin olokapiäkipuihin! Nousin siis ylös, kävin katsastamassa sään (harmaata, ei pakkasta, tuuli Pohjolasta päin) keitin kahvit ja panin puuron hautumaan. Meinasin ottaa sohvalla torkut, mutta ei siitä mitään tullut, Niinpä kun olin kahvitellut ja syönyt, kampesin ulos hämärään, kytkin peräkärryn autoon ja ajoin tienvarren halkopinolle. Lastasin kuorman, sidoin sen hyvin, join kahvit, merkkasin nämä ja lähden nyt Knia kohti.
Vinha ei halua lähteä mukaan. Kun se näki, että läksin pilkekuorman tekoon, niin meni kelleskasan alle piiloon eikä tullut pois vaikka kuinka maanittelin. Ryömin sitten sen luoksen, napsautin juoksulankaremmin pantaan kiinni ja lupasin sille, että saa jäädä mökkivahdiksi, mutta ei saa sitten valittaa, jos seuraavaa ateriaa eisaa ennen kuin myöhällä illalla. Se lupasi olla naukumatta kuin kapinen katti.
Lähden nyt. On paljon asioita toimitettavana. Pauluksen pankkikorttijuttukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti