torstai 22. maaliskuuta 2018

Sipaisuja

17.3.2018

Lauantai. Kävin poikulaisteni kanssa siivoamassa kadun toisenpuolen Huotari-vainaan puuliiterin. Vainajan poika ja tytär perkasivat taloa myyntikuntoon niin hieman hommaa joudutettiin. Liiterissä oli kukkurakärryllinen lankun- ja laudanpätkiä. Ne riittävät saunapuiksemme näiden lumien ajaksi eikä tarvitse ummentakaa Unimäestä lähteä hakemaan. Sattuipa sopivasti!

Mukava oli poikien kanssa puuhastella sekin homma.

Iltamyöhällä telkkarissa japsilainen klassikko Aistien valtakunta, mutta kun on aikomus Napikselle humpalle, niin jääpi katsomati. Paitsi jos tallennustoiminto pelittää.

Tuon elokuvan katsoin Kuopiossa 1970-luvulla ja myöhemmin Tampereella. On K-18 merkintä vaikka ei siinä päitä muistaakseni putoile. Naivat kuitenkin vähän erikoisemmin eväin. Alisteisessa asemassa olevien kuvaustakin siinä on, ja ilkeitä isäntäherroja. Olikohan tässä moviessa se keitettyjen kananmunien kohtaus? Jos, niin sillä kohden ei ainakaan viisari värähdä; ruualla ei saa leikkiä!

18.3.2018

Näin unta, että videoin dokumenttia hautausmaan äänimysteeristä. Outoa esiintymää olivat tutkimassa papit, kanslioiden väki, hautausmaamestarit ja muutakin harrasilmeistä porukkaa. Kaikki kerääntyivät erään äskettäin umpeen luodun haudan ääreen josta kuului kumeaa puhetta, kuunnelmia, musiikkia, oopperoita, aarioita.

Poliisit ja kaivinkone saapuivat. Hauta aukaistiin, arkku avattiin. Vainajan lisäksi arkusta ja sen rakenteista löytyi kaiuttimet, virta-akkuja ja läppäri, jossa oli aukilinkitettynä Yle Areena. Parhaillaan siellä pyöri dokumentti Tovesta ja Tuulasta.

Unesta keskenhavahtuminen harmitti.

Napiksella oli mukavaa. Finlandersin lisäksi toinenkin bändi soittaa jytkytteli jalkoihin hulahtelevaa tanssimusiikkia. Sen solistina oli nuori nainen joka väliin simpsitteli nätisti viulullakin.

Eilisiltaisen elokuvan tallennus meni mönkään.

Tänään ovat korvat soineet niin lujaa, että häiritsee. Tavallisesti en siihen huomiotani kiinnitä. Viime viikolla tuli aika kuulopolille. Se on toukokuussa. Piti siis paikkansa se 9:n kuukauden jono.

Demokratiassamme on useiden puolueiden joukosta valitut 200 edustajaa pitämässä valtion ryhtiä suorassa, mutta vaikka he ovat niin sanotusti pienoisotos kansasta, niin yleisesti ollaan sitä mieltä, että joidenkin asioiden ajamiseen tarvitaan kansalaisadresseja. Eivätkö edustajamme osaakaan hommiaan? Eikö parlamentaarinen demokratia toimi? Olisiko remontin paikka?

Kun pitäisi kyetä ajattelemaan todella suuria ajatuksia esimerkiksi koko maapalloa koskettavasta ilmastopolitiikasta, niin millä eväillä nämä meidän 200 edustajaamme sellaiseen kykenevät kun eivät edes jo 70-luvulla täysin toimineen, valmiin terveydenhoitosysteemin päivitystä hallitse?

Tyrkkäsin Hesarin "uuden" kolumnistin,  Jari Tervon haastattelun jälkirimpsuun sitkokseni. Turhauttavaa se tosin on, koska mitään vaikutusta niillä ei ole. Ei Tervo itsekään niitä lue. Saatika että haastattelun laatija tai Sanomatalon muu väki. Kommenteista yleensäkin on tullut pelkkä vitsi, kiitos internetin, kiitos joutavia jorisevien, kiitos trollien ja yleisen klikkauskilpailun. Kiitos kiihtyvän mölinän, joka täyttänyt on atmosfäärin.


Kommenttini editoituna tässä:

 Löysin itseni Tervon haastattelusta. Tervo sanoo: " Niitä, joiden sana on todella vapaa, ovat pysyvästi rikkaat ja tosi köyhät." Minä en ole se rikas. 

Ero köyhän ja rikkaan sanomisen vapauden käytön vaikutuksesta: Wahlroos kun rölähtää, niin muu kapitaali kumartaa ja tekee korjausliikkeensä ja samalla köyhät painuvat yhä kyykympään. Mutta kun köyhä, vaikkapa minä Valto Ensio, yritän pihahtaa, sillä ei ole mitään vaikutusta. Korkeintaan ulkoistettuun, ostettuun moderoijaan. 

Jari Tervo kuuluu itse hyvin toimeentulevaan keskiluokkaan, mutta on aiempien esiintulemistensa arviolla luultavasti enämpi meidän köyhien puolella kuin rikkaiden. Silti voidaan kysyä, että jos hän joskus kirjoittaa köyhän, minun puolestani, niin kirjoittaako hän todella? Uskoisinko hänen aitouteensa jos epäilen tietopohjaansa vähävaraisen elämästä, sen kaikkeen vaikuttavasta todellisuudesta tavallisessa perheen arjessa tämän julmetun kulutuspröystäilyn keskellä? 

Kenen puolesta Tervo siis aikoo tulevissa kolumneissaan asioita ja ilmiöitä "rikki repiä" ja niin, että se olisi uskottavaa, ja että sillä olisi vaikutusta Arkadianmäelläkin? Ainoa sektori, josta hän voi uskottavaa, "repivääkin" epistolaa luoda on oma, keskiluokkainen elämä ja sen ihmiset. 

Elokuvaohjaaja Michael Haneken sanoi haastattelussa, että hän ei tee elokuvia pakolaisista, sellainen pitää tehdä sen, joka on ollut pakolainen. 

Tervo, olematta pakolainen kirjoitti silti kirjan Layla ja kirjan kepoisuus ja uskottavuus pakolaisten puolesta puhumisessa todisti Haneken sanoman, että se ei onnistu. 

Ääneen pitäisi siis päästää ne, jotka rikkirevittävistä asioista jotain omakohtaiskokemustensa perusteella ymmärtävät. Siksikin, että muutenkin hyvinvoiva Tervo saa loistavan palkkion jokaisesta Hesarin kolumnistaan, niin ei hänen pidä kuvitella, että köyhä hänen ymmärrykseensä köyhyydestä uskoisi. 

Köyhä ei koskaan pääse sanaansa käyttämään Hesarin kolumnistina, mutta kuka tahansa Wahlroos Jari Tervon lisäksi varmasti pääsee.

19.3.2018

Äet lähti Helsinkiin koulutuspäiville. Tein eväitä mukaan. Eväslaukkuun laitoin pienen termoksellisen kahviakin ja puolukapiirakkaa sillä junassa tarjottavat ovat järjettömiksi hinnoiteltu.

MOT: "Kun home asettuu taloksi". Luulin, että ohjelma käsittelee Putinin vallanvuosia jotka nyt Venäjän kansan armosta jatkuvat seuraavatkin 6 vuotta, mutta se olikin pukkilalainen kertomus kotihome-ongelmasta.

Lieköhän Pukkilan Kanteleessa vielä se villisikafarmi? Kävin siellä 90-luvulla.

Ihmiset ilmoittavat hanakasti ainoaksi oikeaksi koulukseen elämänkoulun. Mitä se tarkoittaa? Velvoittaako se johonkin? Entä, jos jää toistuvasti luokalleen? Koko elämän kattavan cv:n tekevät jokatapauksessa omaiset postuumisti perunkirjoitusten yhteydessä. Riippuu siis perunkirjoitusten onnistumisesta, saako elämänkoulustaan päättötodistusta lainkaan. Mutta väliäkös sillä sitten, vainajalle.

Elämänkoulun käymisestä sen kesken ollessa ei ehkä kannata mainita eläessään tavuakaan. Vysotskin Vainajasta laulavat sattuvin sanoin Mika ja Turkka Mali: https://www.youtube.com/watch?v=pRSeSRY35ls

Uusimpia beckejä neloskanavalla. Jähmeitä. Se toisinaan varsin vastenmielinen "Gundvald" on poistettu sarjan uusimmista filmauksista. Joutaakin. En alunalkaenkaan ole pitänyt siitä roolihahmosta, mutta sehän sen tarkoitus on ollutkin. Poliisikouluun tosin nykyisin testein ei näin selvää, psykologisesti vaarallista tapausta päästettäisi.

Vastaavin thermostaatein toimineet tyypit oikeassa elämässä ovat olleet niin perkeleellinen kokemus, ettei niitä nyt viihtyäkseen enää olohuoneisiinsa päästäisi. Itse näyttelijän, Mikael Persbrandtin elämä ei kai kovin mukavaa aina ole ollut kaksisuuntaisesti rassautuvan mielialansa vuoksi, että sen kanssa selviämisestä hän kyllä myötätuntoni saa. Kuulunee luonteensa poikkeavuuden yksilökohtaiseen esiintymismerkkiin sekin, ettei hän ota vastaan lääketieteellistä apua asiaan.

Tänään kirjauduin fb:n Rukajärven suunnan kaverilistalle. En sotiamme ihannoidakseni tai siksikään, että moisia muistoja iänkaiken sukupolvien toivoisi muistavan kuin korkeintaan kuivien, historiallisten faktojen tasolla. Isäni nyt vain sattui sillä suunnalla tappajana heilumaan viime maailmansodan talkoissa, että jos sattuisi jotain henkilökohtaisesti kiinnostavaa samalla selviämään. Niin kuin se Viinikan Matin tapaus 5.8.1944.

Illalla ruotivat elokuvaohjaajan  ja näyttelijöiden välisiä, työsuojelulain piiriin kuuluvia ongelmia. Hieman samantapainen juttu kuin Nybergillä oli äskettäisessä ohjelmassaan Törhösen kanssa. Tuli jo uutisten yhteydessä näytetystä ingressistä mieleen, että tuo mies saattaa tehdä vaikka harakirin, kun niin hätääntyneesti pälysi.

Julmaksi se menee, jos telkkarista tehdään käräjäsali.

20.3.2018

Mitäs sitä tulikaan mietittyä eilen? Tänään ilmestyi ruudulle uutinen, että Tukholman teatterin johtaja on tehnyt itsarin julkisen lynkkauksen seurauksena. Entä jos Aku Louhimies, jota eilen höykkyytettiin (ansiostaan tai...) nykäisee itsensä kiikkuun? Miltä se tuntuisi niistä, jotka (syystä tai...) juttunsa veivät "kansantuomioistuimeen"? Sitten saattaisi käydä niin, että ohjaajansa epäasiallisesta käyttäytymisestä johtunut masennus ja pahaolo ei lopu koskaan.

Mutta jos asia olisi käräjien kautta viety eteen päin, katharsis olisi saavutettu prosessin laillisuuden kautta, kenties. Jos joku toimii laittomasti meitä kohtaan oikeuttaako se heidän tuomitsemiseensa ilman tutkintaa ja pitäviä todisteita? Emme me ole tuomareita, näin on opetuksissakin ohjailtu. Jos minut tai läheiseni joku pahoinpitelisi ja minä menisin rankaisemaan häntä samalla mitalla, ketkä kaikki siitä joutuisivatkaan tuomiolle?

Onko tämä julkisuuslinja siis oikea? Mitä kostolla on koskaan aikaan saatu? Entä oikeusvaltion periaateet? Muistetaanko, kumminko päin se iänikuinen hutkintatutkinta sanonta meni?


Alkaisi olla sivuja satoja proosaa (novelleja) jälleen koossa, mutta kannattaako julkaisua yrittää? Jos teettättäisi kirjansa Petroskoissa?

Gaiuksella oli pari kaveria kylässä eli meitä "miehiä" oli paikalla 6. Paistoin "terveyslettuja". Taikina sekoitusjärjestyksessä: munia, porkkanaraastetta, hunajaa, suolaa, maitoa, sämpylä- ja vehnäjauhoja, kauraryynejä, oliiviöljyä. Tulos: 30 sentin räiskäletorni. Kaik mäni.

Komensin poikulaiset saunan jälkeen nukkumaan. Katsoin sitten Islantilaisen Laava kakkosen Areenalta.

Nyt kirjoittelen. Klo alkaa olla ½yö.

21.3.2018

Ei viitsi jokainen aamu edellisen yönsä unia paperille muistella, vaikka mainioita tarinoita ja tunnelmia esiintyy.

Nukkuminen jäi vähiin. Rupesin nukkumaan kahden korvilla ja nousin klo 6, keitin puuron ja herättelin pojat pikkuista vaille 7. Hyvin kerkesivät koulutielle. Kuudelta idän taivas avautui marjapuuron värisenä, pakkasta oli -17.

Nyt klo on 9, pakkanen on höllentänyt  otettaan, tuiskuttaa ja muistan, että unessakin tuiskutti: Järven avara, talvinen jäälakeus. T oli pulkassa, S, G, P ja E isossa reessä ja minä latasin tuulen mukana täydellä vauhdilla punaisen leijan narusta rukkaskädellä kiinni pidellen ylitse. Järven kaukaisella rannalla soitti Horttokaalo: "Rai! Rai! Rai! Rai...", vain raikui ja balalaikka helisi.

No niin, tulihan se viimeisin uni muisteltua sittenkin.

Tänään olen ollut aktiivinen kirjoitusurakoitteni suhteen.

Maailmantilanne on huolestuttava, mutta miksi päätäni vaivaan kun niille asioille on lähetetty päitä joille siitä maksetaan.

Toisaalta koska asioiden selvilleottamisesta, ajattelusta ja päättelystä maksetaan ammatikseen sitä harrastaville jo etukäteen tiedossa oleva palkkio, niin tointa pestautuvat hakemaan vain leipäpapit.

Ajatusten vesakot olisi raivattava palkkioitta.

Paasaamistahan tämä vain on. Pitäisi siirtyä kokonaan vain pienten merkintöjen tekemiseen mannapuuron pohjaanpalamishämmästelyineen.

Mieleen tuli Samuli Paronen. Ei hänkään rauhaa saanut ellei kynä päivittäin käynyt vaikka sanomalehtien marginaaleissa. Hänen veroistaan tiivistäjää suomalaisten aforistikkojen seasta saa kuitenkin hakea. Erno oli, mutta onko muita joiden sanat jytkähtäisivät rinnassa kuin rytmihäiriö?

Otetaanpas pienet rytmihäiriöt Paroselta:

"Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä."

"Terve yhteiskunta sairastaa kohtuullisesti. Se oivaltaa ettei sairauksien täydellinen kieltäminen johda yhä suurempaan terveyteen, vaan kuolemaan."

"Kun kylliksi paimentaa, huutelee ja kyselee, kyllä joku lopulta vastaa, määkäisee, ja alistuu, näin syntyy jopa yleinen mielipide."

"Kun demokratia pukeutuu univormuun ja nostaa salkoon lipun, on paras selvyyden vuoksi antaa sille uusi nimi." (Samuli Paronen, Maailma on sana)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti