1.2.2018
Torstai, enkä toivoani ole vieläkään menettänyt. En tosin enää älyttömiä toivo, kunhan vain elämisen ytyä riittäisi tässä olemisen reiässä joka tärkeimmillään isänä olemista lienee.
Etelässä satelee pikkuisen lunta ja nyt ne siellä ovat hätää kärsimässä. Katsoin Niinistön virkaanastujaisapplikaatiot ja sohjussa näkyivät nappaskengillä herrat loikkivan. Applikaatio eli päällekoristelu sujahti ihan itsestään mieleeni koska uutuudenviehätystä ei presidentillisessä koreografiassa ilmennyt.
Minulle kelpasivat kuitenkin sekä puhenaisen että presidentin tarjoilemat sanalliset annit. Ne olivat moitteettomiksi hiottuja, puhujiensa näköisiä, takeltelua artikuloinnissa esiintyi vain toisella kotimaisella.
Kättelyseremonioiden seuraamisesta tulee joskus kummallinen olo. Niitä pariasataa paikalla ollutta käteltävää katsoessa tunki mieleen ne hirvittävät vesimäärät joilla kansainvälisiä diblomatiasuhteita ylläpidettäessä viemäreitä joudutaan huuhtomaan kaikenlaisen muun jätteen kärräämisestä puhumattakaan. Kerran elämässäni olen käynyt ulkomaisen diblomaatin residenssissä ja voi saatana sitä ruuan määrää mikä eräänkin avoimen aulan pöydillä notkui kesähelteellä kärpästen pilkutettavina, eikä syöjiä näkynyt lähimaillakaan!
G kysyi Vinhaa lattialla rapsutellessaan, että mitä sitten tapahtuu kun ihminen kuolee. Selostin niin kuin yleisen elämänkokemukseni tuoman näkemyksen mukaan asia eittämättä on: Kun kuollaan, lapioidaan multaa päälle ja muututaan mullaksi maan. Tai jos krematorion kautta kuljetaan, niin periaatteessa tulos on sama lyhyemmän hajoamisprosessin kautta vain.
Sukupolvien geeniketjun mukaisesti jatkun kuitenkin teissä lapsissa kuten itse olen jatkoa omille esi-isilleni ja -äideilleni. Niin on kaiken elollisen ollut alkuräjähdyksen jälkeisinä kehityksen miljardisina vuodenkiertoina ja niin on oleva niin kauan, kuin loppuräjähdys tulee, saarnaajaa mukailin aameneksi.
G sanoi siihen, että olisi se tylsää elääkin ikuisesti.
E tuli myös kuuntelemaan ja puhe kääntyi uskontoihin, jumaliin, jeesuksiin ja enkeleihin. Sanoin, että raamattujen lempeimmät valheet ovat hyviä ja lohdullisia tarinoita jotka, jos niitä erehtyy järkevämmän lukemisen puutteessa lukemaan, voivat parhaassa tapauksessa pehmentää lapsesta aikuiseksi kasvamisprosessissa. Jos hurahtaa, niin kyllä siinä elämästä paljon hukkaan heitetään kun taivasten valtakuntaa odottamaan aletaan.
Vähän niin kuin joulupukin, on myös jumalilla aikansa milloin ne pitää haudata.
Puavo Väyrynen se taas "yllätti". Aikoo äänestyttää itsensä kepun puheenjohtajaksi. Siinä meillä häpeilemättömän narsistin perikuva.
Paistoin vuokaleipiä ja samalla haudutin purjolla maustetun silakkapadan uunissa. Myös huomisen ohrapuuro kerkesi hautua sillä aikana, kun tein yhden kirjoitushomman ja katsoin elokuvaa. Klo nyt ½-yö. Luen vielä yhden fb-keskustelun uudestaan, sitten aukaisen Politiikan juoksuhaudat-kirjan ja ehkäpä nukahdan nopeasti.
2.2.2018
Sain sähköpostia kirjailija Elina Sanalta. Asia koski Isän sota-kirjasta tekemiäni lukija-arvioita (20.1. ja 28.1). Vastasin viestiin. Myönnän tylyn ilmaisutapani ja olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta; olisi minulta riittänyt pelkkä maininta, ettei kirjan tyyli vetänyt. Ei se ole kirjailijan syy jos lukijalla ei sytytä.
Toisaalta ei-kriitikkona lukemisensa aiheuttamille minkälaisille tunteille tahansa ei mitään mahda vaikka kuinka olisi kyse vakavasta, kirjailijalle itselleen henkilökohtaisen herkästä ja tärkeästä aiheesta. Faktojentarkistajaksi ei lukijan tarvitse ruveta. Tekstin täytyy olla itsessään sellaista, ettei ikäviä mielleyhtymiä synny. Tai vaihtoehtoisesti vaihtaa lukijalle lukupää.
Kirjoista saa olla sitä mieltä kuin on, ja tässäkin pidän pääni, ettei sotapäiväkirjanpitäjä-Yrjöstä ainakaan vetäväsanaiseksi kirjailijaksi olisi ollut (minun makuiseni). Dokumenttikirjallisuuteen pitäisi suhtautua ... noh, dokumenttikirjallisuutena, tietynlaisten tunteiden yläpuolelta luettavana tekstinä.
Eivät Kansa Taisteli-julkaisujen tarinat kovin kummoisia kirjallisia elämyksiä koskaan olleet vaikka kuolemanvakavia kokemuksia sananmukaisesti sisälsivätkin. Lapsuuteni kotiin lehteä ei tilattu, mutta Armaalassa niitä joskus lueskelin. Eikä omiin lukumieltymyksiin ole kuuluneet Onni Palasteen tai Esa Anttalankaan kaltaiset sotakirjailijat. Hyvin äkkiä siitä kirjallisuudengenrestä eroon halusi, paitsi että Haanpää, Rintala ja Paronen kun ovat muutamat tekstinsä kirjojen sivuilla sodastakin parkaisseet, niin niiden lisäksi tarvinneeko muuta lukeakaan.
Elokuvien teon siitä aiheesta saisivat kyllä lopettaa. Rukajärven tie ja Talvisota-elokuvat saisi suohon polkaista. Ja nämä uusimmat tuntemattomat.
3.2.2018
Pakkanen on pysytellyt jo moniaita päiviä tasaisen varmasti 10-15 asteen välillä. Lämmitän vuoropäivin takkaa ja uunia, sähköpatterit ovat pienellä tai eivät lainkaan päällä, mutta koska eteisten ja märkein tilojen lattialämmitykset täytyy pitää päällä se nostaa sähkölaskun hintaa. Kuukauden sähkölasku talvikuukausina kieppuu 300-400 välillä. Vähintään puolet siitä on kuitenkin pelkkiä siirto- ja perusmaksuja, eli jos kulutusta katsoo, niin ei tässä taloudessa mitään sähkösyöppöjä olla. Toisaalta mitä vähemmän sähköä kuluttaa sitä suurempi on siirtomaksun osuus laskussa ja se tulee aina ihmetyttämään selittivätpä sähköpörssiyhtiöt mitä tahansa laskun koostumuksen hengestä. Ehkä se onkin henkimaailmaailman tutotosta kun sähkökin on kovin näkymätöntä.
Hesarin Lauantaiesseessä Antti Majander kirjoittaa eilisiin kirjallisuusmietteisiini sopivaa tekstiä. "Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa", on otsikko. Juha Hurmeen Finlandialla palkittu romaani on Majanderin esseen pohjana. Itse en ole Hurmeen Niemeä lukenut, etten osaa kirjan sisällön puolesta kantaa ottaa, vielä. Hurme on siinä mielessä petollinen kirjailija, että hän erinomaisena esiintyjänä ja omaperäisellä äänellä artikuloijana tuo konkreettisesti myös äänensä tekstiin. Se ei aina ole pahasta, mutta Juhan kohdalla sitä vähän vierastan koska se ääni "kuuluu" tekstissä ylinnä.
Tuo Tommi Kotosen Politiikan juoksuhaudat-tutkimus on lopulta aika kuivaa tekstiä, mutta oleellisen kiinnostavimman sen, mitä ei ole aiheesta tiennyt tai osannut aiemmin hahmottaa, saa siitä selville juuri siksi. Kuuntelin Kalle Haatasen uusimman jossa vieraana oli tämä tutkijatohtori Kotonen.
4.2.2018
Sunnuntai, eikä sada vaikka laulussa väitetään toisin.
Tänään kävin Unimäessä. Vein kaksi 15 kg:n säkillistä auringonkukasiemeniä tinttien ruokinta-automaattiin. Oli siellä vielä edellisiäkin tähteenä, mutta läskinkinnakkeet ne olivat hakanneet melko olemattomiin. Tikkoja tuli siihen heti kolme pöllyyttämään siemeniä. Ne eivät oikein tajua, että pitäisi ottaa yksi jyvä kerrallaan nokkaansa ja hakata se kupuunsa. Teki mieli huutaa: Tikat saaakeli! Ei automaatissa olevat nokanreiät ole käpyjä!
Unimäen tietä ei oltu enää aurattu enää edes sitä sataa metriä mikä viimeksi. Olivat lastanneet rekkoihin kaikki sullipinonsa. Nyt nekin läjät lienevät "bio"liemiksi jauhautumassa.
Jäin kiinni tienhaaran lumimykkyrään, mutta oli lapio mukana, että sain auton irti. Joku oli ajanut moottorikelkalla ja sen tekemää uraa oli ihan hyvä kuljettaa pulkalla siemensäkit perille. Vinha oli mukana. Yksi hirvi oli kulkenut mökin pihan läheltä, muutamat jäneksen ja oravan jäljet näin.
Tullessa soitin Eskolle Suonenjoelle. Oli ostanut aurinkopaneleita 14 kpl ja akkuja 8. Aikoo laittaa Savon Voiman kaapelit katki talostaan. Minun pitäisi saada Unimäkeen samanlainen satsi energiantuotantovälineitä, mutta ei ole viittä tonnia sellaiseen laittaa. Ei edes viittä euroa. Pärjännee tuolla eelleenkin kaasun voimalla, ja puun.
5.2.2018
Tänä iltana kirrasi pakkasen 25 asteeseen. Kuskasin G:n jalisharkkoihin ja takaisin ettei hikisenä palelluta itseään. Oli ollut vähän huonot harkat tällä kertaa. Tai mieli jostain muusta syystä harmitukseen kallellaan. Lohdutin, että ei se aina mene niin kuin pulkka alamäkeen.
Katsoin poikien kanssa dokumenttielokuvan Anteeksianatamaton. Se kertoi Balkkanin sodan vankileirin julmuuksista tuomitusta vartijasta. Oli surullinen juttu. Tapaamansa uhrit eivät voineet miehelle anteeksi antaa. 2 kuukautta 18 vuotiaana vankilerin vartijana ja koko sen jälkeinen elämä pelkkää painajaista.
Voiko vastaavaa anteeksipyyntöä edes mielikuvitella niiden suorittavan, jotka ovat kaiken yläpuolella tälläkin hetkellä siunaamassa julmuuksiin johtavia sotia? Al-assad? Putin? Erdogan? Kadyrov? Jne. Jne. Jne.
6.2.2018
Valvoin viime yönä myöhään, niin kuin edellisenäkin. Oli ajateltavaa ja muutakin innoitetta. Lukemista.
Jörn Donner on kirjallisuutemme Paavo Väyrynen. Donner uhoaa, että tekee kirjallisia töitä niin kauan kuin peukalo heiluu ja Paavo aikoo pyrkiä yhteiskunnan napapaikoille vielä rollaattoria työnnellen.
Rajattu kunnia Donnerin kirjalliselle elämäntyölle; se tuli vastaan sen Mammutin kohdalla, sen kirjan alkulehdillä.
Donnerin Perkele2, kuvia Suomesta-dokumenttia katsoi niiltä osilta joissa ohjaaja itse ei esiintynyt. Niillä kuvilla on mielenkiinnon paikkansa muutamien vuosikymmenten kuluttua vaikka taitaa tätä dataa kyllä olla jo niin paljon rullattu Telluksen ympärille, että sinne sekin viesti tukehtuu. 60-luvulla rakenneltu Perkele ykkönen viime syksynä uusittuna löysi luultavasti monen vanhemman ihmisen mielessä paikkansa.
Donner hukkasi viimeisen kirjansa menestyksen kirjoittamalla fiktiivisen rakkausromaanin puettuna väljään historiankaapuun. Olisi yrittänyt toisin päin ja vielä parempi, jos olisi jättänyt sen rakkauspurppuran kokonaan pois. Tai kustantajalla olisi pitänyt olla kanttia vastata Donnerin käsikirjoitukseen: "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi tämän vuoden kustannusohjelmaamme. Kiitos mielenkiinnosta yhtiötämme kohtaan."
Yle ykkösellä on jälleen mainio Kaisa Pulakka-sarja. Tällä kertaa hän ja Pietari Kylmälä ovat paneutuneet kulttuurin seksihistoriaan. Sopiva katsaus menneisyyteen näinä seksuaalisen ahdistelun purkuaikoina. Kuuntelin Areenalta kaksi jaksoa. Niitä on julkipantu nyt neljä kahdeksasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti