Olin Oivan verstaalla vähän ennen neljää iltapäivällä. Hyllystä löytyi vielä Lynxin puola jonka ostin. Kerkesin ennen pimeää Unimäkeen ja puolan johtoineen kelkkaan vaihtaakin. En silti saanut rakkinetta käyntiin, että mikähän siinä lopulta onkaan vikana.
Makailin sitten kuumaksi lämmittämäni Saunan lauteilla miettimässä maailmanmenoa jonka käänteisiin ei yhdellä henkilöllä ole minkään valtakunnan vaikutusmahdollisuutta jos se vain Unimäkensä rauhaa parhaana maailmassa pitää. Mutta jos se on reippaasti psykopaattinen luonne Trumbin tai Putinin tapaan, niin johan alkaa napa-akselikin planeetasta mutkalle vääntyillä.
Parin yön päästä täytenä kuu jälleen taivaalla köllöttelee. Tulee miettineeksi syitä, miksi kuun näyttäytyminen miltei poikkeuksetta tuo surumielisyyttä sen katsojaan. Eivät ne ole aina ne laulut, joita kuuta syyttäen on maailmaan nikkaroitu. Alkuperäisimmät kaihontunteet tulevat vielä kauempaa, ajasta, jolloin ei vielä lauluja sanoitettu eikä sävelletty, siksipä kuonomme nousee kuuta ulvomaan kuin sudella ikään. Niistä ajoista joiut ja kurkkulaulut ovat säilyneet tähän päivään saakka vaikka niiden käytännön taitamisen on modernimpi musiikintuotanto melkein tyystin tuhonnut.
Kaisa Pulakka minua jälleen uneen viihdyttää syömishäiriöisellä ohjelmallaan. Lukemistakin on mukana, mutta nyt en taida jaksaa.
12.11.2016 Lauantai
Klo nyt 04. Säpsähdin hereille kun unenhenkilö tönäisi. En kerennyt tallentaa muistinraidalle unesta minkäänlaista häivähdystä ja makustelunhekuma kuivahti unohduksiin kuin joulukärpänen ikkunanpokien väliin.
Nousinpa sitten ylös, kävin ulkona ja keitin kahvit. Kuppiin kaataessani kaatui mieleeni, kuin tuo musta kahvi kuppiin, Samuel Beckett. Mistä syystä, niin kukapa aivojensa käskytyksiä aina osaisi selittää.
Selityksiä varten pitäisi ihmisellä olla kahdet aivot. Toiset ajattelisivat ja toiset selittäisivät ajatusten tarkoitukset.
Ehkä filosofeilla onkin. Tai niiden aivojen puoliskot toimivat niin, kuin olisivat toisistaan emotionaalisessa merkityksessä erilliset elimet.
Joskus huomaan ajattelevani itsekin ihan muuta kuin käsilläni olevaa tekemistä. Ihmettelen vain, että se tekeminen sujuu silti vaikka sekin tarvitsee ajattelua. Niin kuin lukeminen, tai ikkunoiden asennus. Pakkohan aivojen kapasiteetin on silloin kyettävä jakaantumaan omaksi toimijakseen ja käytännönpuoliskonkin kyettävä ajattelemaan tekemisen tarkoitusta, funktion monitahoisuutta.
Jos ikkunaa asentava timpuri samalla, kun pitelee yhdessä kädessään vatupassia ja toisessa ruuvaria jolla pyöräyttää poranreikään asetetun ruuvin pohjaan kun vatupassin vesisilmä kertoo, että NYT on poka suorassa, niin siinä prosessissa aivot käskyttävät vähintään kahta kättä, ehkä polveakin joka tukee pokan alaosaa, mutta mikä osa aivoista niinä samoilla tekemisähinän sekunneilla sitten miettii vaikkapa jonkun artikkelin kirjoittamista jonka avaruus on aivan toisenlainen?
Jos se unen tönäisijätyyppi oli joku Becketin romaaniluomus? Vaikkapa herra Watt joka halusi koota maailmasta lauseiden paketin jonka päällisenkin punoo jäljelle jääneistä sanoista?
Kun hörpin toista kupillistani, mieli alkoi kirjoittaa lauseita lauseiden perään joilla oli looginen järjestys ja joista muodostui vähitellen tekstihahmotelma todellisuudesta, jossa itse luulen eläväni vaikka tietoisesti epäilenkin todellisuuden olemassaoloa. Mutta miksi en silmieni takana vilistäviä lauseita saanut paperille kirjoitettua? Pidinkö niitäkin unennäkönä ja mielikuvituksen tuotteena joka saa jäädäkin mielikuvitukseksi?
M.kelkka lähti käyntiin ja ajelin jonkin verran. Metsään ei syvemälle tällä purulumella ole vielä asiaa, mutta tiellä tein pari lenkkiä. Tulistuttuaan kone kuitenkin hyytyi eikä lähde enää käyntiin.
Puoliltapäivin lämmitin sen verran saunaa, että oli miedot löylyt ja lämmintä vettä aamupvn hikien pesuun. Klo 14 oltava kirkolla setä Oskaria saattelemassa maaksi muuttumismatkalleen.
Iltasella myöhällä
Hautajaisissa meni muistopäivällisineen kuuteen. Suhteellisen koruttomat ne olivat, Oskarin lapsenlapset surevat ehkä eniten, meille muille asia lienee jo käsitelty valmiiksi ja normaaliksi todettu.
Totta kai sitä miettii sitten elämän lyhyyttä, mutta myös sitä, että aika monta askeltahan sitä kerkeää maan kamaralla ottaa senkin aikana ja moneen askareeseen tarttua jos tarttujaluonne on. Pulloonkin moni, ja puukkoon.
Oskarin isoimpia suruja olivat Lahja-siskon palokuolema 1956 ja kahden pojan itsemurhat. Niistä hänen kanssaan useinkin tuli juteltua. Muistan aina ihmetelleeni, miten sellaisten ylitse yleensäkään jaksaa omaa elämäänsä jatkaa? Se on ollut kamalin kertomus kun vanhin poika 30 vuotiaana ampui 1981 hirvikiväärillä itsensä ja Oskari-isä oli se, joka hänet ensimmäisenä löysi. Ne hautajaiset olivat raskaat meille kaikille. Isänikin silmäkulmaan vierähti haudan äärellä kyynel.
Minä en sortumatta kestäisi jos yhdenkään lapseni löytäisin siitä tilasta. En edes tässä iässä jolloin on jo kaikenlaista muuta kivuliasta ja ilkeää nähnyt ja kokenut.
Soitin Heimosedälle ja kerroin terveisiä veljensä haudalta. Harmitteli kovasti, ettei enää jaksa tällaisille reissuille lähteä. Jutellessa livahti ainakin tunti.
Tälle illalle ei radiossa ole juuri kuunneltavaa. Aiemmin illalla oli Puheella Kulttuuricocktail jossa keskustelivat Timo Hännikäiseen liittyvästä Kordelin-apurahajupakasta. Kuulin siitä vain loppupätkän. Jospa se säilöytyy Areenalle, että myöhemmin voin sen kuulla. Panin ohjelmasta viestin ystävälle Turkuun, jota aihe myös kiinnostaa.
N soitti Ylitorniolta. Siellon vähän enämpi lunta, mutta sama kuu taivaalla paistaa. N on tehnyt tämän suven aikana tyttärelleen ok-taloa Oulussa. Kovasti jäsenten kolotuksia valittelee ja selkä ihan paskana. Taitaa olla palautunut jälleen yhteen Neiti M:n kanssa vaikka viime keväänä nakkasi repun lopuntuntuisesti pykälään kun lähtiessään ulko-oven kiinni painoi. Vilihakkaluonteinen mieshän se on, että paikoilleen asettuminen vienee oman harkinta-aikansa. Ja sittenhän tuleekin päivä, jonka jälkeen monttutontti maatumiseen saakka pysyy kotinamme.
Vähän pakkanen kirraa. Kuu valaisee niin, ettei huussissa käydessä lamppuja tarvitse.
13.11.2016 Sunnuntai
Havahduin jälleen neljän jälkeen jalkeille. Unessa aprikoin kuin valveillaollen kirjoittamisen problematiikkaa. Unenäsittelyssä oli asioiden kuvaamisen tarkkuus. Huoleni oli ihan hikeen saakka se, etten kykene pikkutarkkuuteen, että tarinani ovat kuin taitamattomasti, kiverille ja huojuville alustoille ladottu lautataapeli jossa alimmaisena oleva tavara alkaa sinistyä ennen kuin ylin varvikaan on paikoilleen aseteltu. Ja lopuksi unohdan aina katteen merkityksen.
Pohdin unessa jokseenkin näillä sanoilla ajatellen, että toimiakseen tarkoitetun ajan tarvitseeko tarina vesitiiviin katon? Pitääkö sen perustukset olla jämäkät ja välitilat tuuletettuja? Lopuksi ajattelin hyvin kiusaantunein tuntein, mitä hemmetin tarkoitusta varten juuri minun pitää näitä alituisia pvk-merkintöjäni rustata näin pakonomaisessa tahdissa kun ei niidenkään kautta mitään suurta tarinaa synny?
Loppupäätelmän jälkeen heräsin ja aika onea, mitään aikaansaamattoman miehen olotila valtasi mielen. Kahvikaan ei maistunut yhtään miltään ja kun päivä alkoi sarastaa, en ajatuksia enää liikkeelle saanut. Kuuntelin apaattisena kirjakerhon Kalle Päätalo tulee taas-uusinnan ja se oikeastaan lisäsi oneuden tunnettani. Päätalo sentään sai valtavasti aikaan juuri pedanttisuuteen taipuvaisen mielenlaatunsa vuoksi vaikka mielenpohjalla asustikin suoranainen kaaos joka hänet elämänikäiseen kirjoittamisurakkaan pakotti.
Harmittaa. Olisihan minullakin kerrottavaa. Olen elänyt elämän, josta toisissa oloissa ja toisena aikana olisi voinut sukeutua jonkinlainen sanankäytön ammattilainen.
Eikä se ole sitä, ettenkö milloin tahansa voisi hypätä toisenlaisiin kapalohin ja aloittaa elämisentolskaamiseni helpommissa oloissa. En tunne ylpeyttä itse elämänsuorituksestani, ehkä hivenen kuitenkin siitä, että olen kuitenkin tänne saakka jaksanut.
Miksi yleensäkään pitäisi elämästään ylpeä olla? Eihän me itse olla syyllistytty tänne syntymiseemmekään joka useamman kohdalla, kuten minun, olisi saanut jäädä vieläkin harvinaisemmaksi tapahtumaksi kuin lottovoitto. Sillä eihän elämä mikään "voitto" voi olla vaikka näennäisesti jo siittiöinä olemme kilpailuun yltyneet.
Isänpäivä siis alkoi näin ajatellen. Kuuntelen vielä Tarjan iskelmäradion ja lähden sitten pilkkomaan puita kärryyn. Pitää muistaa hakea kyytiin myös kuusenhavuja kun lupasin hommata niitä joulukoristeita tekeville koululaisille. Myyvät niitä sitten joulua hösääville ihmisille, että matkakassa keväällä koittavalle Kroatianreissulle turpoaa. Elias sinne on ysiluokkansa päätteeksi myös menossa.
Nyt iltapvllä
Olen pilkkonut halkoja kärryn puolilleen ja toisen puolen valtasi kuusenhavut. Moottorikelkkaakin rassasin, mutta lopulta se hyytyi saunan taakse eikä änähdäkään enää. Peittelin sen pressulla ja vitutuksen tunteelta en voinut välttyä. Saunoin kuitenkin, siivosin ja tiskasin. Kannoin puita uuniin valmiiksi ja laatikot täyteen muutenkin. Keitin vielä lähtökahvit jonka kanssa söin Soilan tuoman isänpvkakunpalan. Olivat värkänneet myös kortin jossa irtokirjaimet oli liimattu "jaloistaan" pahvialustalleen huojumaan. Aika taiteellinen se.
Kun Sonjasta ei mitään kuulunut, soitin itse kun ajattelin, että jos jotain ikävää on sattunut. Tavallisesti on aina muistanut ensimmäisenä isänpvaamuisin vähintään tekstiviestillä. Siis ei mulle ne onnittelut sun muut niin hirveästi merkkaa, mutta että asiat edes jollakin tapaa ovat lapsillakin kasassa isänpäivänäkin.
Pojat ovat menneet äitinsä kanssa mummilaan ukkia tervehtimään. Puhuin Eliaksen kanssa aamulla puhelimessa. Olivat kortteja rakennellet hekin ja näen ne sitten pöydälle aseteltuina kun menen kotiin.
Lähenpä tästä ajelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti