Portugalilainen Antonio Guterres julistettiin YK:n uudeksi pääsihteeriksi, Thaimaassa kuoli ikäloppu kuningas ja Milanossa vuoden 1997 kirjallisuuden nobelisti Dario Fo. Muusikko Bob Dylan ilmoitettiin tuoreimman nobelin saajaksi, Syyriassa murhattiin avuttomia ilman pelkoa seuraamuksista ja Suomen piispat hoksasivat lähettää alamaisilleen haasteen kirkonkellojen soittamisesta viikon päivät klo 17, että jospa tyrannit hetkeksi herkeäisivät tappotouhuistaan.
Hirveitä olivat jälleen uutiskuvat Alepposta! En kestänyt katsoa. Auttavatko kellojen moikaamiset tähän tautiin?
Eilenillalla sähköpostiini tupsahti historioitsija Ira Vihreälehdolta tiedustelu Nurmoilan historiikista jonka Ivan Savin antoi minulle kesällä 2014 kun satuttiin kohtaamaan pyöräretkelläni Karjalaan. Harmittaa nyt, kun annoin kirjasen pois koska en ymmärtänyt sen venäjänkielisestä tekstistä sananpuolikastakaan. Lähetin sitten Iralle Ivanin sähköpostiosoitteen, että varmaan hän siltä saa uuden hankituksi. Kun Ivan on minulle kirjoittanut, niin vaikka häneltä puhuttu suomenkieli käy hyvin, niin kirjoitus on suhteellisen kömpelöä.
Silloin tällöin aina joku käy siis lukemassa siitäkin pyöräretkestäni ja toivottavasti jotain hyötyykin. Tämä oli ko. retkiselostuksen tiimoilta ainakin 21 yhteydenotto.
Mylläsin sittenkin pottumaan ja keräsin rikkaruohojen juuret. Paksujen kastematojen seasta löytyi vielä pottujakin kattilallinen jotka syötiin iltapalaksi lämpimän uunin arinalla hautuneen silakkapaistoksen lisänä.
Tyhjensin kompostiastiat melkoisen tyhjiksi pottupeltoon tekemääni uomaan ja peittelin mullalla. Siinäpä töitä madoille jälleen etteivät talviunilleen liian aikaisin ala. Pitää haravoida vielä puidenvaristeet kaiken sen päälle. Aiemmin eri paikkaan laittamassani kompostimullassa, syvällä sen alla oli valtava kieppi tunkiomatoja jo täydessä unessa; en ole koskaan nähnyt sellaista elävästi önkyilevää möykkyä. Kuopaisin ne varovasti takaisin ja annoin sille maankohdalle rauhan. Muistin suojata myös omenapuun 30 senttiseksi kasvaneen taimen. Sen tummanvioletinvihreät lehdet olivat vielä kellastumatta.
Hain kirjastosta Villin Suomen historian ja George Henrik von Wrightin kuvitetun, kaksikielisen elämänkaarikertomuksen. Luin Suomen Kuvalehden ja selasin nopeasti Parnasson. Isokokoinen nainen lukupöydän toisella puolella selasi Menaisia ja vilkaisi joka toisen sivunkäännön jälkeen älypuhelimeensa. Sitten kännykkä alkoi täristä pöydänreunalla ja nainen kertoi olevansa kirjastossa ja kohta menevänsä hammaslääkäriin ja sitten Prismaan ja päläpäläpälä...
Vanhempainyhdistyksen luennoitsijahakuun onnistuin löytämään järvenpääläisen Tommi Tossavaisen (olisipa hyvä nimi vaikka romaaniin), ja hän vastasikin nopeasti. 1,5 tuntia luentoa matkakuluineen 890 €. Etsin sitä Jyväskylän yliopiston vastaavanlaista luennoitisjaa, mutta en saa mieleeni sen nimeä. Tuskin hänenkään käyntinsä sen halvempi olisi.
14.10.2016 Perjantai
Jälleen on viikko vierähtänyt. Tai meidän elollisten solut ja molekyylit ovat vain haurastuneet sen mukaisesti hautaa varten sillä aikahan on vain, ei se minnekään vieri eikä kulu koska sitä ei edes ole. Eivät viikot "vieri" kuin mielikuvituksessamme, ja koska niin me olemme tätä aikatarinaamme toisillemme opettaneet.
Uskoni aikaan on siis samalla tasolla kuin jumaliinkin. Ihmislajin uneksimis- ja painajaisiennäkökyvyn aiheuttamia keksintöjä molemmat.
Miksikähän minä en saa ketään ymmärtämään, kun sanon, että aikaahan ei oikeasti ole olemassa? Että osaan kuvitella universumin ilman ihmistä, ja koska ihmistä siinä kuvitelmassa ei ole, niin ei ole aikaakaan koska kukaan ei ole ollut keksimässä sellaista; kukaan ei mittaa mitään.
Kun ajanmittaamisemme viimein loppuu, niin jälleen universumi vain on. Vain eräs sen planeetoista, jonka ihmiset mellastamassa käydessään nimesivät Maaksi, tulee tosin olemaan paljon romumpana jäljiltämme kuin koskaan sen jälkeen, kun meteoriittien ja neutronien pommitus planeettaan vähitellen loppui ja maasta muotoutui se, millaisena vain ihminen sen käväistessään osasi kuvailla.
Edelliset, sekavat selitykset ovat yöllisten unieni seurausta. Näin unta myös, että olin putoamassa katolta, mutta sen rännissä kasvoi pieni koivuntaimi johon peltiä pitkin luisuva jalkani tökkäsi ja siihen jäin sitten miettimään, että mitäs nyt?
Selvittelin vielä luennoitsijaa aamuntekemisikseni. Eilen soitin täsä samasta asiasta rehtorille jonka kanssa juttelin tovin koululaisten ja heidän vanhempiensa "some"-käyttäytymisten seurauksista jotka eivät todellakaan ole kaikinpuolin myönteisiä. Koska tämäkin rehtori näkee 500-600 oppilaan koulussaan asioiden tolan ja on huolissaan siitä, niin tuskin muualta löytyy autenttisempaa tilannearviota haitallisen viruksen etenemisvauhdista yhteiskunnassa.
Pitäisi ruveta lähtemään jälleen Unimäkeen. Saankohan nyt mitään siellä tehtyä kun viime viikonloppu meni miten meni?
MiMalta tuli aamunpiristykseksi Oulun alapuolisen seudun murteella kirjoitettu pieni tapahtumakertomus sähköpostiini. Mukavia semmoiset. Mukava on kirjoittajakin Hevosineen. Jälkimäistä en tosin ole tavannut, mutta kertomuksista päätellen sen viisaus iän myötä on vain kasvanut. Toisin kuin kaikistellen meillä ihmisillä.
Radiossa ammattitoimittajat Leikola ja Lähde lopettivat politiikanpölinänsä ammattipoliitikkojen Kaikkosen ja Lindmanin kanssa ja alkoi ammattiklassikkotoimittaja Kompan uusien levyjen kritiikkiohjelma. Juuri nyt kirkasääninen sopraano laulaa Bachin sävelmiin via Doloresia. Mutta miten se voi olla uutta musiikkia sillä säveltäjähän on kuollut jo vuonna 1750?
Lähden pihalle, panen peräkärryyn rojua ja ajelen iltapvn aikaan Unimäkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti