Manan majat

19.12.2025 perjantai

Isä atomisoitumassa 43 vuotta. 

Riippuu maaperästä ruumiin pelkäksi taustasäteilyksi muuntuminen. "Suoruumiit" ja autiomaan hiekkaan muumioituneet säilynevät satoja vuosia, suomalaishappamissa oloissa maatuminen etenee vaihtelevasti, sanoi minulle kerran vanha haudankaivaja.

Muistoissa ihminen säteilee niin kauan, kuin  hänet joku muistaa.

Unessa tuli Haverisvainaa käskemään bylonianturien laudoitukseen: Piirustukset ovatten kopin pöydällä, se tosahti. Pöydällä oli kahvivehkeistä pannuihin ja patoihin kaikkea muuta rojua, mutta sitten paikalle saapasteli Kake ja murahti, ee myö mittään piirustuksia tarvita, mulla on kuvat peässä. Männään ja tekastaan ne lauvotukset, betoniauto tulloo kymmeneltä. 

Soikea kello kopin seinällä näytti puolta yhdeksää ja alkoi soida. Siihen heräsin.

Äidinpuolen suvun lähihistoria alkoi muistosäteilynsä kun tilasin kansallisarkistosta ukki Aabrahamin (1882-1962) perukirjan.

Ukin kuolinpesän varat v. 1962 ovat olleet vanhanmarkan aikaan kaikkinensa 1 328 790 mk. Se on kykistynyt jo seuraavana vuonna rahanarvonuudistuksessa vaatimattomalta näyttävään 13 287,90  lukuun ja tämän päivän arvoksi muunneltuna 26 500 €. Matikkapääveljemme nämä muunnetut luvut whatsapin viestissä laskeskeli.

Kahdesta lehmästä ja reilun 20 hehtaarin metsämaa-alasta ja talousrakennuksista on maininnat sekä maanviljelystyökaluista, vaatteista sun muusta muutaman tonnin pikku irtaimesta.

2 kultasormusta ja 2 kelloa yht. 12 000 mk, on kirjoitettu eri riveille.

Käteisvaroja tuvasta ja sivusta vedettävän tyynyn alta on löytynyt joitakin tuhansia isoina seteleinä ja osulan säästökirjalla 680 790 mk.

2:n lehmän hinnaksi on pantu 25 000 mk per ammuja.

Papereissa mainitaan "keskinäinen testamentti" neljännesmummon ja ukin välillä, mutta ne oheispaperit älysin tilata vasta tuon luettuani.

Eilen luovutti valtion tapposeminaari keskimmäisen poikamme ehjänä kotio. Antoivat oikein stipendin hyvin suoritetuista opinnoista. Jos johtajakoulutukseen hakisi, voisi päästä kokonaisarviolla heittäen sisään.

Onkohan missään opinahjossa mahdollista kouluttautua pelkästään johtajaksi?

Epäilyttävää: Hitleriäkin kutsuttin Johtajaksi. Ja olihan se Johtaja Turhapurokin...

21.12.2025 sunnuntai

Eilen kävelin jo 5 km:n lenkin ja tänään Puutarhurin kanssa Prismaan josta Paulus kävi hakemassa meidät+kantamukset. P & N lähtivät sitten käymään Um ja samalla veivät Elisabethille lahjapaketit. Toivat tullessaan yhden polkupyörän ja kylmä- sekä lämminsavulohipaketit meille ja mummolaan.

Vaikka P on "hengaillut" jo kuukausia helsingistä kotoisin olevan tytön (N) kanssa niin vasta tänään toi tutustumiskäynnille. Laitettiin ruuat ja niin pois päin. Mukavan tuntuinen nuori hänkin.

Mulla on koskenut nilkkoihin ja verenpaineet pysyneet leikkausoperaation jälkeen liian korkeina (yläpaine 137-150). Syynä varmaankin se, kun ei voi rivakkaa liikuntaa millään muotoa harrastaa.

Mitenhän käynee seuraavan talven lämmityspuiden teon? Ja entä ensi kesän hirrenveistohommien?

22.12.2025 maanantai

Neljännesmummoni Hilja Maria Tuovisen os. Korhonen ja ukkini Aabraham Tuovisen välinen testamentti tuli 18 muun liuskan mukana nopeasti Kansallisarkistosta koneelleni. Kopsaan sen autenttisuudessaan tänne talteen. Olen jakanut asiakirjan kolmelle sisarukselleni, otin paperikopiot ja tallensin myös ulkoiselle kiintolevylle.

                           "Keskinäinen testamentti

 Me allekirjoittaneet olemme sopineet että jos jompi kumpi meistä kuolee ensiksi niin jäljelle jäänyt puoliso hallitsee elävän ja kuolleen omaisuten kuten kiinteän sekä irtain omaisuus on saa hallita kuolemansa asti.

Joka olkon meidän molempien viimmeinen tahtomme.

Sitten meidän kuoltuamme saavat jakaa meitän yhteisen omaisuuten niin että kummankin avio puolisoijen oikeuten omistajat jakavat ½ eli puolet kummankin omaisten kesken.

Älkön tätä säätöstä ja sopimusta muutettakon vain olkon tämä meijän viimmeinen tahdomme.

                           Rautavaaran Pohjosmäessä 7/4 1961

     Abraham Tuovinen          Hilja Tuovinen 

                                            Hilja Tuovinen os. Korhonen

Täten totistamme että kumpikin asian omistaja olivat täytessä järjessä ja yhtessä sopivat yllä olevan olevan testamentin ja se oli heijän viimeinen tahtonsa jonka tojistamme valan velvoituksella

   Veikko Ovaskainen            Kerttu Ovaskainen

        Tilall.                            Tilall. vaimo"

18 § D.   "Ote kihlakunnanoikeuden varsinaisiainpöytäkirjasta, joka tehtiin Nilsiän tuomiokuntaan kuuluvan Rautavaaran käräjäkunnan lakimääräisten syyskäräjien ensimmäisessä (I) yleisessä istunnossa Valistustalossa Rautavaaran kunnan Rautavaaran kylässä vuonna 1961.

                                                    Lokakuun 18 päivänä.

                                                               16 §

24.12.2025 keskiviikko

Jäin kotiin lämmittelemään tulisijoja kun Puutarhuri lähti käymään P:n ja G:n kanssa Ristijärven Salokylän perukassa mummolassa. Ei selkä kestä vielä autossa istumista, eikä muutenkaan ollut intoa lähteä.

Asettelin  lahjakääröt "kuusen juurelle" ja kaivelin aivojeni muistilaatikoista muutamia mukavia ajatuksia kun lapset olivat pieniä ja lahjapakettien aukirepimisillä oli oma merkityksensä.

Tunkivat kuitenkin päälimäisiksi ne vanhemmat joulut jolloin kokoonnuttiin silloiseen mummilaan Siilinjärvellä, ja vieläkin vanhempiin Pohjoismäen jouluihin. Vähän nykäisin varhaislapsuuden Unimäenkin jouluja jolloin Villelän Veikko kävi nurin käännettyyn turkkiin pukeutuneena mörähtelemässä pienessä tuvassamme ja kun lähti, palasi pian turkki oikein päin käännettynä syömään riisipuurolautasellisensa. 

Joinakin muistettavina jouluina isä kävi tiheään nurkan takana ottamassa pitkiä huikkia paloviinapullosta ja alkoi puhemaratoninsa. Äeti koetti kuunnella särisevästä radiosta joululahjavalvojaisia tai Kankkulan Kaivolla-hupailuja (olivat ehkä vasta uuden vuoden iloja ne?). Veksi paukutteli lahjaksi saamaansa nallipyssyä niin, että tuvassa sininen savu isän vaaleampaan tupakan- tai piipunsavuun sekoittui. Oli ahdasta, mutta riippuen monesta seikasta, tuntui yleensä ehkä turvalliselta.

Yksi Unimäen joulu muistuu mieleen tunnelmaltaan outona sillä isommat pojat, J & J puuttuivat. He eivät päässeet Hämeenlinnan Perttulan Tylsämielisten laitoksesta joululomalle kun isä tuli Helsingin komennukselta jo joulukuun alussa eikä silloin erikseen kukaan lähtenyt junailemaan poikia kotiin. Olisi se ollut kallistakin...

25.12.2025 torstai

Eteisen kenkävuoret sun muut rojuläjät järjestelin ja alkoi särkemisensä leikkaushaavaan ja syvemmällekin niin, että melkein oksetus tuli. Piti kesken lopettaa.

TM tuli töidensä jälkeen illalliselle. Oli savulohta, kalkkunarullaa, pottulaatikkoa ja keitettyjä herneitä. Jouduin osan aikaa syömään seisaaltaan.

Rahanpuutteessa en lahjoihin juuri tuhlannut. Elisabethille 2 lastenkirjaa, P:lle lahjakortin ja G:lle autoon digi-pysäköintiajastimen. Kaikki "ylimääräiset" rahat ovat kuluneet kahdelta kuukaudelta sairasteluuni eivätkä edes riitä viimeisimpien sairaalalaskujen maksamiseen eräpäivinään.

Mut vitutkos tuosta.

Luin kuitenkin kuinka maailman 10 varakkainta rikastuivat tänä vuonna 600 miljardia dollaria kättä kääntämällä. Toisin sanoen tekemättä yhtään mitään rikastumisensa eteen.

Ja sitten luin, kuinka lainsuojattoman roiston, Netanjahun Israel, lähettelee edelleen räjähteleviä joulutervehdyksiään maailman köyhimmäksi, etniseksi väestöksi jo pommittamiensa gazalaisten niskaan. Ja kuinka Moskovan Zaatana yhä vain kiihdyttää etämurhien tekemisiään Ukrainassa vaikka globaalin maailman talouskyrväkkäät ovat koko ko. teurastusodan ajan posket pullallaan hönkineet, kuinka Venäjän talous on kuralla eikä sillä enää riitä kyvykkyyttä sotimisiin.

USA:n Suurmöliskön joululahjapuheita en jaksa paljon siteerailla, mutta jälleen se uhkasi ottaa ainakin Grönlannin amerikoiden kainaloiseksi samalla kun lähettelee erikoisjoukkojaan valtaamaan Venezuelan öljytankkereita ja pommikoneitaan sinne/tänne "täsmäiskemään" epäilemiään terroristeja manan majoille. 

Kukaan ei tule selviämään voittajana meneillään olevassa kolmannessa maailmansodassa sillä sen toimijat haluavat järjestelmälllisesti unohtaa tärkeimmän tekijän: Ilmastonmuutoksen aiheuttaman kuudennen taistelurintaman. 

Kukanenkin kartoille piirtämätöntä rintamaa voi kutsua millä nimellä ja luvulla tahansa, mutta vähintään kuudes katastrofi kaiken yllä murhaavaa laahustaan vetelee, eikä sitä voittajiin ja häviäjiin voi edes asettaa. Se vain on ja etenee.

26.12.2025 perjantai

Pari vuotta minua vanhempi muusikko Pate Mustajärvi otti ja kuali. Ei minulla asiaan muuta sanottavaa ole kun en altis ole jumaloimaan ketään. 

Elias Lönnrotin uusi elämäkerta alkaa olla loppupuolella. Olen nukahtanut niille paikkeille, kun päähenkilöstä alkaa huoku heiketä ja kuolemien täyteinen vuosikymmen (1870-luku) on loppuun taputeltu.

Läheisten tuperkkeliin vainajoitumisen aloitti Eliaksen parikymmentä vuotta nuorempi vaimo Maria (1823-1868, os.Piponius) sitten vanhin tytär Maria. Heti perään meni nuorin Tekla ja viimein Elinakin. Vain Ida (1855-1915) vaikka sairastelikin, jäi henkiin. Hän kuoli Itävallan Viennassa ja on haudattukin sinne.

Lönnrotien esikoispoika, isänsä mukaan nimetty Elias (1850-1852) kuoli jo Kajaanissa aivokalvontulehdukseen, siskot Kajaanista Helsinkiin ja sieltä Sammattiin muuton jälkeisenä ajanjaksona.

Tätä ennen Lönnrotilla huollettavien kirjoissa ollut vaimon sukulaispoika, herkkämielinen päiväuneksija Gustaf mörssäröi kuulan kalloonsa eikä senkään kestäminen huulta heittäen ole sujunut.

Elias itse lopetti hengittämisen 82 vuotiaana 1884 Sammatissa ihan vain vanhuuden väsymykseen.

Jossain unen mutkassa käsittelin Lönnrotin elämänsaagaa ja unenusvassa seikkaili myös ukki Aabraham joka syntyi pari vuotta ennen Lönnrotin kuolemaa. Heissä on ollut jotain samaa virsikirja- ja raamattuharrastuksineen. Elias ei ole ollut uskonasioissa Aabraham-ukin veroinen fanaatikko, mutta ainakin yhtä pienikokoisia ovat olleet.

Silloin ovat otsikot ehkä olleet pääkaupunkiseudulla ilmestyneissä aviiseissa mustempia maankuulun runonkerääjän kuoleman takia, mutta eivät ehkä hetkauttaneet savonmailla elää kitkutelleiden Aabrahamin lapsuusperheen elämää suuntaan eikä toiseen. Savon Sanomat ovat alkaneet ilmestyä vasta vuonna 1907, ja jos muita painettujen lehtien lipareita on maalikylissä voineet lukeakin, tuskin painomustetta minkään valtakunnan kuuluisuuksien negrologeihin on tuhlailtu.

Ukillanikin on pari kovaa murhetta sittemmin eteen tullut kun poika Kyösti Gunnar (1918-1919) kuoli vajaan vuoden vanhana palovammoihin ja vaimo Tyyne Elisabeth (1992-1923) munuaistautiin ja pienet 4 tytärtä äitini nuorimpana (1 v) piti jotenkin maailmaan kasvattaa.

Aiemminkin olen ääneen ihmetellyt, kun Gunnarpojan väitettiin vetäisseen kahvipannun hellalta päällensä, mutta miten se lattialla konttaillut pikkuinen semmoiseen olisi kyennyt?

Kävin Puutarhurin kanssa vanhalla hautausmaalla etsimässä Elias Lönnrotin pojan Eliasjuniorin hautapaaden joka on maannut paikoillaan kuluneet 160 vuotta. Siihen on jyystetty nimikirjaimet myös Kajaanijokeen hukkuneesta veljenpojasta (KJL) sekä isästä (FJL).

Puutarhuri, joka tuntee kyseisen hautausmaan melkoisen hyvin, neuvoi Urho Kaleva Kekkosen vanhempien hautapaadenkin.

27.12.2025 lauantai

HS parkaisee mustalla alustalla: "Mikä on totta? 

Tieto on arvokasta, ja siksi sitä eivät saa kaikki. Tunne epätasa-arvosta on ollut historiallisesti yleisin syy kumouksille ja konflikteille, kirjoittaa Jussi Ahlroth."

Essee on hyvänjykevä ja soisi sen kaikkien luettavaksi ja sisällön imeytyvän ajateltavaksi. Mutta turha toivo.

Jo Mihail Misiskiniä kerratessa kasvaa epätoivo ajattelemattomuuden kasvusta kansalaisten päissä ja vielä kun näitä journalismin mustia kukkia putkahtelee alituiseen lukemaan oppineen silmille, niin ei oikein mieli mettä keitä.

Toinen päivän merkittävä juttu kertoo sotaan joutumista paenneen ukrainalaisen "Ostapovin" tarinan ja ihan  alkoi hirvittää, sillä hän laukoo suoraan, kuinka korruptoitunut ukrainalaiseliitti oikeasti on ja kuinka sotapropaganda sisältää paljon valhetta joka sumentaa maailmalta todellisuuden.

Totuushan on aina sotien ensimmäinen uhri eikä se erottele sodan osapuolia hyviin ja pahoihin, mutta tuo haastattelu panee oikeasti miettimään... 

Kaikesta huolimatta elättelen jokapäiväistä toivettani, että Moskovan Zaatana lakeijoineen saadaan millä tahansa konstilla hengiltä ja mahdollisimman pian.

Kävin lumisateessa hieman liian pitkän lenkin ja tuntui jo, etten jaksa Sivullistenkadulle takaisin. Oudosti alkoi vasenta koipea tunnottomaksi nykimään. Kun sain sitten eteisessä kengät pois, alkoi tunto palailla.

Kahtena päivänä pienissä erissä istuin tietsikan äärellä ja sommittelin Ifolorin valokuvakirjakaupan tarjouksesta 82 sivuisen kuvakirjasen. Aiheena oli heinäkuussa 2012 poikien kanssa tekemäni polkupyöräretki Rovaniemelle. 

Kun vuosia on jo välissä, oli mukava palata aiheeseen ja luulen, että kuvakooste, jonka sain aikaiseksi, tulee miellyttämään myös muita. Taisi siihen yli 260 kuvaa tulla.

Kuvat puhukoot puolestaan: Tekstejä en laittanut muualle kuin kanteen pari rivillistä infoa valokuvien aiheesta. Ehkä teen erillisen listan jälkeenkäsin jonka liitän kirjan väliin.

Pitkällä toipumislomalla

17.12.2025 keskiviikko

Nyt ovatten maanalaiset, harhaiset retket retkeilty eikä fyysis-illegaalisetkaan toiminnat innosta. Koko talvisyän menee varovasti ollen. Pihateillä lumet saavat odottaa juhannusta jos terveemmät eivät kolankaareen tartu. P pääsee armeijasta jouluksi, että ehkä hän sitten kolailee, tai sitten liukenee maailmalle tai muuttaa makuukset tyttöystävänsä luokse. G alkaa valmistautua kevään kirjoituksiin, mutta sillä on niin paljon "päätöitä", ettei taida isompienkaan lumentuprausten maisemaan vyöryessä niitä keretä lakaisemaan. Puutarhuri kun töihin aamulla  ½8 lähtee saapuu hän vasta 17-18 kotio rättiväsyneenä...

Kirjoittamisessa pakkorako kun en mahallani ollen ole koskaan sitä tointa tainnut. Eikähän tuo nyt muutenkaan suju. Olisi niitä puhe tekstiksi-muunnossovelluksia olemassa, mutta mitä nyt olen jotain kokeillut, niin yhtä helevetin epäsuomenkielistä mössöä tulokset ovat. Eivätkä älyalgoritmit savonaksenttia muutenkaan tajua...

Mitään kukaan missään ei kirjoittamattomuudestani menetä enkä ole työsuhteesskaan sen tiimoilta mihinkään suuntaan, niin väliäkös tällä.

Erehdyin tilaamaan Tsehovin novelleja uudelleen suomeksi käännettyinä niin jo ensi sivuilla alkoi lukeminen tökkiä; Olivat saatanat panneet tekoälyn käännöshommiin! Ei sellaista sontaa viitsi ikäiseni ihminen lukea. Kirja ei e-kirjana maksanut kuin jotain 6€, mutta silti...

Elias Lönnrotin uusi elämäkerta (Irma Sulkunen, SKS 2025) sen sijaa on ollut hyvä lukukokemus. Reilun 400 sivuisen opuksen lukeminen e-kirjana tabletilta, joka on sängynvieren säädeltävässä telineessä, käy niin kätevästi, etteipä koskaan lukeminen ole ollut.

Eilen kävelin jo korttelin ympäri, elikä ehkä noin 500 m. Tänään ajattelin rohkaistua käymään Prismassa ja kirjakaupassa saakka ja se tekee yhteensä 3-4 km. 

Istuminen tuottaa vielä vaikeuksia eikä seisomista vaativaan ruuanlaittoaktiin kovin pitkään pysty kerrallaan keskittymään. Ajokorttikin "paloi" joulukuun ajaksi kun kytkinjalka ei välttämättä toimi niin kuin pitäisi. Mutta mitäpä se haittaa kun jo viidentoista minuutin yhtämittainen istuminen alkaa tuntua ikävältä.

Nussimista ei ole vielä tullut kokeiltua vaikka välillä hännänpäässä jo turvotusta olisikin. Tosin siihen toimeen tarvitsee toista ihmistä ja hommahan on omassa karsinassa muulloinkion enimmäkseen kortilla ollut. Vaan mitäpä tuostakaan; Muisteleepi vain kaikenlaisiin elämänrasituksiin johtaneita sytkyttelyitä niin johan turvotuksille nolosti käy.

Kirurginen toimepide vaati aika pitkän nukutuksen, niin sekö lie vaikuttanut mielialaankin kun toisinaan tuntuvat värit maailmasta laimenevan? Osansa lienee kovalla kipulääkitykselläkin ennen leikkausta ja vielä tovin leikkauksen jälkeenkin. Panin sitten opioidit syrjään sillä kivut, jotka leikkaushaavasta vielä aiheutuvat ovat leikkipeliä siihen kipuun, joka oli ennen puukotusta.

Elossa siis olen, että ei kai tässä muuta kuin huountaa on jatkettava. 

Elisabeth täyttää jouluna yksi vee, mutta eipä tämä isoukki pääse juhliin autoilemaan.

Kirjoituksia pottukuopasta 3

9.12.2025 tiistai

(Kolmanneksi viimeinen kohtaus)

Isä, nyt en tiijä minne pittää männä?

Katoppas ylös, pimmeessäkin taevasta vasten näkköö missä polun ura kulukoo.

Mänisit silti eellä.

Opettelehan, poeka.

(Toiseksi viimeinen kohtaus)

Toisessa padassa on valkeaa ja toisessa mustaa vettä. Patojen sisältöä vartalolleni valuttelemassa heiluu maitolaiturin kokoinen, uuttera mies pajasepän tamineissaan. Suuressa kourassa sillä on ukkivainaan halkeillut pahkakauha.

Valkea vesi on kylmää, musta sopivaa.

Valkea avaa silmät, musta sulkee ne.

(Viimeinen kohtaus)

Vuoteen vierellä seisoo pitkä nainen. Esittäytyy Leenaksi ja rapistelee mansetin käsivarteen. Lykkää korvaan lämpömittarin kumisen kärjen.

 Kolmekymmentäkuusi ja kuusi, satakolomeseittemän, seetkytäkaheksan, syke neljäysi.

Tännään peäset kottiin. Ota nämä särkyleäkkeet, kohta tulleepi oamupuuro. Sittä on leäkärikierto ja vaehetaan sullen kotiutumistamineet.

Kirjoituksia pottukuopasta 2

 6.12.2025 lauantai

Riivaajat kalusivat alaruumistani, kävely kävi aina vain vaikeammaksi. Sääressä tuntui kuin säröille menneen luun piikit painuisivat pohkeen lihakseen. (Ei sääriluissa oikeasti vaurioita ollut.) Viimein löysin itseni paikasta, jossa kivut jykerretiin pois terävillä veitsillä. Luita ja kudoksia erilleen toisistaan repien, pieniä ja vähemmän pieniä kuiluja elävään lihaan viiltelyt helpotuksen tuskiini toivat. Eivät ne yhtä suurta kirkkovenettä nahkaani halkaisseet kuin isälleni kuulan kulkeman jälkeen elämänsä ajaksi jäi, mutta syvälle ne valkeat hahmot ympärilläni sanoivat menevänsä. Verisen polun sinne etukäteen monitoreista näyttivät.

Luin sitten heräämön katossa leyhyävän kirjan sivulta: "mummoni ei toki ollut ainoana sitä mieltä, että kirjallisuus on joutavaa puuhaa"  ja että "kirjallisuus on luuseri". Pian itse Mihailin partakarvojen reunustama suu puhui halteksilevyruudussa kuinka suurempienkaan kirjailijoiden kirjat eivät ole kyenneet lopettamaan sotia. Ja että tappaminen senkus jatkuu.

Estivätkö Tsehov, Tolstoi, Dostojevski tai Turgenev torjumaan maata joutumasta Gulagiksi? kirjailija murisee. 

(Mitenkä tuo sisäkatossa puhuva pää on tullut samoihin johtopäätöksiin kuin minä Moskovan Zaatanan hyökättyä Kiovaan? Paketoinhan minäkin kirjahyllyni sadat ja tuhannet, sadattuhannet, miljoonat sanat laatikoihin enkä tiedä, tuleeko eloni aikana enää sellaista hetkeä, jossa pommit eivät riekaleiksi ihmisiä ja eläimiä revi eikä infra soraläjiksi niiden moukaroinnissa muutu. Ja että kirjani jälleen hyllyistä löytyisivät. Ja vieläpä niin, että uusia tilkkeeksi tulisin hankkimaan. Kirjoitin pitkäksi venyvän käsivarteni kourassa olevalla keltaisella kynällä Mihailin viereen kattoon: Minun lyijytön tuskani lähti puukolla kovertelemalla, mutta miljoonien ihmisten tuska vain lisääntyy tykkien jylyn alla.)

Vonnegutin tuhkaläjäkin älähtää heräämön verhoin varjostetusta nurkasta; kuinka turha kirja Teurastamo vitoseni on ollutkaan kun Eurooppaa eilisten teurastusten laannuttua jälleen teurastamoksi muutellaan. Ukrainan kaupungit, metsät, joet, järvet, kylät ja arot aina Krimiltä Dresdenin portille ovat yhtä suurta teurastamoa ja kuinka kertomukseni numeroitu lahtauspaikka haipuu uusien ruumis- ja soraläjien alle ihmismuisteista pois.

Ehkä minä älähtelen ja ääntelen kun joku, joka nykii johtoja kylkieni ja käsivarsieni ja otsani neppareista irti, alkaa puhella rauhoittelevasti. Hänen punaiset hiuksensa tursuavat maskin ja harsohatun väleistä. Silmälasien takaa tuikkivat tiukat silmien ilmeet. Sänkyäni aletaan kiidättää valkeaseinäisiä, valoisia käytäviä pitkin ja humpsautetaan käytävän päästä aukeavaan kuiluun jonka jyrkkenevää, liukasta vinyylilattiaa pitkin rullaan yksikseni hetken ja valokuvaovi kun edessä aukeaa, päädyn eilisteni kaltaisiin uniini.

Pottukuoppa on valmis. Ei tarvitse alkaa enää lapioimaan, minulle sanotaan. Näen kylttejä käytävien suilla. Rekvisiitta on 80-luvulta. Tupakansavun sisässä tarjoilijat kantavat kaljaa pöytiin. Näen SD:n istuvan tutun pubin pöydässä. Hän pongahtaa ylös ja leijailee luokseni, istuu polvelleni ja suutelee suulle vaikka huhuilen Lulua. Siitä on niin vähän aikaa kun se läksi jonnekin. Minun on vain mentävä, se sanoi. Ei kertonut, minne. Olisi soitettava Jonathanille, se tietäisi, mutta nyt ollaan 1980-luvulla eikä kenelläkään ole älypuhelimia. Ei siitä ole kuin 35 vuotta kun SD:n kanssa suudeltiin ja ihan samalta maistuu; tupakalta ja kaljalta. Alan kaataa lapinkultaa naamaani ja jälleen alkaa tajuntaa hämärtää enkä muuta toivo, kuin että nukahtaisin pitkään, syvään uneen SD:n tissien väliin.

Vaikka rimpuilen vastaan ja pitelen SD:n farkkutakista kiinni, minut nyhdetään pois kuilujen syvyydestä potilashuoneeseen jossa hoitajat kyselevä vointia ja hääräilevät ympärilläni. Sanon rintakivusta ja että ahdistaa henkeä. Ne ottavat EKG:n ja imevät varta kyynärtaipeesta (tai niin ainakin luulen, tai tämä kaikki on vain unta; yhdellä hoitajalla on kyllä kantava ääni tai sitten hän sanoo jotain  suoraan korvaani).

Lääkäri tulee paikalle, katsoo paperiliuskaa ja koneen ruutua. Sanoo lähimmälle sinitakkiselle, vironaksentilla puhuneelle henkilölle, ettei poikkeavaa näy, on vain ohitse valuvia (valuvia?, koetan kysyä) narteksliiniharhoja. Laita rauhoittava liuos potilaan suuhun ja käske huljuttaa ennen kuin nielaisee.

Nielaisun jälkeen uivat joutsenet mustassa virrassa luokseni rantaan ja tulee mukava olo vaikka kusen housuuni. (Tai sekin on vain unta.)

Kirjoituksia pottukuopasta 1

                                              "L", G ja "Z"

4.12.2025 perjantai

Leikin kirjailijaa: Blagioin Dostojevskiä "nuotin vierestä". Uskottelin alastomalle, afrikkalaiselle seuralaiselleni (olin alasti itsekin), että osaan Dostojevskini ulkoa kuin kumikengissä hautuneet varpaani. Ei hän asiasta mitään mieltä ollut. Tuntematon tapaus hänelle se.

Alkoi tykkien jyly. Sanoin, että painutaan maan alle. Tiedän turvallisen paikan.

Nyhtäisin hirsirakennuksen nurkkipäästä lapion olalleni. Rauniolla lojuvan kolmioteräisen kuokan tyrkkäsin hiljaisen seuralaiseni kainaloon (hänen nänninsä olivat kuin rännälissä paahdetut kahvinpavut, mutta en alkanut imeskellä). Maan alle oli pitkä matka. Piti kiertää Sallan ja Kittilän kautta, tulla Rovaniemelle josta sinkaista Orivedelle ja tehdä mutka Tampereelle. (Kävimmeköhän jossain välissä Oulussakin?)

Seuraavaksi hujahdimme Kuopioon. Torikahvilassa lohkoimme puluille isoja munkinpalasia. Lihava mies köntysti ruttuilemaan rasistisesti seuralaiselleni. Sanoin ruttuilijalle, että Luluun et koske ja löin sitä lapiolla ja mies poksahti hajalle. Lapion terään tarttuivat poikkinaiset repunviilekkeet. Pulut nokkivat torikiveysten väleihin rapisseet äijämuruset kupuihinsa. Puluja oli satapäinen parvi.

Kirjoitin mustaan vihkooni: Minä haihdun Luluni kanssa pois tästä kuvasta, te kaikki muut saatte jäädä sinne missä kukin olette. Sinäkin pomarkkulainen metallinpaljastelijapiipittelijä kivikautisten aarteittesi kanssa. Soitit minulle viime viikolla, niin siksi tiedän sinusta, mutta paljon vähemmän kuin sinä minusta. 

Tai jos totuus onkin, että olen koko kirjoittajan elämäni valehdellut järjestelmällisesti. Elämäni on pelkää kirjoitusta. Olen vain tarinoinut ja satuillut, napsinut kertomuksia unistani ja tuulten pyörteistä kuin Tanskalainen satusetä Andersen tai Röllipeikko Tuppurainen Turusta: Sitä lukemattomilla riveillä harhailevaa minää arkisine mitättömyksineni ei ole olemassakaan. 

Huokaisen: Eipä siinä mitään maailma menetä; Vain yksi haihtuva hologrammi kuvitellun elämän taululla.

Tarinoita kannattaa silti lukea. (Tämä lause tuli Donnerin äänellä ylämme olevasta mustasta pilvestä.)

Jatketaan siis tätäkin joka oikeasti on silkkaa unta eikä lihaksi muutu. (Lulu on olemassa, mutta en tiedä missä nykyisin. Toivottavasti ei ole tarvinnut ajelehtia takaisin Kongoon, että on hengissä säilynyt.)

Otimme asemalta taksin. Suurikokoinen kuljettaja mahtui juuri ja juuri rattinsa taakse. Hänellä oli paksuntakkuiset, vaaleat hiukset ja tuuman kerros meikkiä naamassa. Se katsoi navigaattorista matkamme mitan ja pyysi maksun etukäteen. (Onpas pitkät ja punaiset kynnet hänellä, kuiskasin Lulun korvaan. -Ihanat, vastasi Lulu.)

Kauhoin takakonttiin kuusi lapiollista satasen seteleitä kaupungintalon nurkalta (niitä oli valunut rännien syöksytorvista) ja sitten lähdettiin niin että renkaat vinkuivat.

Sadankymmenen kilometrin päässä nousimme kyydistä pois ja taksi haihtui sinisenä kitkuna ilmaan. 

Haen aitasta kaksi reppua jotka ovat täynnä muonaa ja lähdemme jatkamaan jalan minulle tuttua rajapolkua pitkin kohti kumparetta joka näkyy pian puiden lomasta.

Lulua harmittaa, mutta ei se sano mikä. Minä arvaan kuitenkin ja käännyn hakemaan meille molemmille villasukat ja kumisaappaat (olemmehan edelleen alasti ja takana on jo melkoinen matka) polunvarren punaisesta tuvasta jossa häärää luvuton määrä pakolaisia kaikilta maailman kulmilta eikä yhdelläkään ole vaateriepuakaan yllänsä (mutta ei se haittaa, sanoo sänkyyn hihnoitettu vanha mustalainen).

Kun muutaman tunnin päästä tulemme kumpareiden luokse, alamme kaivaa ja kuokkia. Jaloissamme litkaa märkä savi, päästäiset ja tuhatjalkaiset livistelevät kuusenjuurissa joita roikkuu seinustan maapenkoissa kuin valkoisia paksuja ja pitkulaisia, mustakyntisiä varpaita.

Jos kutittaisin niitä, rupeaisiko metsänreunan kuuset nauramaan, hersytttelin Lululle, mutta en saanut häntä edes hymyilemään. Posken hymykuoppa kyllä syvenivät ja luomet värähtelivät.

Aina hiljainen Lulu sanoi samettisella äänellä: Täällä tuoksuu multa. Minä: Ei tuoksu sulta, kun multa. Lulu: No niinhän minä sanoin, että multa. Voi voi kulta, kyllä täällä nyt tuoksuu sulta.

Teimme kuoppaan linttikivisen katon (mitenhän ne pysyivätkään ilmassa?) ja muurasimme kiviä  seinillekin. Painelimme linttejä saveen kävelypoluiksi pitkille, maanalaisille käytäville jotka jatkuivat ties minne. 

(Oli kuuma, hiki valui. Konttaillessa polvien nahka alkoi pykiä.)

Kun olimme uurastaneet yhtä soittoa viikon tai kaksi, Lulu sanoi, että eiköhän lopeteta ja laiteta nukkumaan. Hän oli tehnyt käytävän mutkaan leveän vuoteen, kerännyt pehmikkeiksi tuoreita lepän ja koivun lehtiä, sammalta ja kuivia heiniä. 

Tuoksui kesä kun solmiuduimme toisiimme kiinni ja nukahdimme. Viimeisessä uneni uuteen uneen vaipumisvälähdyksessä istui tummia lintuja langalla.

(Jos joku selityksiä tässä maailmassa enää kaipaa, niin selitys tällaiselle postaukselle kirjoittamattoman tauon jälkeen on se, että sairastuin vakavasti. En henkeä uhkaavaan sairauteen, mutta lääkkeet, joita nyt joudun syömään sankollisia, tekevät unistani kummallista valveen rajamailla hoippumista. Kuvajaiset, joita koen olisivat Dostojevskiä parhaimmillaan jos olisi kykyä kirjallisesti se ilmaista.)

(Ehkä minä pääsen kirurgin käsittelyyn ja ehkä säilyn hengissä.)

(Määtiijä, sanoisi Äeti.)

(Ps. Jatkan tähän malliin  huomenna.)

(Ehkä.)

Äetinkuu

7.11.2025 persantai

Eilisten öisiltä tyynyiltä tuttu ääni kuiskasi korvaani: "Carpe diem". Silmiin sattui kun revin luomia raolleen. Leukaperät olivat jumineet vinoon asentoon kuorsauskiskon takia, ja ylähuuli oli tunnoton. Päätä kivisti, nilkkoihin sattui, olkapäitä juili. Tällaista perkeleen kolotusten luettelointiako koko loppuelämä, kysyin jo unentajunnasta poistumassa olevalta hetkeentarttumiskuiskaajaltakin.

Horatiuksen alkuperäinen sanonta oli "Carpe diem, quam minimum credula postero", mikä tarkoittaa "tartu hetkeen, luota mahdollisimman vähän tulevaan".

Horatiuksellakin huominen on ollut epäluotettavaa tulevaa joten sanomisiinsakin tulee suhtautua kyynisen epäileväisesti. Kuka vain muu aikansa sandaaliheppu on voinut suupielestään moisia mumista ja joku kolmas sen Horatiushaamun harteille vuosituhansiksi sälyttää.

"Vitut minä mikään viisas ole/olenpahan vain ihminen..." Pelle Miljoona, Moottorisaha on kuuma-rallatuksessa. 

Moottoritie se kuuma oli, mutta moottorisaha on hauskempi vaikka sillä ei kovaa ja kauaksi kuusenjuurilta ajellakaan. 

2000 vuoden kuluttua, jos lajiamme enään Maa-planeetalla hortoilee, ei tuokaan rallatus kenenkään lavarepertuaariin kuulu. 

Carpe diem voi kuuluakin sillä kaikenlaiset hetket voivat silloin olla kortilla.

Ennen ajanlaskun alkamista eläneen latinanlorruuttajahoratiuksen (horisijan) hetkeen tarttumisesta olen kuullut niin usein, että tympeäksi se muuttunut on. Tympeys lisääntyy, kun ajattelee hetkiä joihin on tullut tartuttua. Kun noiden hetkien hinnat vielä laskee, niin löytää helposti perusteita katumuksen harjoitukseen.

Lieneekö monikaan huomannut, että Horatiuksen tulkinta myös varoittaa hetkeen tarttumisen hekumanläikähdyksestä: Vakaata tulevaisuuden hyvää hetkeen tarttuminen ei takaa. 

Mutta hetkeen tarttuja harvoin on etukäteen murehtija. 

Jotka murehtivat, eivät tarjolla olevaan hetkeen tartu. Ja koska eivät tartu, hetki haihtuu ja vaihtuu toteutumattomaksi fantasiaksi ja ihminen jatkaa entistä tylsää elämistään jossa riskit kierretään  kaukaa.

Kovin mystinen juttu carpe diem-lorsahdus ei siis ole. Vain satojen vuosien toisto on tehnyt siitä sitkeän meemin ripsauttamaan uusille kuulijoille maustetta modernintylsään arkeen.

8.11.2025 lauantai

Aamun lehteä (HS) ei tarvitse syvemmälle avata kun otsikko älähtää ydinaseiden matopurkin avaamisesta. Klikkiotsikkoa aletaan itse jutussa heti lievennellä, että elkäähän nyt, se on vain löysistä puheista tuttujen  maailmanjohtajien sanailuja. Muuten teksti on aitoa Heikki Aittokoskea. 

Sen enempää veteliin johtajiin kuin heidän puheidensa löysiksi analysointeihin ei kannate kenenkään luottaa.

Mutta: Yksilötason itsemurha-aikomuksistakin merkkejä voi tarkkasilmäinen huomata jo varhain ennen kuin pahin tapahtuu. Samalla lailla lajissamme oleva, kollektiivinen viettikin toimii sillä eihän Venäjän hyökkäys/teurastaja-armeijan joukkoitsemurhia Ukrainan aroilla muuksi voi ymmärtää.

Kun alkaa ahdistaa eikä muuta pakotietä näy, itsemurhaviettien koneisto käynnistyy.

Viime aikoina on toistettu jälleen tutkijoiden suilla maapallon jopa 4,5 asteen keskilämpötilan nousun mahdollisuudesta kriittisen 1,5 ohitse jolloin peli käytännössä on menetetty mm. golfvirtojen häiriintymisen takia ja elämän muuttuvan pohjoisellakin pallonpuoliskolla Siperiaksi. Käytännössä siis miltei mahdottomaksi elää. Tietoinen tai tiedostamaton pakokauhu siitä faktasta diktaattorienkin alitajunnassa alkaa vietellä laajennettuun itsemurhaan vaikka ne muuten faktoihin viimeisinä ovat uskomassa.

Ei kaikkien läntisen maailman johtajienkaan käytös anna aihetta luottaa siihen, että he esimerkkeinä toimisivat katastrofin uhan alla. Panipa USA ilmastotoimien sabotoinninkin käyntiin irtautumalla kaikista kansainvälisistä ilmastosopimuksista. Toksiiniaivoisen johtajansa suulla se vain kuittailee,  "Drill baby, drill!" eikä lähetä edustajiaan Brasilian ilmastokonferenssiinkaan.

11.11.2025 tiistai

Klo on tasan kuusi. Pakkasta 5. Pilvien takana haamotti kuun vajavaa kanttia, satoi sumua kuuraiselle nurmelle asti. Koira haukkui jossain. Aiemmin yöllä kuului kummaa älinää Viäränmäen suunnasta, tai jostain. Kuuloluilleni paikannus ei onnistu edes 100 hehtaarin tarkkuudella vaikka kartta alueesta mielessä olisikin.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi päänkivistys ja vasta eilen maanantaina se mateli niskasta selkärankaa myöten häntäluulle ja puikkasi pois, mutta heikotusolo jäi.

Jo lauantainen ajaminen Kajaaniin koetteli tarkkaavaisuutta ja sitten sunnuntaina tomerana olo isänpäivän kahvitettavana vaikka lapsista vain G ja TM olivat paikalla.

Päänsärkytaipumukset ovat periytyneet vissiin vain minuun. Vituttaa se! Olisi tästä jaettavaa muillekin sillä jakajiakin riittäisi: Kahtapuolen sukupuuni siitosvehkeet ja kohdut kovasti tuottoisina ovat olleet.

Joku aikalainen, ehkä setä Oskari tai isä, muisteli Anun vehnästelleen Marin särkyjenvalittelusta, että se kun  tuolla Marilla on tuo piä. Niiden syitä ei tarvitse kyllä ihmetellä kun savutuvissa ovat elelleet. Oli se Anu murissut sitäkin, kun oli halakorantteelle komennettu, että sekun on Marilla tuo vittu niin on kaet se mäntävä. Olisiko murahdus tarkoittanut, että haaroväli ei kyllä kyrville raotu jos lämmityspuita ei kiukaan alle ala ilimaantua.

Metsämökkien eläjät eivät ole liikoja sievistelleet. Kysyä voi, onko sievistelyt ylipäätään lajimme sivistystä edistäneet: Katsoo netin punalihaisia syövereitä ja maailmanpotsokkaiden skandaalinkäryisten seksi- ja huumeorgiaiden oikeuskäyntejä ja vertaa. Kaikki muu on pelkkää tekohymyin sokeroitua pluffia.

FE oli hommannut divarista vinyylilevyn isänpäiväkortiksi. Levyn sisältö oli harkittu juttu jossa molemmin puolin Pakilan satakieltä. On pojalle Junkkaris-vehnästelyni jääneet muistiin. 

Piti siis kaivaa levysoitin varastosta ja kuunnella. Oli mukava hetki kiikkustuolissa joskin myös kaihon murenia varisi muistojen rintamuksille.

"Hetken/pienen/hetkenpienen elämässä saa kai joskus ehkä antaa..."

Junkkarisen myötä pääsin hetkeksi siihen hetkeen josta perjantaina päänsärkyni ensiauroissa ärtyneenä kirjin.

12.11.2025 keskiviikko

Nukuin 8 tuntia!

Ulkona +5 ja sumusadetta.

Iltasella

Kamilastin päivällä tikkaiden ja työkalujen kanssa Unipurolle ja porasin rautatapille reiän puolestavälistä katkaisemaani puunrunkoon johon nostin hirville toisen nuolukiven. Voisin oikeastaan laittaa niitä ja jotain hirvirehua useampaan kohtaan, mutta ensin pitäisi saada merkkejä siitä, että ne alkavat paikalla käydä. Alkukesästä olivat yhden emän ja kahden vasan jäljet liejussa, mutta vakitallaajia ei ole ollut. Parempi riistakamera olisi sitten saatava myös.

Miksi minä hirviä alkaisin ruokkia? Enhän edes pakastimeeni niitä ole pilkkomassa. Kuviakin hirvistä on netti turvoksissa eikä ne oman kameran kautta nähtynä sen kummemmiksi muutu.

Eläimistö hirvien lähialueelle asettumisen myötä kyllä monipuolistuu. Pikkulintujakin on enämpi hirviseuduilla. Ehkä susia ja karhujakin pääsisi näkemään muutenkin kuin vain jäljistä.

On nuita sarvipäitä näillä saloilla vaikka kuinka, ettei se paljoa faunaan lisäantia tuo jos parit-kolmet riipisivät pusikoita näköetäisyydelläkin.

Sitä saisi jälleen olla kateellisuudesta homeenvärisenä jos verotilastoja rupeaisi plaraamaan. Jo otsikot puistattavat, sillä tilastoista löytää myös toisenlaisen totuuden kun antaa analyyttiselle mielelle vallan. Suomalaisen verotilaston kärjessä olevan tyypin naamakuvin varustettua kehujuttua lukiessani ajattelen, millaisin keinoin Woltin perustaja Miki Kuusikin miljardinsa on hankkinut. Ja millaista jälkeä yhtiö yhä rannuttaa muuallekin, kuin katujen asvaltteihin halpatyöläisten polkiessa alipalkkaisina roskaruokaa laiskoille ihmisille lukittujen ovien takaisiin, sotkuisiin luoliin.

Tuloerojen kasvu on huimaavaa menneisiin vuosikymmeniin verrattuna eikä se milloinkaan mitään hyvää takaa vaikka kuinka rikastujat yrittäisivät selittää, kuinka he luovat/tuovat/tuottavat elämisen mahdollisuuksia myös köyhemmille.

Voisi niin ollakin, mutta miksi tämänkin yhteiskunnan jäsenet yhä vain enemmän ja enemmän velkaantuuvat ja sitä paikkaillaan vain ja ainoastaan ottamalla pois niiltä, joilla ennestäänkin vähän on?

Yhteiskunta kokonaisuudessaankin velkaantuu hirvittävää tahtia ihan samoin kuin sen köyhimmät yksilöt, mutta muutamat ne vain loikkivat hartioilta toisille rahamassiensa kanssa.

Ympäristön ja lajien, eritotenkin ihmismielen entropia syvenee, kuten Eero Silvasti-vainaa lyhyesti sivalsi.

Biljoonikko tai triljoonikko (liekö väliä) Warren Buffetistakin on tuore juttu Hesarissa kun tämä kirjoitti "viimeisen testamentin" muille rikkaille siitä, kuinka heidänkin tulisi rikkauksiensa kanssa toimia.

Toimittaja muotoilee Buffet-kirjoituksensa ingressin näin: "Maailman menestynein sijoittaja Warren Buffet kirjoitti osakkeenomistajille jäähyväiskirjeensä, jossa korostuvat yllättävän pehmeät arvot."

Kirjeen sisältö rivien välit mukaan lukien ei pehmeää älyä hohka vaikka arvoista kulmat olisikin pyöristyneet. Se kehottaaa tylsängraniittisesi, että rikastukaa yhä vain lisää ja jos murenia pöydiltä tippuu niin antaa niiden vieriä köyhien tapeltaviksi, mutta ottakaa siitäkin kunnia itsellenne.

13.11.2025 torstai

Nyt nukuin 9 tuntia!

Vaikuttaako raaka inkivääri ja valkosipuli unen pituuteen? Ne ovat maistuneet aamuisin suussa koska olen sipeltänyt molempia edellispäivän keittoannoksiini ilman kypsennystä.

Ei se voi olla niin. Unilääkkeet ovat erikseen ja kasvisperäiset mausteet vain pienenä lisänä kasviskeitossa. Sen sijaan proteiinilisää olisi ehkä hyvä minunkin saada kun lihaa ei juurikaan lautaselleni eksy.

Lupailevat sääihmiset talven saapumista maahan. Lapissa on lunta tullut jo kymmeniä senttejä, täällä paiskoo vielä vettä niin että lotina katoilta kuuluu. Ja tuulee kylymästi vaikka päivällä mittari näytti kahdeksaa lämpöastetta.

P on sotaharjoituksissa Kuhmossa. Ovat teltassa, mutta makuukset vaihtuvat tiuhaan ja välillä suojautuvat lepoon "kontteihin". Kehotin äskeisessä viestien vaihdossa pukeutumaan lämpimästi vaikka selvää se kai lienee. Ei siitä kyllä kovasti kauaa ole, kun vielä syyskeleihin piti avustaa villaista väliasua hänellekin koulutaipaleelle lähtiessä.

Kuhmon keikan jälkeen Prikaatin väki marssii pariksi viikoksi Rovajärvelle Lapin tuiskuihin ja pakkasiin.

14.11.2025 perjantai

Pikkupakkaseksi äityi kovan tuulen kera. Ruuvasin muutaman pellin pystyyn saunan kuistin tukkeeksi talvea varten. Rumia kötöksiähän ne ovat, mutta hangella hyppiviä jäniksiä tuskin haittaa. Ei tiällä paljon muita seuraavien kuukausien aikana kuljeksi. Ja vaikka kuljeksisikin, niin tuskinpa ympäristövirkailijoille kukaan silmiin sattuvista rosoista menee valittamaan.

Homosapiensit ovat Ukrainan rintamilla tappaneet toistensa kopioita ainakin puoli miljoonaa pipoa ja puolikuolleiksi pirstottuja lienee miljoona, jos ei kaksikin. Näitä lukuja voi verotilastojen rinnalla lukea samasta lehdestä eivätkä kumpienkaan tiedot hyvää orgaanisista aineksista ravintonsa hankkivalle, puista pudonneelle apinaeläimistöllekään pitkässä juoksussa takaa.

Suuri on sekin luulo, että sodalla ja rahalla rauhasta mainitsemattakaan olisi myönteinen vaikutus yhden lajin tulevaisuudelle.

Tässä ilmastollisesti vaarallisessa tilanteessa, jossa Maa-planeetta makaa, rahan ja sotilaallisen voimannäytön saneleman elämän arvokkuus, eikun irvokkuus, tulisi nujertaa ja vain minimaalliset hengissä säilymisen elementit kammeta todeksi. 

Sotien uhriluvut eivät ruokittavien määrän vähenemiseen vaikuta. Mihin sekään vaikuttaa jos hetkessä viisi miljoonaa pommein faunasta poistetaan kun samaan aikaan syntyy kaksi kertaa enämpi ja jo nyt tämä 8,3 miljardia pipoa on elonkehän kantokyvylle liikaa? 

Tutkimuksissa todetut 3 miljardia pipoa Maa-planeetta nykyisellä kulutuksen volyymilla juuri ja juuri kestäisi, mutta sittenkin maapallon sisuksien kaivelu pitäisi minimoida ja ihmisen palata alkujuurilleen tuottamaan itse ruokansa ja huolehtimaan jälkeläislukumäärän tasapainosta ympäröivään resurssitodellisuuteen. 

Voi olla, että seuraavat hengissä sinnittelevät lajimme populaatioiden jäänteet palaavat keräilykulttuuriin jossa haperuvat tavaravuoret ja kaatopaikat takaavat jännittävää aikamatkailua lyhyen jakson kestäneelle Machina callida-aikakaudelle.

Jos ydinkatastrofi pyyhkäisisi Maan elollisista puolet kerralla pois, jäljelle jäävästä puolikkaasta kuolisi säteilyn seurauksena lähivuosikymmenten aikana myös puolet. Kokonaan uuden faunan kehittymiseen menisi miljoonia vuosia, mutta jos tämä yksi homosapiens-laji saisi aivonsa taas kuntoon, meno olisi pian aivan samanlaista kuin nyt.

Emme me opi mistään sillä uudet tulokkaat sukupolvesta toiseen haluavat (tekevät vaikka eivät haluaiasikaan) aina tehdä samat virheet kuin edellisetkin sukupolvet.

Eurooppalaisella "pitkällä" rauhan ajalla on hauras illuusion harso päällänsä: Käytännössä ne ajat ovat jo ohitse. Virhe on siinä, että rauhanilluusiota yritetään tukea sodista tutuilla elementeillä, ruudilla ja raudalla ja muovisekoitteisilla uusilla tappajilla, drooneilla, ja nyt kun ydinlatausten kokeiluistakin jälleen puhutaan, olemme julistaneet sodan huomisemme rauhaa vastaan.

Pienempimuotoinen, mutta ei yhtään tuskattomampi variaatio holokaustistakin tapahtuu edellisen holokaustin kärsijöiden toimesta Gazan kaistaleella, mutta ei sitä ääneen kukaan merkittävä ajattelijakaan uskalla verrokiksi laittaa.

Minä en ole merkittävä niin voin arvella ihan mitä tahansa ääneenkin, mutta silti voi joku kansanmurhia fanittava koettaa ajaa autolla päälleni.

Sama on Tshernobylin, Hiroshiman, Nagasakin jne. kun niitä vertaa maailman "johtajien" puheisiin ydinaseista.

Opimme aina vain kauheampia tapoja tuhota tiellämme olevia asioita, toisia ihmisiä, eläimiä, luonto; kaikkea. 

Avaruuskaan ei sinne tähyäviltä tuhoajilta tule säilymään vaikka emme kummoista mustelmaa galaksien välisiin kosmisiin tuuliin kykenisikään tekemään. Ja vaikka alkaisimme rahdata Kuusta mineraaleja älylaitteisiimme sekin olisi kuin hiiren jykerrystä kuivuneen leivänkyrsän kimpussa. Vain ympäristöjen tuhot olisivat katastrofaalisia.

Erään Yrjö Kallisen meemiksikin monistautunut lause elämmekö unessa? on hyvä kysymys edelleen jos joku heräisi siihen vastausta miettimään.

15.11.2025 lauantai

Havahduin kahdelta outoja ajatellen: Missä isä majaili pari seuraavaa vuotta kun kotiutui sotavammasairaalasta maalis-huhtikuussa 1945? Vieläkö koko seitsenhenkinen perhe on sopinut asumaan "Parkkuunmäen" (Juhanilan kummulla) kivien ja multiaispenkkien päälle veistetyssä kömmänässä? Ukki Adam osti vasta 50-luvun alussa rossipohjaisen, minulle mummolana tutuksi tulleen hirsitalon "Alappolasta" ja silloin Äeti ja isä olivat jo siirtäneet hynttyynsä Unimäkeen alkaen lisääntymissytkyttelynsä.

Nuo vuodet täytyy vielä tarkentaa Heimolta, sanoin unisesti itselleni kun vääntäydyin kahvin keittoon.

On "Äetinkuun" puoliväli ja tänään olisi hänen 103 syntymäpäivä ja se tuo hänenkin sotien jälkeisten olemisensa toistoisen kuvittelun ajatuksiini.

Äet on ollut jollain maatilalla piikana Porvoossa sotien aikana ja palannut sieltä kun aseiden möyke on vaiennut. Jos olisi jäänyt sinne kuten hilkulla oli ollut, ei minua olisi. (Olisi se hyvä, huokaa elämisestä väsynyt, jatkuvien henkisten ja fyysisten kipujen runnoma, mitättömyydentuntoinen minäni.)

Miksi hän palasi?

Muutamista mustavalkoisista valokuvista välittyy nuoria, iloisia ihmisiä heinäpellolla, työntämässä maitokärryjä jollain kärrypolulla. Eräässäkin kuvassa Äet halaa lämpimällä toveruudella toista nuorta naista täyteen hangotun heinäseipään varjossa. 

Porvoon ajoilta on myös parin Kaukasuksen reissun heittäneen SS-miehen "muistoksi Gunillalle" naamakuva signeerauksineen ja joista toisen sain jäljitetyksi siilinjärveläiseksi, myöhemmin kohtalaisesti pärjänneeksi asemamieheksi, Viänänen sukunimeltään. Niistä kirjin jo monia vuosia sitten blogiinikin ja olen unohtanut osittain seuraukset, joita siitä koitui.

Kaupungeissa tungokseen saakka yleinen, mutta täällä koskaan esiintymätön kesykyyhky (pulu) tuli talon harjalle nakottamaan. Hain jyviä kauhaan, ravisuttelin niitä pihamaalle ja pianpa se jalkojeni juureen laskeutui ruokailemeen. Oli sillä nälkä. Puoli tuntia se ahmi jyvää ja siementä kupuunsa ennen kuin asettui lumeen jalkojensa päälle huilaamaan. Toiset puoli tuntia sillä meni ruokailun vaikutuksen kuunteluun ennen kuin hyppäsi siivilleen, nousi melkein kohtisuoraan ylös, otti suuntiman Iisalammeen päin ja häipyi Kaivonkorven ylitse siivet viuhuen.

Ehkä se tuli Kuopiosta kun siellä jalkapallohulikaanit juhlivat torilla voittoaan toisista jalkapallohulikaaneista eikä pulua se innostanut vaikka murusia niidenkin leuoilta torikiveyksille olisi varissut.

T.A soitti Kittilästä. Aika kauan juteltiin kaikenlaista. Siellä on lunta 30 senttiä ja pakkanen kohtalainen.

16.11.2025 sunnuntai

Klo on juuri nyt 07.03. Olen lukenut Hesaria ja muiden kanavien uutisia läppärin näytöltä ½kuudesta alkaen. Luennan alla on Ylen haastattelu Suomessa asuvasta Kozilovista joka kertoo pelänneensä venäläiseksi paljastumistaan kun lukemieni sanojen päälle alkoi ilmaantua läpikuultavan kirkkaita, vinksahtaneita sahanteriä ja pisteitä. Syöksyin ulos autolle hakemaan tuhkakupissa olevasta liuskasta 2 asperiinia jotka panin sulamaan kielelle ja nielaisin. 

Klo on 07.30 kun palasin näytön ääreen. Kirkkaat sahanterät alkavat pyöriä ja laajeta vasemman silmän näkökentän laidoille kuunsirpin muotoon, muuttaen olemustaan kuin pyrkien pois kehästä. Ja kuten ne kohta tekevätkin häipyessään olemattomuuteen. 

Jos asperiini ei ehdi vaikuttaa tässä ajassa, iskee valtava kipu kuin joku junttaisi piikinterävällä hakulla päälaen kalloluusta aivonpuoliskojen väliin... 

...nyt juuri, kun klo on 08.22 kirkas sahanterärengas huljahtelee, soukkenee, laajenee, ellipsoituu ja alkaa hajota pois kuin jäätyneen rapakon vesisateen sulattama ohut riitekiekura jota joku potkaisee.  

Jään odottamaan, iskeekö hakku vai tylsistyttikö asetyylisalisyylihappo sen terän ja pian alkaa vain pienenläntä, jähmeä paripäiväinen jomotus sekä armoton vitutus joka laimenee masennuksentapaiseen ja josta pääsen eroon ehkä viikon loppupuolella.

Nuorempana alkoi naitattamaan migreenin iskiessä ja jos sai kunnolla petissä jykältää, oli paljon helpompi kestää taudin jälkivaikutus. Sekin auttoi, jos kumppani oli hellä ja piti huolen, etten alkanut masennustani hautomaan suuremmaksi kuin se muuten olisi.

Herätessä oli kyllä kalu kovana ja halutti, mutta enpä ajatellut sen kuuluvan migreenin auramerkistöön kun aamupöjötykset ovat urosten elämään kuuluvia "vesiseisokkeja" muutenkin.

Nyt klo on 08.50 eikä vielä ole jomotus alkanut elikä lääkeisku auttoi sen verran. Mutta tasavarmaa on, että lähimmän kahden tunnin aikana migreenin vaikutus alkaa tuntua ja on vain yritettävä selvitä seuraavat vitutuksen päivät joten kuten.

Ehkä minun on parasta lähteä Kajaaniin jossain vaiheessa, mutta ajamaan en tuonne liukkaille, märkälumisille teille tänään lähde. Ehkä vasta huomenna jos lunta ei tule enempää kuin mitä nyt maassa on (2-5 senttiä). Foreca lupaa muutaman millin vesi-räntäsadetta aamupäivälle ja myöhemmin sateetonta, pilvistä olomuotoa joka jatkuu ehkä tiistaihin.

Kummassa sairastan mieluummin, Sivullistenkadun talossa vai Unimäen äkkiä jäähtyvän tuvannurkan sängyssä?

Laitan kaminaan ja hellaan tulet ja jään tänne. Ei minusta autolla ajajaksi nyt ole.

Klo on 09.55. Päätä, käsiä, niskaa, jalkoja puuduttava jomotus on alkanut. Sekä armoton vitutus. Naitattaakin!

Yritän nukkua, mutta ei siitä mitään tule tässä olossa.

Se, vitutuskohan, suomalaista eliittiä edustavan Ben Zyskowiczin migreeniaivoillekin halvauksen äskettäin aiheutti. Rahvaan jellukkana kyselen, että naitattaakohan Beniä erityisesti migreenin iskiessä?

Hän on sen verran hyvin koulittu sivistysporvari, ettei tällaisia typeriä aprikointeja päiväkirjoihinsa merkkaile.

Eivät tainneet Kekkosenkaan päiväkirjoista löytää merkintöjä panohaluistaan vaikka ne varsin julmetunlaisia lienevät olleetkin, mutta Donner ja Saarikoski kyllä kirjivät siitäkin aiheesta kaikenlaisia muistiin. Jälkimmäinen varsinkin.

Viidakkojen puissa paljain persein edelleen kiikkuvien sukulaisapinoiden ei tarvitse: Ne jäivät viidakkoon esittämään livenä elämänsä kaikki vaiheet ja takaisin siihen tapaan on nyt yltyvä himo homosapienseillakin. Mutta koska sekin puoli on valjastettu rahan ansaitsemiseen, ei luonnollisen, iloisen, tajuntaa hämärtävän kiiman toimittaminen enää luonnistu aidosti. Joiltakin tämä välineeellistynyt seksikulttuuri on tylpistänyt halut kokonaan.

Onkohan tutkimuksissa selvitetty, kuinka monella itsemurhaan päätyneellä on migreenitausta?

Mulla ei ole itsenlopettamisaikeita ollut, mutta voisin kuvitella herkimmille niitäkin tuskien pahimmillaan ollessa ilmaantuvan. Välinpitämättömyys siitä, mitä jatkossa tapahtuu, on kyllä usein ollut seuraksena päänsäryissä; "Ihan sama"-olo.

Myös itketysolo on vakio migreenin jälkilämmössä. Silloin aivoissa kulkee jos jonkinlaisia, jo unehtuneita elämäntapahtumia. Joskus järkyttäviäkin. Kuin kiinni naulattu ovi traumaattisten tapahtumien unohduksen huoneeseen raottuisi.

Iltasella saunan jälkeen

Ihmetellyt olen, kun migreeni hellitti ilman vakavia jälkimaininkeja. Ei jomota, ei masenna eikä pahemmin vitutakkaan. On pelkästään voimaton olo. En pitkää lenkkiä jaksanut päivällä nuoskaisessa lumessa tallustella kun läksin haukkaamaan raitista ilmaa. Ruokinnalla kouraisin automaatista siemeniä vilsan kupuraan ja seistä tökötin liikkumatta niin pianpa hömötiaiset hoksasivat ja kävivät rapistelemassa niitä nokkiinsa. Sekin hauska hetki lintujen eväspuuna oli otettava, ettei mieli ala myrskyämään.

Kun kävin lisäämässä kiukaan alle muutaman kerran kalikoita, piti istua saunanjakkaralla katselemassa hetken aikaa tuleen, että jaksoin tupaan takaisin laahustaa.

Sain päivällä sentäs hyvin maustetun seitikeiton aikaiseksi. Tuli vasta nyt illasta nälkä ja söin täyden lautasellisen ja monta leipäpalasta.

Jos jaksan, katson nukahtamialääkkeeksi yhden aloittamani elokuvan ("The untingable").  

Maailman muuta sotaisaa paskaa en jaksa uutisista seurata.

17.11.2025 maanantai

Heräsin ½3 helevetinmoiseen panetuksen tunteeseen, mutta migreeni oli muuten poissa. Ei ole masennuksen oireitakaan ja olo on vallan virkeä. 

Olen vaipunut uneen kesken elokuvan ja telineessä tabletti oli mennyt kiinni kun virta oli loppunut. Silmälasit olin sentäs riisunut sängynvierusjakkaralle ja laittanut villasukat jalkaan vaikka en siitä muista mitään.

Yhden unen muistan: Taivalsin pyöreillä puilla jänkälle päällystettyä kaplastietä kaukana häämöttävää Kittilää kohti. Jätkänkynttilät roihusivat Ounasjoen rannalla ohjaten kulkuani pimeässä. Kun olin pääsemässä perille, rantatöyräällä kiikkuva jääpato alkoi vyöryä kohti. Sen reuna oli kuin eilisen migreenikohtauksen jättimäinen ensiaura; terävä ja vaarallinen.

Tänään päätän pitkän Unimäkijakson alkavan talven ja migreenin jälkituntoihin. Heräillessä verenpaineen alamitta oli 110, siis poikkeava, ja ylä- 117 liki normaali. Pulssi oli 56.

Mitättömyyksien multiaispenkat

28.10.2025 tiistai

Heräillessä suussa muklahteli kysymys, jos on pantu alulle hetekassa, niin samaa vinkuvaa nitkutustako elämä on vain? Hetkeä aiemmin (mistä umpiunessa oleva unennäkijä hetkien kulun tietää?) olin Särestössä. Antulla oli tonttulakki kun piteli hevosta päitsistä ja oli valmiina taluttamaan sen kuljetuskärryyn jonka olin peruuttanut Ounasjoen töyräälle kummalliseen asentoon.

Anttutonttu sanoi, että Velireitari se eli merkityksellisen elämän, mutta minä olin vain kapustanvuolija.

Siemen tähänkin uneen lienee Noora Vaaralan elämäkertakirja Reidarista jota juuri luen. Ja illalla plarattujen kansioiden valokuvat.

Todellisuudessa Anttu on ollut paljon muutakin kuin vain kapustanvuolija, hänestä kerrotaan veljensä elämäkerrassa. 

Antustakin voisi ihan hyvin joku kirjoittaa elämäkerran. Toisen maailmansodan aikainen sotapolkukin lie ollut jonkin mittain kun on ikänsä puolesta kerennyt vaikka sen päästä päähän mutkitella.

Särestöunen jälkeen vaivuin jonkinlaiseen parasomnia-tilaan jonne muistinloukoista ajelehti 90-luvun alkupuoli ja Pirjon kanssa kurvailu syysruskaisessa Lapissa jolloin käytiin myös Särestössä. Itse olin siellä vieraillut jo muutamatkin kerrat Tapion ja jonkun muunkin kanssa sillä tiheimmät Kittiläreissuni alkoivat Reitarin kuolinvuonna 1981, olinhan silloin Roissakin koko kesän. Myöhemmin kun muutin kokonaan Kittilään, pyöräilin Kaukosen ja Sodankylän puoleisille kankaille raivatuilla metsäsautoteillä. Kerrankin kovalla helteellä Kelontekemän "Kääpäseltä" saamieni tomaattien voimalla Kaukosen kautta Kittilään. 

Särestössä oli poni jonka myyntiaikeista Anttu puhui. Kuopioon takaisin tultuamme varasin jo hevoskuljetuskärryn, että ajelen pian takaisin hakemaan sen ponin, mutta Anttu soitti ja perui ponikaupan. Sanoi, että kyllähän se on kova työ pitää hepasta huoli, mutta kun alkoi luopumista miettimään, niin itku siinä tuli ja että kyllä hän sitä vielä jonkin aikaa jaksaa hoitaa.

Vähemmän Anttu ponista olisi ottanut kuin mitä maksoi rantasalmelainen new forest-ponivarsa Pirskatti. Se maksoi 4000 mk.

Kun nyt luen Reitarin elämäkerrasta maininnan Emalieponista ja sille opetetuista kepposista, niin oli vain hyvä, etten heppaa tytöille ratsuksi köijännyt. Olisi Emaliellekkin hirveä ikävä vain tullut.

Ennen Särestöön menoa kerättiin puolukoita ja paistettiin makkaraa jossain männikkökankaalla. Nuotiopaikalle jäi kääntöveitseni. Nuotiokuvassa veitsen ruskea kahva näkyy linttikiven päällä. Kun vuosia myöhemmin muuttaessani kokonaan Kittilään, kävin sitä etsimässä, menin ehkä jollekin toiselle nuotionpohjalle tai joku muu kulkija oli sen huostaansa ottanut. Löytäjä saa sen pitää tietenkin, mutta sillekin esineelle oli oma tarinansa. Nimeni sen terästä kyllä löytyy, ja vuosiluku 1975.

Harmaapiätikka tuli käymään aamun hämärässä ja nyt sille oli siemenrasvaseostakin tarjolla. Muut linnut, närhet etenkin, ovat nokkineet muutamassa päivässä kilon pötikän jo olemattomiin. Pötkön tähepallukka heiluu verkopussissa pajunoksassa kuin Hitlerin yksikiveksiset pallit. (Olipa hullu mielikuva, mutta niin oli umpikahjo pallien omistajakin!)

Kauraa ja auringonkukan siemeniä olen kaatanut automaattiin 20+15+30 kiloa, mutta niin vain pinta säiliön sisällä on jo vajunut senttitolokulla.

Saisi äveriäimmille lintujen ruokinta jäädä, mutta eipä niitä paljon kavereinakaan ole. Rikkaimmat tutut ja sukulaiset kavahtavat meikäläistä sillä juopa välillämme sen kuin kasvaa mitä enemmän ikää tulee. Odottelemme tyynin mielin, köyhinkö potkaisee ensiksi tyhjää vai rikkainko virtuaalisiin rahatulviinsa hukkuu.

Voi olla, että kaikkialle yleistyneestä välinpitämättömyydestäkin yhteydenotot vähenevät. Enhän itsekään toisille köyhille enään viitsi soitella.

Kuitenkin: Empiirisesti arvioituna eriarvoistunut yhteiskunta tuntuu omassa elinpiirissä todelta ilman tutkijoiden ja tilastokäyrien tarkasteluakin.

Iltasella

Läksin aamulla Iisalammeen kun sade lupautui lotisemaan koko päiväksi. Koukkasin E:n kyytiin Lippuniemestä, käytiin  kahvilla ja sitten ajettiin yht'äkkisenä mieleenjuohtumana Kihmulaan tapaamaan J:ia. Siellä haisi vahva kissankusi. Serkulla on aina ollut jokin eläin. Nuorempana koiria, vanhetessaan kissoja. Viimeksi olen käynyt siinä talossa kun J:n isä, U vielä huokui. Elikä varmaankin yli 20 v sitten.

Äskettäin Järvenpäässä kuolleen tätini L:n cp-vammaisena syntynyt jälkeläinen tämä J.

Kauppareissun jälkeen menin äNnnälle; Siellä tuoksui vain mieto parfyymi. Lotisuttelin täyssateessa vasta umpipimeällä takaisin Um. Oli hankala ajaa sillä asvaltin laajat lotmat ja kuopat lainehtivat. Vuan mietoja vesimiärät tiällä ovat Jamaikalla parhaillaan puhaltavaan hirmumyrsky Melissaan verrattuna. Sinne säähenkilöt lupailivat tuulten häränsilmän tuovan saarivaltioihin metrisiä vesipaltteita. 

Melissaan liittymättömästi Vietnamissakin on sataa tihuuttanut 1,7 metrin tulvat kuivan maan elollisten riesaksi. Vesielävät lienevät vain riemuissaan vaikka eivät sitä itse tällä tavalla ymmärtäne. Nälkäisistä krokotiileista yleisvaroitus on Jamaikan ja Kuuba suunnilla annettu.

Huvittaa kun saunaan mennessä äkkäsin, etten olisi tarvinnut sitä lämmittää sillä kovin hikistä työjelyä ei päivä sisältänyt. Mutta hyvä lauteilla oli kölliä kolean ja kostean tuulen pyyhkiessä ulkoisia nurkkapieliä.

29.10.2025 keskiviikko

Pahkeinen kun en kolmea pitempään saanut nukutuksi. Pään ja käsien juilimisen lisäksi oikeaa jalkaa pakotti vallan vietävästi. Liekö tuo ihmekään kun unessakin paukutin kymmenen kilon lekalla vanhaa betonilattiaa murusiksi.

Nyt ei sada enää, mutta tuulee kohtalaisesti. Jos kykenisi hankkimaan pienen tuulivoimalan, niin syyspuhalluksista saisi hyvinkin virtaa akkuihin kun aurinkoa ei näy. Halvimmat pikkumyllyt maksavat muutamia satasia, kalleimpiin saisi menemään kymppitonneja.

Kaatuukohan venäläisen Lukoilin omistama Teboil viimeinkin? Piti siihenkin vuotavaan, öljyiseen reikään tapinvuolija tulla amerikoista kun Euroopan poliitikot senkus nuljuilevat silmiensä edessä olevien pakotekeinojen kanssa raukkamaisesti. 

Alankomaalaisetkin kieltäytyivät panemasta venäläisiltä takavarikoituja miljardeja likoon Ukrainan avuksi, poloiset tulppaaninmukulanperkaleet.

Teboil jos mikä olisi logoineen päivineen pitänyt kärrätä itäisen rajan ylitse välittömästi kun Moskovan Zaatanan sotapaisuvainen alkoi syytää ruutia ja rautaa Ukrainaan. Kun sinipunavalkoiset kyltit betonisine jalustoineen olisi humpsautettu rajan toiselle puolelle olisi vasta sitten puomi nostettu sen suunnan porteille pysyvästi hakasiinsa.

Iltasella

Luulin vielä aamupvllä, etten tänään  paljoakaan jaksa työjellä, mutta niin vain mäni iltapimeälle ulkohommissa. Maiden lapioimisen taidan lopettaa vaiheeseen, jossa ei ole kuin kivisimpien paikkojen kaiveluja. Kun ja jos alan paikalle uutta hirsikömmänää vuolla, viimeistelen loput.

Hitsailin aitan ovelle samankaltaisen lukituspuomin kuin pariovienkin eteen, pienemmistä tarpeista vain. Ladon takaovelle on jo tarpeet ronteloitu myös, mutta sen sijoitan sisäpuolelle. Tonttuovella on pelkkä riippulukkoreikeli ulkopuolella, mutta jahka ennätän, taiteilen linkun siihenkin  sisäpuolelle.

Israel pommitti gazalaislapsia satamäärin kappaleiksi vaikka rauha piti vallita. On mieltä särkevää katsoa uutiskuvissa ihmisiä retuuttamassa lakanakääröjä joihin pommien uhreja on kietaistu. Kostoiskujen suhteen Netanjahu käskyläisineen pitää aikaisemman "tasapainon": Yhden oman sotilaan kuolema merkitsee 100:n gazalaissiviilin silpuksi teilaamista valtavilla pommituksilla.

Mistä ne muuten puhtaan valkoisia lakanoita sinne pommien likaaman ja särkemän kaaoksen keskelle lennättävät?

Unimäen suven aika on ollutkin kohtalaisen pitkä, helmi-maaliskuulta asti ja jotain olen aikaan saanut vaikka oma lihaluurunko on ollut niin saatanan kipeä koko ajan.

30.10.2025 torstai

Kuvassa tyttäreni Treen asuntomme porraskäytävän ovella. Vuosi saattaapi olla 1986. Toinen on neljä, toinen kuusi vuotta. 

Kun katselin enemmältikin kuvia vuosien varrelta, hoksaan, että heille on ostettu samantyyppisiä vaatteita kuin  kaksosia olisivat. Ehkä syynä on ollut jokin tarjous josta on ollut helppo nakata ostoskärryyn samanlaiset. Eipähän ole sitten kinastelleet mitkä kenellekin ovat mieluisampia.

Koetan valokuvistakin etsiä merkityksellisyyttä merkityksettömältä tuntuneeseen elämääni. Olen minä ehkä vuollut muutakin kuin kapustoita joita alemmuudentunteinen Anttutonttu unessa vikuutteli vain vuolleensa.

Päivä meni pimeästä pimeään ulkona. Kävin laanilla nostelemassa kaikki hirret, rangat ja pölökyt koholle ja merkkasin kasat. Saunan edustan siivosin. Meinasin kiukaan kivetkin vaihtaa, mutta en sitten viitsinyt kun alkujaankin hämärän päivän hämäryys alkoi vaihettua umpipimeydeksi.

P on ollut koko viikon Prikaatilla eristyksissä kun iski rotaviurus. On siellä muitakin, mutta epidemiaksi se ei ole yltynyt.

Särestöniemen elämäkerta on varsin hyvää luettavaa. Sivuilla kerrotaan Reidarin luonnonsuojelullisistakin mielipiteistä joista Ounasjoen patoamisuhka karvastelee hänen mieltään eniten. Ounasjoen täyssuojelun toteutumista hän ei ehtinyt sitten nähdäkään kun sydänkohtaus vei mullan alle 1981.

Mitähän Reitari tuumaisi Suurkuusikon kultakaivoksen liemistä joita nytten lirahtele Loukisenjoen suulta Ounakseen? Kiroaisi karvaasti eikä enää suostuisi uimaan lapsuudessaan villinä kuohuvassa virrassa. Jos vielä joku kuiskaisi ääneen, että Loukisen lirahdusten seassa saattaa olle jopa aspestia joka kultakaivoksen alueella on jo mainareita altistanut, kiroasi hän niin, että taulunsa aiheetkin tummuisivat.

Saattaisivat Ounasjoen tuskat ja taiteilijan synkkä vistotus kankaallekin Reitarin siveltimistä räiskyä.

Muuten ei Reitarikaan Pentti Linkolaa peittoa millään tavalla siinä, miten olisi elänyt kuten opetti. Kun taide alkoi tuottaa miljoonia, lenteli mies maailman äärissä, rakensi korpeen honkaiset tilat joissa olivat uima-allasta myöten kaikki sen hetken saatavilla olevat mukavuudet.

Itki kyllä raiskattua Lapin luontoa jonka ronkkelikot alkoivat ateljeensa ikkunaankin näkyä, mutta ei lähtenyt itse mielenosoituksiin Ounasjokisouduillekaan joissa ramppasi koko maan luonnonsuojelijaväki. Adresseihin kuiten nimensä kaarteli, että edes sen verran. Mutta ehkä se, hänen maineensa Kekkosta myöten kuultuna, on merkinnytkin eniten.

Kai se hänen luonnon puolesta protestointinsa on yritettävä nähdä taiteessa jota loi, mutta kovasti itsekeskeistä ainakin osassa niiden sisältö omienkin sanojensa mukaisesti tulkittuina ovat. 

Kirjoittaja, Noora Vaarala kuljettaa näkyvästi koko elämäkerran lävitse homousteemaa joka alkuun jopa ärsytti, mutta kun teksteissä käsitellään muidenkin "queer"-taiteilijoiden kujanjuoksua vallitsevien sukupuolikäsitysten yksiniittisessä maailmassa, niin voi vain todeta, että jo tuli aikakin avata kaappien ovet sepposelleen Reitarinkin osalta.

Kansanedustaja Päivi Räsäsen homoparjaukset, joita parhaillaan käsitellään korkeimmassa oikeudessa asti olisivat surkuhupaisia jos ne eivät, varsinkin Reitarin elämäkertaa lukiessa, olisi oikeastikin jopa kuolleiden sukupuolivähemmistön edustajia törkeästi postuumisti loukkaavia.

Lajimme monitasoinen skitsofrenia on ällistyttävä eikä sitä tuomioilla paranneta. Yksi kertakaikkinen harppaus oikeaan suuntaan olisi, ettei yhteiskunnallisia päätöksiä koskaan raamattujen tulkinnoilla ryyditettäisi. Raamattu (kaikenlaiset raamatut) olisi kirja, jonka siirtäminen tuhannen ja yhden yön satukirjahyllyihin lopullisesti olisi paikallaan.

Kommenttini Päivi Räsäs-oikeusjuttuun Hs 31.10:

Luen parhaillaan kirjailija Noora Vaaralan kirjoittamaa lappilaistaiteilija Reidar Särestöniemen elämäkertaa ja hirvittää, kun yhä vain näitä sateenkaariväen päitä raamatuillaan mätkiviä riittää ihan vallankäytävien ytimissä asti.

Päivi Räsäselle (ja kelle vain) toivon mieliä avaavaksi lukukokemukseksi tätä mainiota elämäkertaa.

Reitarikaan ei aivan kerennyt kaapista homoutensa kanssa ihmisten ilmoille reilusti ilmoittautua kun jo kuoli ja olisi syvästi pahoillaan nyt, kun ollaan melkein päästy näistä takapajuisista, homovastaisista asenteista, joita sanotaan tulkittavan raamatun tekstien mukaisiksi.

Raamattuako Päivi Räsänenkin lääkäriksi opiskellessaan on tärkeimpänä oppikirjanaan pitänyt kun niin ovat lääketieteen vastaisia hänen näkemyksensä ihmislajin sukupuolen määrittymisistä jo kohtuvaiheessa?

31.10.2025 perjantai

Onko merkityksellisyyden listaan kirjattava se, että olen elämässäni ollut myös teattereiden lavoilla? 

Kuvan on joku näpsäissyt Treen ylioppilasteatterin harjoituksista. Näytelmän nimestä en ole varma, mutta jonkun "sormus" se oli. Olisiko ollut Nibelungin? Outoa, että poliisilla on työmiehen haalarit ja lapio kädessä. Eikä paitaa? Kuvassa olevan naisnäyttelijän nimi on unehtunut, mutta PP:n muistan jossakin  muussa näytelmässä olleen jos ei ole tuossakin. P on Ylen toimittajana leipänsä tienannut.

On mulla kuva osasta teatterilaisista kun ollaan porukalla kaljoilla harjoitusten jälkeen.

Naureskelivat näyttelijätoverit tuolloin, kun jonkun seinäalustan vanhojen julisteiden joukossa oli liimattu näytelmän nimi "Valtsu", että jopas olet ennenkin  tiällä ollut.  Sen käsis oli Juicen, mutta minulla ei asian kanssa ollut minkäänlaista tekemistä.

Kuvien plaraamisestakin johtuen yhä vain menneisyyden kamalimmatkin tapahtumat kompastelevat tajunnan kannokoissa.

Viimekin yönä vaeltelin usvaisen eiliseni raiskioilla, josta olen haravoinut sanoja ja lauseita verbaliuteni ladolliset täyteen, mutta eivät kokemusten tuomat mustelmat ole muuta kuin kirjavoituneet.

Muistin eräänkin kirjoitukseni jonka julkaisin "bluesin" puolella 21.11.2012:

https://kivaniemi07.blogspot.com/2012/11/tahan-mina-asetun.html

Miten lienen osannutkin uida Satun nahkoihin niin, että omakin nahka yhä ratkeilee kun siitä lukee?

Tunsin kyllä ihmisen kuten hän tunsi minut. Olimmehan kovin nuorina tavanneet ja tiiviisti yhdessä olleet, että väkisin siinä toistensa mielet oppii tuntemaan.

Tämänkin päivän siis murheiden multakasoja kaivelen.

1.11.2025 lauantai

Olen valokuvien mukaan ollut kertausharjoituksissakin. Kuva Letkunpuiston kupeelta Oulusta. Vuosi 1987 tai -88. Kuljetin Oulu-koulutusjakson jälkeen "tapettavia" Masi Sisun kapelilavalla vielä Kittilän-Sodankylän väliseeen laajaan kairaan tappelemaan kevätthangille ilmasta saapuvaa uhkaa vastaan. Ne olivat ilmasotaharjoitukset tarkoitukseltaankin, mutta silloin ei nykyisistä hirveyksistä (drooneista) ollut hajuakaan.

Lylyn lykintään kun on Lylyn nimipäivä. Kummalle sukupuolelle tuo nimipäivä lie alunalkaen tarkoitettu? Ehkä on oltu kaukaa viisaita ja yritetty kalentereihin saada jo valmiiksi nimiä, joiden kohdalla sukupuolta ei osaa sanoa ennen kuin on sen omistajaa haaroväleistä kopaissut, eikä mahdollisesti sittenkään kun hän voi olla se muunsukupuolinen. Oletetaan enimmäkseen kuitenkin, että se on miehen etunimi kuten Vieno joka voi myös kuulua molemmille sukupuolille.

Mieleen on jäänyt yksi erikoinen Päivänsäde. Hän oli urospuolinen rakennusmies, mutta taisi olla vähemmän nimensä mukainen.

Vieno Kekkonen on setä Heimon ikäinen laulajatar. Vieno Kettunen taas on vain sananmuuntelijalle sopiva nimi.

Lauri Lyly on valtakunnallisesti tunnettu ahmattiyhdistyspomo/demaripoliitikko ja mitä ilmeisemmin urospuolinen munineen päivineen.

Tietolaarista voi poimia lyly-sanan etymologiasta seuraavaa: Vinossa kasvavaan puunvarteen syntyvän puusolukon tyyppi (janahus) ja vanha suksityyppi, liukumasuksi jota pidettiin vasemmassa jalassa. Myös sen niminen kylä löytyy Juupajoelta ja erään sarjakuvan päähenkilönä on Teuvo Lyly.

Mistäs se juupa joe-sanan eteen on nykäisty? Irtaallaan kelluessaan se ei sanone kenellekään mitään, mutta kun muunnellaan "niinpä niin" tai "joopa joo" sanapareja niin löytyyhän sillekin merkityksensä; Juupajuu.

Joku muinainen keräilijäheimolainen lie sattunut Pirkanmaalla (silloin ei vielä ole maakunnille nimettyinä rajoja ollut) tuntemattoman puron mukavan näköiselle töyräälle ja tuumannut perheelleen, että Juupa juu, siinäpä puro veikeästi virtailee. Mahtaa siinä makiaa taimentakin polskia. Pykätäänpäs tähän asento; veistellään tervasta ja laitethan nuotio savuamaan. Tuossa olisi sopivan laakea paikka kodallekin...

Hesarissa Janne Saarikiven topakka kolumni "Saatanan tunarit, huokaisi Urho Kekkonen" merkkaa historian oikealla puolella olemiset harhakuviksi sillä kaikki me jäämme aikanaan sen (historian) jyräämäksi (sen alle) olemmepa millä puolella tahansa ja kävipä ennusteiden kanssa niin tai näin.

Historiakoira nostaa koipeaan historiapuun juurella olipa puussa janahusta tahika ei.

Äkkilähtö Napikselle. 

2.11.2025 sunnuntai

Eilenillalla siis: Puutarhuri soitti, että menee Tiinan kyydissä ja että tulenko minä. Olin juuri kauppaan menossa ja meinasin olla lähtemättä kun ei ollut silitettyjä paitojakaan, mutta kun saunoin ja puhdas paitakin henkarissa roikkui joka ei silitystä kaivannut, hyppäsin Tojonrotteloon ja kurvasin tunnissa ja vartissa Kainuun vaaroille. 

Sen verran tuli tanssittua, että suonevedot iskivät pari tuntia saapumisen (klo 02.15) jälkeen syvässä unessa ollessani. Eivätkä hellittäneet ennen kuin kävin pimeänlenkillä pitkin tietä ensin toiseen suuntaan puoli kilometriä ja sitten toiseen saman verran.

Nukuin sitten melkein kahdeksaan. Viimeisessä unessa TH ja Puutarhuri riitelivät ja minä menin kalliollekukkulalle laulamaan suvivirttä.

Aloin vanhan huussin kengittämisen. Alkoi kallistua aittaan päin niin pahasti, että voisi tulevan talven lumen painosta kellahtaa kokonaan kyljelleen. Niin kävi aikoinaan lapsuutenikin huussille joka oli navetan seinään integroitu tunkion puolelle. Sitten käytiin pitkään "lepän juurella" ennen kuin isä sai uuden huussin aikaiseksi.

On sitä opittu olemaan mehtäläisiä, mutta suolistonkin orgaaninen kierto on ollut paljon luonnollisempaa kuin nykyisten vesivessojen. Elossahan tuoltakin kömmittiin me, isän humalapäissään alulle suikkima Unimäen korpikatras.

3.11.2025 maanantai

Harmaata on ja tasainen viiden asteen lämpö.

Palokärki tuli paukuttamaan jyväsäiliön kylkeä. Kolluutettuaan aikansa sen päätyvaneria, se hoksasi tinttien käyvän pitkällä sivulla siemenen toisensa jälkeen hakemassa, niin sekin koukkasi sinne vaikka ei oikein mahtunutkaan. Sai se varmaankin muutaman jyväsen pitkään nokkansa, muttei osannut peruuttaa kuten käpytikka hakkaamaan siementä rikki sälökolossa, niin kyllästyi ja lähti lentää lumpsuttelemaan muualle.

Eilen 20 senttiä ylemmä ja vaateriin tunkkaamani huussin sokkeliksi kärräsin kiviä monet kotilliset. Kerkeisn aloittaa myös moreenikerroksen kärräämisen, mutta sitten kävi jo käsiin niin vaihdoin kevyempiin hommiin.

Iltapäivällä alkoikin sateenrummutus niin sain luvan lopettaa ulkohommat.

4.11.2025 tiistai

Media kohkaa nytten Sanna Marinin kirjoittamasta kirjasta Toivo on tekoja.  

Kirjan sisällöstä ei voi tietenkään lukematta sanoa mitään, mutta Hesarin Arttu Seppänen on latonut kirjakritiikkinsä sillä syömennousulla, että pannaanpa se kerralla makulatuurikasaan.

Voi olla köykäistä tekstiä kun nuin köykäisen mielipiteen kriitikkokin siitä on aikaan saanut. Kirjan nimi ei säväytä itseänikään, mutta Marinin puolelle asetun silti jo ihan sillä, että misogynistien tulva kirjakritiikin jälkirimpsussa kuohuu lasissa ylitse.

Kun tein ulkona hommiani (paskahuussin kengityshomman viimeistelyä ym.) niin tauoilla kävin kirjoittamassa omiakin mielipiteitäni sillä oikeasti ottaa pattiin tämä keltaisen paskalehdistön tyyli joka mm. halla-aholaisuuden kautta on tavallisiinkin kommentoijiin tarttunut. 

Millaisiahan solvauksia lienevätkään moderaattorin tunkiolle lemppaamien kommenttien pahimmat sontatalikolliset?

Pari näytettä omistani:

1.

Silja Latvala: En ole lukenut Marinin kirjaa, joten en osaa kommentoida sen laatua tai merkityksellisyyttä. On kuitenkin turhauttavaa lukea kuinka mediassa jatketaan Marinin haukkumista ja syyttämistä teoista, joita muutkin (mies)poliitikot ovat vuosien varrella tehneet kohtaamatta vastaavaa kritiikkiä. En muista nähneeni yhtään arvostelua Alexander Stubbin uudesta kirjasta, jossa häntä olisi kohdeltu vain rahanahneena ja turhamaisena. Ei ole Sanna Marinin vika, että ihmiset ovat kiinnostuneita hänestä, enkä näe siinä väärää että hän haluaa kertoa oman tarinansa omin sanoin, varsinkin kun kyseistä tarinaa on käännelty ja väännelty mediassa vuosikaudet.

Olen samaa mieltä Latvalan kanssa. Minulle Marin kelpasi täydellisesti vaikeiden aikojen pääministerin virkaa hoitamaan. Lienee useammalle sekin selvää, että kun paljon tekee niin virheitäkin väistämättä sekaan sattuu.

Yhtä säälimättömän kritiikin paikka olisi oikeastaan näiden arvioitsijoiden ja haukkujien kohdalle (varsinkin ns. keltaisen lehdistön) satutettava sillä ei heistä monikaan ole itse päätynyt urallaan tuollaisiin työkuvioihin koko kansan silmien alle (ja vieläpä nuorena naisena tässä misogynismiin taipuvaisessa maassa), joten mistä lihakset, joilla kaukaa seuraten ja räkyttäen, ilman järkevän analyysin häivääkään haukkua louskutetaan?

Ja tuosta rahan perään juoksemisesta: Eiköhän kohuja ammatikseen kyttäävä media nimenomaan näissä kuvioissa ole se rahastajista pahin.

2.

Muutamat kommentoijat kirjoittavat sokeasta ihailusta Sanna Marinin suhteen, mutta kyllä politiikassa toimivien "mestareiden" ihailut ja ylistykset ovat menneinä lähivuosina pienessä Suomessakin saaneet aivan järkyttävät, hillittömät mitat kun ottaa vertailukohdaksi vaikkapa Jussi Halla-ahon.

Oma ihailuni on pelkkää kunnioitusta ihmistä kohtaan, joka jaksoi niinkin kauan sitä kamalaa nälvintää ja suurennuslasin alla oloa, mutta hoiti yhteiskunnan asioita siitä huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla.

Eikä hän ole mitään scriptan tapaista nälvintä- ja solvausblogia pystyyn pistänyt jossa ilkeilyjen sanansäilällä pieksäisi kostoksi kaikki nuivasti häneen suhtautuneet kansalaiset.

Vistottaa lukea, vaikka meriittilistaan Sanna Marin voisi senkin lisätä, kuinka joidenkin mielestä nimenomaan yksin hänen ja nelivuotisen hallituskautensa syytä talouden alamäki oli ja on yhä se mitä on.

Miten se voinee mahdollista olla kun laajemmassa tarkastelussa olemme seilanneet jos vuosikausia (liki 20 v), puolue toisensa jälkeen hallitusvastuussa ollen, valtavien omien ja kansainvälisten markkinavoimien puristuksessa kaikkine sotineen, bandemioineen ja ilmastonmuutoskatastrofeineen?

Mittasin tänään synnyinmökkini esille kavamieni hirsipirtin multias/kivipenkkien ääret eivätkä ne kummoisia neliöitä 11 henkiselle perheelle ole olleet: vajaat 12 neliötä!

En meinaa uskoa millään mittojani. Miten me olemme voineet siinä mahtua olemaan kasvavan lapsiluvun kanssa? Vuonna 1963 on syntynyt nuorimmainen ja vielä sen jälkeen mylskättiin samoissa tiloissa vuoteen 1968.

5.11.2025 keskiviikko

Kertaan Unimäen kurjan, multiaispenkkisen hirsiasumuksen vähäisesti tietämääni historiaa vielä kerran.

Vuonna 1904 Unimäen korpeen on saapunut joku "Holo-Viikki" joka on aloittanut pohjan kuokkimisen ja sisäänlämpiävän uunikiukaan kasaamisen  sekä seinähirsien kaatelun sen aikaisin työkaluin. Neljän varvin jälkeen vestelijä on luovuttanut. Syytä ei ole tiedossa, olisiko sairastunut tai lähtenyt pontikankeittoon jollekin toiselle lääninkulmalle. 

Hieman myöhemmin Anu (Ananias) ja Mari Kainulainen tyttärineen (mummini Anni, isotätini Olga ja Eeva), ehkä lehmän, tai parin, kanssa ovat kantaneet tuohikonteissaan evästarpeet metsänreunaan ja alkaneet nostaa seuraavia hirsikertuuksia edellisen käväisijän aloittaman kehikon päälle. Kun ovat saaneet ehkä jo sinä suvena mökin tuohikattoa myöten valmiiksi, ovat alkaneet tuohustaa tulia sisäänlämpiävän kiukaan alle. Pottumaallekin on ehkä saatu jo raivattua tilaa sekä navettarakennuksen teon ainakin aluilleen. 

Milloinka lienee ensimmäinen sauna paikalle saatu? Entä se vielä 1950-luvun alussa tuvan edessä ollut aitta, josta Heimosetä muistaa usein mainita? Vissiin halkoliiterikin on jollakin kohtaa sijainnut?

Kun nuo ulkorakennukset ovat alkaneet painahdella vinoon niin isä ei niitä ole ryhtynyt kengittelemään vaan on pätkinyt hirret polttopuiksi. Tunnettua oli, ettei hän halkometsään kirveellä uhkaamallakaan ole lähtnyt, että eipä mitaleita sellaisestakaan huolenpidosta hällen edes postuumisti voi jakaa.

Isä Tauno ja Äet Gunilla ovat siis saaneet perintönä (?) Unimäen pienen metsätilan mökkeineen ja ukki Adam on muurannut poikiensa Taunon, Oskarin ja Heimon avustuksella piipun ja uunin&liemuhellan sisäänlämpiävän kiukaan kohdalle. Kaivelujeni perusteella osittain sen päälle, kun ovat purkaneet ensiksi päälimäisen savukiukaan kivikummun pois.

Isä ja Äet ovat muuttaneet mökkiin ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin v. 1949. He olivat menneet naimisiin juhannuksena 1947 ja asuneet tämän välin "Alappolassa", eli isän kotona, meidän myöhemmässä mummilassa.

Anun ja Marin lopunajan kohtalo ei ole ollut kovin mukava. Heitä on hoidettu vuoroin ukki Aatun ja mummi Annin luona, vuoroin Komppulassa, heidän Eeva tyttären anoppilassa. Eikä se ole tapahtunut mitenkään hyväntahtoisessa hengessä. Jouluksi lahdattaville sioillekin on järjestetty paremmat olot olkipahnoihin, kertoi Heimo setä joka sukujemme ainoana on enää kertomassa sen ajan vanhusten hoidon tilasta.

Kun kysyin Heimolta puhelimessa, miksi ei Anua ja Maria vanhainkodille viety kun metsämökissä kävi elämä mahdottomaksi, niin Heimo kirosi hartaasti ja kertoi: Vanhainkoti oli vain yksi iso tupa, jonne oli sullottu vanhuksista, kehitysvammaisista ja mielipuolista sotainvalideihin asti kaikki avuttomimmat sikin sokin ja elivät siellä suurinpiirtein oman onnensa nojassa. Joku kävi laskiämpärillä keittoa tuomassa, ja ehkä huitaisi vähän havuhoskalla isompia roskia seinän laidoille tai kynnyksen ylitse pihalle. Kerrankin  oli Heimo ollut Aatun kanssa tekemässä jotain remontintapaista siellä, niin työkaluista oli pidettävä kiinni kynsinhampain, sillä joillakin oli halu ottaa niitä astaloikseen. 

-Siinä tuvassa haisi paska ja pelko, ähki muistojaan Heimo.

Kaikuja menneestä on ajostumassa nykyisenkin vanhustenhoidon systeemiin kun seuraa avuttomien siirtelyä kotipakkkakunnan rajoista piittaamatta mistä vain kyljen verran tilaa löytyy -ja mieluummin halavalla!

Marin oli Äet ja Heimo taluttaneet yhden lehmän kera viimeisen kerran Unimäestä pois vuonna 1947 syksyllä Vanhaamaantietä pitkin "Parkkuuseen", eli Juhanilanmäelle Karukkamummon tupaan ja koko matkan Mari oli itkenyt lohduttomasti. "Viiskymmentä vuotta Unj'mäjessä asuttiin ja nytkö se on loppu", oli nyyhkinyt Marjmuori. (40 vuotta olisi ollut lähempänä, mutta näin Heimosetä muisteli Marin itkua.)

Olikohan isoisovanhempieni avioliitto (alkuun "susiparina" vuosikausia) onnellinen? 

Minä luulen, että onnellisuus sananakin on ollut korpieläjien keskuudessa noihin aikoihin tuntematon suure.

Millaista olisi ollut pelkkää auvoista rakkasusuhdetta vaalia sellaisessa tuvassa, joka talvella lämmitettäessä täyttyy puoleen väliin asti kiukaasta purkautuvasta savusta ja sen aikaa on pitänyt lattialla konttaillen lapsiperheen askareetkin hoidella?

Mutta jotain keskinäistä, lujaa sidettä niin paikkaan kuin pariskunnalla toisiinsa siellä on pitänyt olla Marin viimeisiä ikävänitkuja kun ajattelee. "Viisikymmentä vuotta ..."

Mari 16.2.1871-29.11.1950,  Anu 15.3.1871-15.3.1960. Minä yritän kuvitella heidän elämäänsä vaikka mitään mielikuvaa Anunkaan hautajaisista ei ole kun olen ollut vasta 2 vuotias.

Niin häviävät muistot ja muistamiset jo parissa sukupolvessa atomeiksi maita ja mantuja pyyhkivien tuulien mukana.