"Näin hetki sitten ketun"

27.3.2025 torstai

Kiepautin Kajaanit ja Iisalamet ja nytten olen jälleen tiällä Um. Ostin uudenkäytetyn raivaussahan Iisalamesta. Kunhan lumet vajenevat, kuleksin sen kanssa ainakin tämän mökin ympärystän aluskasvillisuutta matalemmaksi.  

Kotimaisesta elokuvasta oli "ylistävä" arvio Etelän aviisissa. Sysmästä tekivät kiljunpyörteisen draaman jossa muutama sisarus kännää ja panee   ...sahtia...., kännää lisää ja panee... uutta hiivaa tyhjentyneisiin tynnöreihin ja eikun käymään. Ehkä ne panevatkin, mutta siitä arviossa ei mainita.

En muuten elokuvakritiikkiä olisi pannut merkille, mutta kun lukemaan houkuttelevaan osaan jutun alussa oli pantu(!) maininta, että koska elokuva sijoittuu nimenomaan Sysmään, se on kuin mainos sille paikkakunnalle jollaisesta "jokaisen pikkukunnan pamppu haaveilee..." panohaaveidensa päälle tietenkin.

Ajattelinpa sitten metsäläispontikkapitäjä Rautavaaraa ja millaisen aiheen ympärille tiältä elokuvan tekisi josta muovaisivat Hesariin näin houkuttelevasti: 

"Kännikomedia sahtia panevista sysmäläis­siskoista saattaa olla tuleva iki­suosikki, kehuu kriitikko

Keski-ikäiset naiset säntäilevät alkoholin perässä hykerryttävästi Teemu Nikin sysmäläiskomediassa 100 litraa sahtia. Elokuvassa on aineksia hitiksi."

Tässä savolaispitäjässä asia, jonka perässä vanhat ukot ja muutamat juoksupojat säntäilisivät, olisivat metsän eläimet, pääasiassa sudet. Eikä luvallisesti yksikään. Ehkä pontikkaakin tirautettaisiin, mutta se on jo niin kulunutta elokuvien aihetta, ettei paljoa kiinnosta edes ajatella. Ja kovasti puhtoisen kliinistäkin se nykyään on kun jokainen metallipuolen opinnot lävitse käynyt on jo kauan osannut rosterista viinatislaamon hitsailla ja homma käy kätevästi vaikka keittiössä jos emäntä antaa luvan. Tai sitten autotallissa talvirengassarjan viereiselle työkalupöydälle sijoitetun kaasupolttimon äärellä.

Korpipitäjässä tehty elokuva kuuluisi rikoselokuvien genreen josta näillä seuduilla hykerreltäisiin turpaan sen tekijöitä. Tai ammuttaisiin otsaan, ajettaisiin autolla ylitse, tapettaisiin niiden koirat, puhkottaisiin autojen renkaat, käytäisiin kusemassa bensatankkiin ja kaivoon murjaistaisiin kimppapaskat.

Jos minä kuuluisin käsikirjoittajatiimiin, tai vaikkapa itse sellaisen saisin aikaan ja se menestyisi jatkoon, saisin olla varuillani kaiken aikaa. Olisiko mökkikään enää pystyssä kun poissaolon jälkeen takaisin tulisin.

Näistä seuduista kertovan elokuvan ydin olisi petoviha. Sudet saisivat kohteena pääroolin, vierellä pakoon tassuttelisivat ilvekset ja näädät. Sitten vihanpidossa siirryttäisiin luonnon monimuotoisuudesta huolestuneisiin kansalaisiin, vihervasemmistolaisiin poliitikkoihin, dokumentaristeihin "Rysselin herroja" unehtamatta.

Näyttelijäkaartiin saattaisi olla mahdotonta saada niin suurta joukkoa kuin elokuva vaatisi koska se olisi, ainakin minun kirjoittamana, petojen puolella viimeistä kuolonkorahdusta myöten. Ei ehkä "kolme veljestä" riittäisi vaikka pantaisiin  heille akat rinnalle evästermareiden ja kinkkuvoileipien kera susien kimppuun hyökkäämään opetettuja saksanpaimenkoiria (Deutscher Schäferhund) paimentamaan. 

28.3.2025 perjantai

Eiliseen elokuvaideaani: Henkilöiden nimet kaikki olisivat paikkakunnan menneiden aikojen korkonimiä malliin Titjonen, Hermanni kakkonen tms..

Tänään tein ennätyksen pöllien kuorinnassa, mutta vielä on jäljellä ainakin puolet. Ehkä pitää kaataa muutama puu reunoilta lisää jotta riittää...

30.3.2025 lauantai

Koko päivä pöllipalstalla, mitä nyt ruokailemassa ja kahvilla kävin. Vaatteet ovat niin pihkassa, että kun saan riisutuksi, ne seisovat vaikka itsestään seinään nojaamassa. Otin tavakseni riisuuntua saunalla kun savottalaisen haju olisi tuvassa turhan tymäkkä. Ja kuivavathan ne paremmin saunomisen jälkeen siellä. Ei hajuaja kyllä itse erottele kun nenä on jo tottunut eikä vieraista ole tällä kulmalla pelkoa. Ketään ei saa käymään vaikka anelisi, mutta toisaalta kaipaankokaan tänne muita enää koskaan. Lähen sitten ihmisten ilmoille ite kun  alkaa yksinäisyys ahistaa. Ehkä Kuopion suuntaan teen jonkun retken kunhan enimmät pöllit lekottelevat kuivumassa kevätahavan kourissa ilman kuorinahkaa havupedillään.

Minkäänlaista kipinää en tuntenut humpallelähtöön tämänkään illan Napistansseihin. Säästöä sekin vain.

Mustarastaita oli jo kaksi ruokinnalla. Pikkulintujen määrää en ala laskemaan, mutta punatulkkuja on enämpi kuin koskaan. Tikkoja runsaimmillaan neljä ja oravia myös sama määrä. 

Joutsenet ovat kalkatelleet jo pitkän aikaa Karilahden sulassa. Huuhkajaa en tällen illalle kuullut.

Tänään ajattelin lapsena lukemieni tarinoiden Robin Hoodin elämän päättymisen hetkeä kun se päättyi surullisen kaihoisalla hetkellä jousipyssyn viritykseen ja helähdykseen kun nuoli singahti viimeisen kerran kaarevalle matkalleen taivaanrantaa kohden.

Jostain syystä kuvittelin tapahtumapaikaksi Kellomäen kansakoulun hirsisen saunarakennuksen vintin ja akkunan, josta Robin viimeisen nuolensa sinkautti menemään.

"Kuoleva Robin ampuu ikkunasta nuolen ja toivoo ystävältään Pikku Johnilta hautansa olevan paikassa, johon nuoli laskeutuu."

31.3.2025 Muanantae

Näin hetki sitten ketun, kirjoitti Timo Kustaa 60-luvulla Pellossa. Samanlaisen huomion sain nyt ruokatauolle pistäytyessäni minäkin merkata muistiin. Napsaisin muutaman kuvankin ikkunaa aukomatta. Minnehän lie repolaisen matka ollut? Ketut ovat reviirieläjiä joten ehkä kymmenen kilometrin ympyrän sisällä se pyörinee, tai kahdenkymmenen. Riippuu ruuan löytymisestä. Jänikset ovat vähissä, ja myyrät. Lintuja on hölselumessa hankala kiinni saada eikä ainakaan orava suupalaksi sille jää. Hyväkuntoinenhan tuo oli, että on se syötävää löytänyt. Jossain voi olla susien jäljiltä hirven raato tms.

Stubbimme reissaa maailmalla. Siinä jää aikoinaan matkustamisista parjattu "Reissu Lasse" (Reino Kristian Relander) nolon osille tilastoissa, eikä matkustustilastossa pian voita Mara Ahtisaarikaan vaikka se se vasta elämästään suuren osan lentokoneiden penkeissä viettikin. 

Tein pölökkytyömualla inventaariota ja laskin, että täytyy muutama iso puu kaataa jotta riittää. Kaksi kävin vielä illankuhjasssa nurimassa, mutta kun alkoi vettä niskaan kaataa niin lopetin.

Saunassa oli nyt mukava käydä kun oli niin märkä päivä.

Käsiin koskee.

1.4.2025 tiistai

Se oli torstai-aprillipäivä kun Soila syntyi. Mulla on tuossa hälle lahjaksi vanha laatikko sisältöineen. Käyn leipomosta lämpimän ruisleivän ja tuoreita riisipiirakoita laatikkoon lisäksi.

Elias taiteili kansikuvan lahjaan.

Tuosta kellojutusta tuli ihan hyvä. Sen alkuperäinen valokuva (1984 tai 1985) oli aivan pilalla ja homeinen kymmenien vuosien aitan hyllyllä tätä päivää odottelemassa ollessaan. Valokuvaamossa korjasivat sen kuntoon. Leikkelin siihen ohuesta plexistä lasin. Kellon itsensä kuuluukin olla ruostepilkullinen.

Vaikka tulee hieman murheellinen olo kuvaa katsoessa, niin on siinä pikkuisia ilon säikeitäkin; lapsi selvisi äidinikävästään jollain tavalla vaikka tiukkaa se on tehnytkin.

Kun olin tulossa kylältä pois, laski puutavararekka hydraulijalkojaan tientukkeeksi pinojen viereen joten käännyin takaisin ja kävin Akulassa joutavia lorsaamassa.

Iltasella

Sivullistenkadulla Knissa G ja Puutarhuri ovat jälleen kovassa flunssassa. P:n yskäkään ei ole loppunut, mutta on kyennyt olemaan palveluksessa koko ajan. Outoja romuskoja ovat tämän kevään taudit.

Elias tulee pääsiäiseksi naisensa kanssa. Lupasin maksaa tanssiharrastuskengät kunhan valitsee sopivat, mutta miettivät vielä, mitä alkavat harjoittelemaan. Tanssilenkkareista oli ainakin puhetta.

G:lla on autokuume. Toppuuttelin ja kehotin panemaan parturointibusineksesrahoista reilusti säästöön vielä vuoden verran ja katotaan sitten, mutta ei taida maltti riittää. Jos menee kesäksi Ouluun töihin, niin ehkä jonkinlaiseen romuun on varaa, mutta sen ylläpitoon ne sitten kulahtavatkin.

Kyllähän siinä kun katsoo pihassa pyörähtävien kaverien kulkupelejä, mönkkäreitä, mersuja ja bemareita niin jonkinlainen vitutuspyörre pojalla päässä saattaa käydäkin. Isit ja äidit useimmille niitä kulkupelejä kustantaa, ei se voi muuten mahdollista olla.

Iltapäivällä aurinko paistoi, mutta kevätahava oli kolakkaa. Kaadoin kolme isohkoa petäjää ja katkoin ne, sitten nostelin kuorittuja pöllejä kuivumaan koroketelineille enkä muuta viitsinyt/jaksanut tehdä.

Panin generaattorin pyörimään muutamaksi tunniksi kaivon tyhjennystä varten . Lykkää jostain syystä niin paljon savea sekaan, ettei sankosta pohjaa erota. Veden tulo on runsasta. Uppopumppu kiri kuitenkin tulopaineen kiinni ja kaivo oli kahta rengasta vaille tyhjä kolmen tunnin pyörityksen jälkeen. Virtajohdossa loppui vara, olisin muuten antanut vajua ihan pohjaan saakka (8 rengasta). Alkoi sieltä tulla sitten aivan kirkastakin, että tupaankin kelpaa eikä hampaissa savi narsku.

Nyt nukuttaa kun klo on 21.30 ja kuun kapea sirppi Vinhan haudan takana olevan suurkuusen yllä killottaa.

Ilojenpirskahdukset, ja pirskatit

21.3.2025 perjantai

Pitää tällenillallen laittaa vielä talteen (mitä varten?), että saunareissulla mennen tullen minulla oli "huhuu--hu-huhuu--"-dialogi mitä ilmeisemmin huuhkajan kanssa. Ehkä osasin edes sinne päin matkia hu-hu-huu-puhetta koska se aika pian aina vastasi. Tai sitten se olisi joka tapauksessa huhuillut aina vaan. Saunomisen aikana huhuilija oli siirtynyt Luikkokankaan suuntaan Villelän suon reunoilta, tai sitten siellä oli toinen hu hu huu?

22.3.2025 lauantai

Klo ei ollut vielä neljääkään kun havahduin, venyttelin, nousin sängynlaidalle, laitoin verenpainemittarin ranteeseen, mittasin (119/68/48), käpsehdin kaasulieden ääreen, piezosin tulet polttimoon kahvipannun alle ja raapaisin myös puulla lämmitettävän hellan pesään valket. Mittasin kaurahiutaleet, leseet, siemenet ja suolan haudutetermokseen, ja sitten huussin taakse pakkaseen kuselle. 

Tähdet taivaalla, valonkajo idän puolella eikä yhden yhtä jäneksen hyppyä jo viikon sileänä odottaneella hangella. Tehokas on ollut ruttokuuri viime vuonna laumoittaan hypelleiden jousijalkojen joukoissa. Ja ilvekset nauttineet myös osansa.  Myyrille lie käynyt samoin, ei niidenkään jälkiä ole näkynyt. Mulla on tehokas, ladattava polkupyörän lamppu, jonka valokeilalla pyyhkimällä pystyy valaisemaan koko mökin pihapiirin metsänrajoja myöten.

Puurot on syöty, kahvit hörpitty. Ajateltu, luettu ja klo on jo kahdeksan. Pitää kehtautua kauppareissulle. Huussipaperi loppui, keittorasiat ovatten tyhjät, kananmunia en muistanut viimeksi ottaa, eikä leipääkään ole kuin muutama siivu. Pielispakarin siivutettu ruisleipä meni vanhetessaan niin pahanmakuiseksi, ettei sitä voi syödä kuin paistinpannulla öljytilkassa lämmitettynä. Jospa hyllyissä olisi nyt sitä Oululaisen jälkiuunileipää.

Viimeksi leipähyllyt olivat maan suurimpien leipomoiden lakon takia melkoisen vajaat, kaupungeissa kuulema jopa tyhjiä. Täällä on hyvä leipomo josta kyllä tavaraa pienelle väestöpopulaatiolle luulisi leipoutuvan, mutta ihmiset hamstraavat pakastimiinsa niin, ettei hitaille riitä. Eikä niille, joilla ei ole varaa ostaa kuin vähän kerrallaan. Onko pakastintakaan kaikilla?

Äiti leipoi (minä itsekin "ruuhkavuosina") sen seitsemän sylenleveää leipää ja sieltä ruokahuoneen hyllyltä aina leivänkyönikkä haettiin ja leikeltiin loppuunsa saakka vaikka viimeisiä olisi ollut viisainta kirveellä lohkoa niin kovaksi ne olivat kuivuneet. Eikä leivänkannikoita lehmille viety. Niistä tehtiin leipäressua ja enpä tiedä, minkä ruuan maku olisi sitä paremmin mieleen jäänyt. Joskus teen vieläkin leipäressua, ja Elias kun oppi sen teon ennen kotoa poismuuttoaan, niin halusi vähän väliä tehdä itsekin.

Nyt E tekee itse ruuat siellä Oulusa, päivällä ruokailee Yliopiston  ruokalassa. Kyselee joskus ruuanlaittovinkkejä. Nyt vissiin uuden tyttöystävän ansiosta kuulostaa vegaanisiin kallistuneen. Tai muuten vain. Hyvältä tuntuu, että poika omatoimisuutta on aikuisuuteen viemiseksi saanut niin, että sitä on riittänyt jo monen monta vuotta. 

Eikähän nuo minun vanhimmatkaan tyttäret sormea imeskellen ole jo kymmeniä vuosia kotejaan huoltaneet vaikka niin kauhea olikin heidän lapsuutensa ja teiniaikansa äidinikävineen.

Pari-kolme isoa pölkkyä kuorin aamupvn aikana, nyt ruokailemassa.

Luen Hesarista arviota Anne Applebaumin uusimmasta kirjasta Autokratia Oy. Siinä on kirja, jonka tilaan seuraavaksi tabletilta tavattavaksi. 

Jo tuon jutun perusteella vetää häntäluuta kuuraan kun sen poiminnat vertaavat maailmanmenoa Annen kirjan sisältöön. Kirja on valmistunut jo ennen USA:n Suurmöliskön valintaa, mutta kirjailija on jo ennakoinut sattuvasti mitä tuleman pitää sen täyshullun valtaan pääsyn seurauksista.

Iltasella kun saunonut olen kuuntelin jälleen pöllön huhuilua. Juolahti mieleen, että jospa se majailee Viäränmäessä olevalla Keinäslassin louhimolla jossain kallion kolossa niin kuin ne huuhkajat, jotka tapasin kymmenkunta vuotta sitten kajaanilaisella kalliomurskaamolla poikineen? Eihän täällä vanhoja metsiä lahopökkelöpesineen enää missään ole ja jonnnekinhan niin suuren linnun on pesänsä pitänyt mutjaista jos se elää meinaa.

Sulan maan koittaessa minun täytyy asia käydä tarkistamassa.

Keitin iltapalaleipäsiivun särpimeksi kananmunia.

Vesihuollon sain tässä joku päivä sitten pelaamaan kun saunaa lämmitellessäni kaatelin tulista vettä kohtaan, josta musta vesijohtoputki maan sisään syöksyy. Ja pian koirankullin muotoinen tulppa ui putken suusta hangelle kun käynnistin generaattorin ja kytkin kaivolle menevän sähköjohdon rasiaan.

Nyt täytyy muistaa aina puhaltaa putki tyhjäksi kun siitä vettä on tarpeisiinsa juoksuttanut. Ja sitten kuminen veneentappikorkki suulle! Sitäkinhän sanotaan koirankullitulpaksi, että nyt on niitäkin tuplaten tässä mainittu.

G laittoi nyt puolenyön korvilla revontulikuvia Knista. Täällä ne huljuavat myös, mutta en tiedä, millaisin asetuksin saisi yhtä hyviä kuvia kuin poika oli näpsinyt.

Olisi ollut ehkä mukava niiden loisteessa ajella Napiksen tansseista, mutta eipä ole viitsinyt vielä tälle keväälle sinne kampeutua. Ehkä jätän jo koko humpallushommat pois. Olisihan se rahallisestikin kannatettava teko. Lippujen hinnat kohosivat 25:een ja bensaan menee joka reissulla vähintään 60€. Humppakengätkin ovat Knissa, housut olisi ja joku paita....

Joskushan sekin harrastus on jätettävä niin eikö se voisi olla juuri tänä vuonna? Repsahduksia kuin alkoholisteilla saattaa silti tulla.

Kalle Päätalon kotikylällä Taivalkosken Jokijärvellä joku iäkäs (85) mies on pamauttanut kalastuskunnan kokouksen aluksi toisen miehen kuoliaaksi haulikolla. Samaan aikaan Gazaan ohjusterveisiä lähettäneet Israelin jäljiltä uhriluku on noussut yli tuhanteen. Eikä Ukrainan siviilitkään henkien menetyksiltä ole säästyneet.

Kaikkia globaalin maailman murhia eivät tekoniveliset älyvehkeetkään kyenne hetkihetkeltä tilastoimaan ja julki esittämään, mutta suhteutettuna yksittäisiin mielenhäiriötekoihin, saa valtioterroristienkin murhatouhuihin jotain tolkkua päivittelyittensä pönkäksi.

Jokainen päivä pitäisi tavallistenkin ihmisten havahtua päivittelemään kaikkia maailman murhia, ei vain yhtä onnettoman päähänpiston takia tapahtunutta haulikoitsemista.

23.3.2025 sunnuntai

Nukuin peräti seittemään. Komea, aurinkoinen aamu eikä pakkastakaan kuin nimeksi. Oravia oli neljä ruokailemassa, tikka tuli rummuttamaan huussinkuusen linnunpöntön kylkeä. Oli aika makeaa kuunneltavaa se rummutus. Siinä on selvä, nopeutuva rytmi: kop, kop, kop, kop prrrr prrrr! Tauko ja sitten sama uudestaan.

Millaisenhan viestin se muille pöntönpärisyttäjille lähetti? Jostain kauempaa kuului vastauksiakin, mutta tulkita voi vain ylimalkaisesti, että soidinmenot heilläkin ovat alkaneet.

Pakanaoikeudenkäynnistä näin unta. Olin kantajana käräjillä sillä joku oli haukkunut minua julkisesti jo moneen kertaan pakanaksi. En muista unesta juurikaan tämän enempää. Tunnelma oli painajaismainen. Se onkin vahvojen unien polttoainetta ja mitä ristiriitaisempi tunnelma on, niin sitä parempi unikokemus. Eikä kammottavuuskaan aina haittaa kun tietää, että unenkuvajaisissa tässä vain seikkaillaan, tai sikaillaan.

Pakanaksi haukkumista, irvailua, moitetta tai miksikä niitä kulloinkin on voinut kuvata olen kyllä saanut useinkin maistaa.

Jos tiukalle menisi, kyllä siitä ihan hyvin voisi käräjille haastaa sen, joka niinkin historian raskaiden painolastien omaavalla sanalla eri mieltä olevaa nakkaa.

Jos kritisoit ilkeillen uskovaista, tämä voi uskonnonvapauslakipykäliin vedoten haastaa sinut oikeuteen sanomisistasi, mutta entä jos minua loukataan uskonnottomuuteni ja jumalattomuuteni vuoksi vaikkapa nyt irvailemalla pakanuudella, niin mihinkäs pykälään nojaat puolustukseksi?

Minulla on aivan tyhjä kohta sillä aivojeni alueella jonne useammalle muulle on desinfioidut tilat jumalille ja raamatunlauseille. Uskonnolle loitsuineen.

Tai ei se mikään aivojen tyhjä tila ole, siellä on kaikkea muuta roinaa. Ehkä jopa yhtä tarpeetonta kuin olemattomat jumalkuvitukset.

On niin hyvä ilima, että onpa mukava lähteä pyhittämään sunnuntainsa tuonne Kaivonkorven pöllityömualle. Klo onkin jo liki kymmenen ja kylältä kuuluu kirkonkellojen mäike. Toisaalla taas kuuluu kiväärien jyske kun ampumaradalla harjoitellaan hirvenhiihtokilpailutunnelmissa.

Olisi se mukava nähdä hirvi hiihtämässä...

24.3.2025 maanantai

Ihan kevväinen klo kuuden uamu.

Kuvasin unessa toukkaläjiä, oksennuksia, lehmänpaskoja, mädäntyneitä linnun- ja myyrien raatoja. Sitten katsoin kännykän valokuvatallenteita ja siellä oli edellä mainittujen sijaan kuvia punaisista ja oransseista ruusuista. Kun lähetin ruusujen kuvia viestien jatkeina, ne muuttuivat takaisin toukkaläjiksi, oksennuksiksi, lehmänläjiksi jne... 

Jollain psykologian termeillä uneni metamorfoosit selitettäisiin käsittämään valveillaolon tapahtumia, mutta annanpa nyt olla kun se on ihan siltään mielenkiintoinen juttu; lähetäpä jollekin rakkaallesi kuva kauniista ruusupuskasta ja se muuttuukin matkalla lehmän paskaksi....

Se Taivalkosken haulikoitsemisen motiivi kytkeytyy ehkä joskus tapahtuneeseen metsäkauppariitaan. Gazan murhaamisten jatkamispäätöksien syiksi taasen Israelin pääteloittaja Netanjahu on painottanut edelleen, että sekin miljoonan "erilajisen" uskonnonharjoittajan alue kuuluu Israelille. Kaikki muut on tapettava tai ajettava pois. Ihan kuten Ukrainan suhteen Venäjän väitteet "erikoisoperaatioon" johtaneista syistäkin.

Nykyisessä Gazan sodassa on tähän mennessä murhattu ainakin 50 tuhatta ihmistä ja vähintään saman verran on raajarikoiksi palasteltuja. Tätä vauhtia kaikkien murhaamiseen menee Israelilta kymmeniä vuosia ellei se ota polttouuneja ja muita natsien jo kokeilemia versioita käyttöönsä kansanmurhan suorittamiseen tehokkaasti.

Ja onhan Israelilla ydinasekin...

Paradoksaalista: Juutalaiskansa jonka rippeiden takia Israelin valtio Lähi Idän hiekalle arabien maille kaavoitettiin ja perustettiin käyttää likipitäen samoja periaatteita, perusteluja ja käytännön toimia toisuskoisten hävittämisessä kuin heidän suhteensa Hitlerin Saksa käytti: Lisää elintilaa! Lebensraum!

Raunioiksi pommitettu ghetto on joka on niin suuri pinta-alaltaan, etteivät natsitkaan sellaiseen kyenneet.

Vain polttouunit puuttuvat mutta auringossa paahtuvien kymmenien tuhansien ruumiiden löyhkä voittanee niidenkin käryt. 

25.3.2025 tiistai

Nyt puolenyön jälkeen heräsin uneen jossa kaksi maastopukuista äijänrutaletta oli tunkeutumassa pyssyjen kanssa sisään ja yksi pahasuinen akka rääkyi pihamaalla, että ampukaa se pakana saatana....

Muuten tuollaisetkaan unet eivät mitään erikoisia ole väkivaltaisessa maailmassa kun eletään.  Ahdistaa vain, ja ehkä se unen naisen rääyntä eniten, ei niinkään ne rumat äijät. 

Kävin ulkona. Tuulee aika lujaa eikä tähtiä näkynyt. 

Jospa tämä tästä.

Klo on 5. On vielä melkoisen pimeää, räntää rätkii, mutta itäisellä taivaalla näkyy jo selkenemisen merkit. Yöllisen pahanunen tuntoja ei enää ole. Nukuin lopulta hyvin ja ehkä mukaviakin unia nähden. Olkapäähän koski erityisen perhanasti jossakin vaiheessa. Vanhat vammat ärtyvät pöllien parissa telutessa.

Heräillessä mielessä kajusivat monien ihmisten muistot eri puolilta Suomea. 

Olisiko ollut parempi, jos vain yhdeltä seudulta olisi muitojen kansioita avattavissa? Olisiko mielikuvat ja muistot paremmin hallittavissa kun kuolleet tutukin pystyisi luettelemaan ja heitä muistelemaan kuin kronologisesti allakan lehtiä taapäin selaisi?

Minullahan kokemukset tietenkin ovat omani kokoisia, mutta entäpä niiden kosmopoliittien, jotka sukkuloivat eri puolilla maailmaa ja muistojen ihmis- ja paikkagalleriat tulvivat ylitse äyräidensä?

Kuinka sellaista muistioita voi hallita kun jo pienemmissäkin on tekemistä jos ne syystä tai toisesta alkavat muistojen altaista näkyville tulvehtia?

Niin kuin mulla on tämän talven aikana käynyt jälleen kerran.

Katselin nuita muutamia valokuvakansioita, että jos olisin löytänyt niitä valokuvia joissa kuorin tällä tontilla petäjäpöllejä joista veistin sittemmin palaneen saunan, mutta en löytänyt. Se oli 1990-luvun alkupuolta ja elämän kaaos siinä ja siinä hallittaviin raameihin sulloutumassa.

Mukavan kuvan Sonjasta ja Caterinasta Pirskatin selässä löysin. Se on otettu tällä tontilla talvella 1993-94.

Että ilojenkin pirskahduksia on aina ollut vaikka kalliita niidenkin hankkimiset kaikella tapaa...

Tänään illemmalla lähden kaupunkiin. Ehkä pari päivää toimittelen asioita ja tulen Iisalamen kautta takaisin kun on sinnekin asiaa.

Nyt lakkasi räntää rätkimästä.

Pöllien kuoriutumisia

16.3.2025 sunnuntai

Pakkasaamu. Kuu pyöreänä polttaa valojaan pitkillä Villelän suunnalla harvennetun petäjikkömetsän runkojen väleistä. Kun sitä ulkona käydessäni vähän aikaa tuijotin silmiä kieroon vetäen, se katkaisi puut keskeltä ja latvat alkoivat "leijailla" erilleen. 

Näköharhoja voi luoda kuin taidetta, mutta pysyviä ja muidenkin koettavaksi niistä on vain, jos osaa piirtää tai maalata. Kirjoitetut sanat tuskin tuota kuvaamaani "näkyä" kenellekään toiselle välittävät jos ei omaa samankaltaista mielikuvitusta kuin sen näkijällä on. 

Eilenillalla myöhällä saunasta talsiessani satoi vielä nuoskalunta ja ajatus kävi, että pääsenköhän täältä autolla pois. Tietä ei enää metsäyhtiön laskuun kukaan aukaise koska tienvarteen pinottu sellutavara on jo tehtaissa liettymässä ja tukkipinot toisissa laitoksissa raamisahojen lankuiksi ja laudoiksi halkaistavina. (Ei ne taida "raamisahoja" nykytehtaissa olla...?)

Viikon on Tojotanrottelo sijoillaan nököttänyt, että halvalla täällä korvessa elellään kun vain ruoka riittää. Otin pakkasesta viimeksi lähtiessäni 16 kpl puolen litran rasiaa kasvispainotteisia (kalaa, kanaa) keittoja, ja marjoja saman verran. Itse keiteltyä sekamehua litran verran. Levitteitä, piimää ja leipää on vielä vaikka kuinka. Aamupuurokauroja ja jyviä ja leseitä vaikka kuukaudeksi. Salaattitarpeita tänne suotta on rahdata sillä eivät ne tuoreena säily montaa päivää. Appelsiinit olivat halpoja ja niitä toin viisi kiloa.

Hyvin ovat pakasteet jäisinä pysyneet tyroxilaatikossa ulkona.

Kahvimaidoksi on hylamaitoa sillä se säilyy avaamattomana vaikka huoneen lämmössä. Kauramaitoon kyllästyin totaalisesti. Kallistakin se on ja ärsyttävintä, että se vaatii aina roiskuvan ravistuksen ennen kuppiin kaatamista. Purkkien korkkikeksinnöt ovat surkeita. Millaisenhan innovaatiokurjan keksintö lie ollut suunnitella muovikorkki maitotuotepurkkeihin koska se kymmenien vuosien aikana käytössä hyväksi havaittu "taita kokonaan taakse"-siivekekeksinnön vertaista siitä ei ole saatu? 

Kauramaidossa on sokereitakin niin paljon, ettei mitään tolkkua (8%). Itse kauraa taitaa olla korkeintaan 11%, sekin veden kanssa laskettuna. 

Eihän maidossakaan jotain "maitoa" ole kuin muutamat prosentit, että miten sen nyt laskee. Vettä kai sitä kaupasta enimmäkseen kannetaankin kun kasviksissakin vesiprosentit liikkuvat 90 huitteilla, kurkussa enämpikin. Jauhelihaakin saat paistaa puoli tuntia pannulla ennen kuin siitä kaikki lietelannalle haiseva vesi on pois höyrystynyt....

Kaivonkorven kaikki kuuset ja koivut sain kaadettua jo perjantaina. Eilen aloitin parkkaamisen, mutta kyllä se vähiin jäi kun aamupäivä meni vesiongelmaa ratkoessa. Luultavasti jäätyi johto jostakin kohtaa eikä auennut vaikka tulista vettä lorottelin putkeen. Pumppu kyllä pelittää vaikka aluksi luulin syyn olevan siinä. Eipä se sitten auta muu, kuin että sankot kouraan vaan ja kantohommiin! Onneksi ei kaivossa jäätä ole, sen verran satoi lunta, että sain lapioitua kannen ja ylimmän betonirenkaan suojaksi.

Iltasella

Tänään parkkasin useamman pöllin. Perjantaina laitoin aiemmin teroittamaani, sata vuotta vanhaan petkeleeseen uuden varren, mutta sillä vuoleminen onkin yllättävän työlästä, sattuu hartioihin enämpi kuin vuoluraudalla rouhiminen. Isoimmat pöllit ovat niin painavia, että hädin tuskin saan pyöräyteltyä aina uutta kylkeä kuorittavaksi. Katkoin kaikki kuuset 4,6 pitkiksi. Paksuimmat ovat tyveltään yli 30 senttiä. 

Jos olisi varaa, tilaisin traktorin kärryineen ja kuskeineen ja ajattaisin pölkyt sahalle. Kappaletavarastakin liiterin tai aitan teko olisi yhtä mukavaa puuhaa. Sellainen pitäisi Sivullistenkadullekin pykäistä nyt, kun se 30 neliön rakennussääntö voimaan on astunut. Mutta eipä se pienikään hönnä ilmaiseksi minnekään ilmesty. Pohjatöineen kaikkineen tuskin kymppitonni riittää vaikka timpuri ei mitään velottaisikaan.

17.3.2025 maanantai

Unessa kirjoitin nuoruuttani muistiin sillä tiesin kuolevani ihan pian ja asioita piti saada jälkeeni tuleville kerrotuksi.

Unesta toivuttuani pähkäilin, eikö riittäisi hautakiveen jykerretty tieto, että tuolloin tuon niminen ihminen siitettiin, syntyi, eli aikansa ja tuolla päivämäärällä se otti ja kuoli?

Miljardit lajimme yksilöt yksi toisensa jälkeen ovat lyhyen lajihistoriamme aikana hävinneet menneisyyden hämärään ilman minkäänlaista merkintää mihinkään.

Iltasella kun saunonut olen, tähesä on taevas ja mieli tyyni. 

Tykkien jyly eikä ohjusten volinat Ukrainasta tai Lähi Idästä tänne saakka kuulu. Silti ne tulevat ja särkevät tyynen mielen kun tajunnan aukosta sisään sivaltavat.

Onnellisia ne, joilla taito on sulkea silmät ja korvat tai kun eivät mielikuvituksen kykyjä ole syntymässä saaneet.

Tänään oli puolipakko käydä kylällä kaupassa kun suodatinpaperit ja leipä kävivät vähiin. Pari muutakin ruuansärvinhyödykettä puuttui jyrsittävien listalta.

Pistäydyinpä samalla myös leipomolla pari munkkirinkulaa hakemassa, ja piirakoita. 

Leipomon kahvijonoon tulla tassutteli Ilkka, vanha toverini menneiltä vuosikymmeniltä. Ei oltu nähty moneen vuoteen ja nyt tuas törmättiin. Siinä meni jutellessa tovi vaikka eivät niin iloisia hänellä uutiset omasta elostaan olleet. Kymmeniä vuosia samaa osoitetta asuttanut vaimo oli kuollut pari kuukautta sitten ja sairaudet omaakin kehoa yhä pahenevaan tahtiin olivat alkaneet runnella. Silti taikurilla oli silmissä elonhalua vaikka reumakin sormia satuttaa ettei ilmapallot kuplille enää kovin sutjakkaan pyörähtele. Sanoi esiintyvänsäkin vielä, mutta nousee lavalle lähinnä siksi, että saa joutavia jutella -joka hältä myös käyttää.

Lähti sitten Ilkka sopimaan hautapaikasta vaimonsa viereen saman graniittipaaden eteen. Tuli puheeksi, että kirkkoon kuulumattomalle voisi uurnapaikka edullisempi olla, ja sitten vain messinkilätkä siihen vaimon nimen viereen kiven kylkeen niitata. 

Parhaita pragmaattiset jutustelut kuolemankin edessä kun ei tarvitse kierrellen ja kaarrellen sen jo meidänkin vuosikymmenillä elävillä olevan ihan jo tuossa ovensaranoiden narahduksen päässä.

Ehkä Ilkkaa en koskaan elävänä enää tapaa. Tai toisinkin päin asia voi olla.

18.3.2025 tiistai

Nukuinpas varsin hyvin. ½6elta heräsin kun auringon valoviiru jo idäntaivaan puolta värittää.

Jos ei päivittäin näkisi globaalin maailman häränsilmien pyörteisiin olisi tämän persesilimän kokoisella Unimäen maapläntillä kohtalaiset oltavat arkisten huolien keskelläkin.

Mutta tällenkin aamullen uutiset läväyttävät satojen ihmisten kertamurhista Gazassa koska Israel, tuo jumalainen musta piste Lähi Idän kartalla lähetti ohjuksensa tuhoamaan ihmisten aamupöytäeväät sekä samalla pommin möyhäisyllä kaikki ruokailemaan kokoontuneet eläväisetkin. Ja etenkin lapset, vanhukset, naiset ja muut siviilit. Koirat ja kissat, ja ehkä sen betonipaaden alle murskaantuneen pikkutytön marsunkin jonka se oli hengissä selvitellyt itsensä lisäksi edellisistä Netanjahun pommiterveisistä.

Samojen medioiden etusivut täyttyvät samaan aikaan myös jo ties kuinka monetta päivää suurin otsikoin, kuvin ja videoin jonkun ennen tuntemattoman norjalaisen eläinlääkärin haulikoitseman jääkiekkoilijanuorukaisen käräjöinnin äärelle kuin maailman muita törkeitä murhaamisia ei olisi tapahtunutkaan. 

Jos tuo nuorukainen, jonka vanha rakastajansa tappoi mustasukkaisuuspäissään olisi ollut tavan muurari tai maalari, olisi uutisointi ollut asialle kuuluvan hillittyä eikä Ylestä tai Hesaristakaan olisi tullut tapahtuman vuoksi vain yksi true crime-sarjakertoja lukemattomien muiden samankaltaisten sekaan joita kurkkua myöten alkaa katsoja ja kuuntelija olla täynnä. Ainakin minä.

Iltasella

Uupunut olen kuin Nepalin vuoristoissa aivokicksejä tavoittelevien turisti- ja vuorikiipeiljälaumojen kamojen kantaja, serba.

Koko päivän Kaivonkorvella kuorin pöllejä ja sieltä tultuani tein vesihuotoa saunalle ja tupaan parisen tuntia. Kannoin märkää sankoissa ainakin 250 litraa kun ei se pumpun kautta edelleenkään juokse edes saunalle. Kaivossa ei ole yhtään jäätä ja veden pinta on niin ylhäällä, että vesijohtojen lähdöt ovat kokonaan sulan veden alla, mutta johonkin helevatun notkoon se tulupan jääti siinä matkalla.

Mutta en valita, eihän tämä mikään pakko olisi. Sivullistenkadulla sen kuin olla höllöttäisin. Siellä jäisi vain kevään nousu näkemättä.

Hiilinieluja ajattelin pöllejä parkatessani.

Jos minä kaadoin puolelta hehtaarilta kaikki puut (kuusia enimmäkseen)  niin sen pitäisi olla ekoteko kun teen niistä jonkin puisen rakennuksen, aitan tai rakoliiterin. 

Vaan mietitäänpäs hieman.

Tälle aukeaksi hakatulle paikalle kun uutta puuta istuttaa olipa se lajiltaan mitä tahansa, niin menee ainakin seuraavat 50 vuotta, että metsäpläntistä on hiilidioksidin sitojaksi. Ja naurettava on ajatus, että 16-20 neliön rakoliiteri sitoisi yhtään mitään siihen verrattuna jos olemassaollut kuusikko olisi säilynyt elinvoimaisena paikallensa vanheten seuraavatkin 50 vuotta. Ja vaikka lahottajasieni olisi lahottanut koko puumetsän, olisi se tapahtunut asteittain ja hiilensidonta olisi toiminut lahopuissakin aivan samalla tavalla kuin terveessä. Leppää, koivua ja muuta puuta olisi pikkuhiljaa lahonneeseenkin kuusikkoon alkanut kohota. Olisiko siihen mennyt 50 tai 100 tai 200 vuotta niin mitä välii?

Kun laajennetaan ajattelua puurakentamiseen, jota muka suositellaan tehtaita perustellen sinne ja tänne, niin se jos mikä on huuhaan syöttämistä ilmastonpelastamispuheissa.

Satojatuhansia aukkohakkuuhehtaareita ja niistä puurakentamiseen valitaan hyppysellinen ainesta kun kaikki muu puumassa menee selluliemiksi ja hakkeiksi, kiinalaistilausten pahveihin ja lukemattomiin  muihin elämälle tarpeettomiin "hyödykkeisiin". Kyseenalaista hupia huuleen ilmastontorjuntapuheet laidasta lukien.

Kevään ensimmäinen mustarastas muiden pienempien ruokinta-automaatilla kävijöiden seassa. Vein sille pilalle murentuneen pannurieskan hangelle ja pian se oli murusia nokkimassa. Olisi tuo keltanokka saanut sulanmaan seuduilla vielä viipyä. Toikohan kovat länsituulet sen tänne kuten nuo juttaurpilaisparvet joita maisemaan ilmestyi lukemattomat määrät?

20.3.2025 torstai

Eilen Zelenskyin Helsinkivierailua koko päivä medioissa. Rönsyt aiheesta sotineen tulivat sitten uniin, ja Gazankin uusiutuvat verilöylyt. Avuttomuuden tunne kaiken taustalla. 

Ajatteleva ihminen näkee, kuinka skitsosti hallitsijat toimivat ja osaavat selittää kaiken niin, että enemmistön tuen saavat taaksensa. Ovatko hallitsijat siis vain niitä "skitsoja"?

YK on merkannut ja etsintäkuuluttanut Israelin Netanjahun sotarikolliseksi yhtäjalkaa Moskovan Zaatanan kera, mutta niin vain sekin täysperkele kelpaa Usan Suurmöliskön käteltäväksi, puhelinkaveriksi ja kansansa hurrauksien kohteeksi. Verisammiot ovat valtavat joissa edellämainitut heikkoja tallovia koipiaan liottavat niin kuin mm. Kaj Stenvall piirroksissaan tyrannien karikatyyrejä on kuvannut.

21.3.2025 perjantai

Viime yön unet kertoivat, mitä minäkin vielä kaipaa, vuan mitäpä nuista.

Aamun "näköis"Hesari on jo eilen luettua uutista sivunsa täynnä. Ei siinä muita näkemättömiä ole kuin sarjakuvastripit. Nekin toisinaan kyllästyttävät. Pistäisivätpä väliin 1960-luvulta Savon Sanomien Kalle Kehveli-trippejä.

En lakkaa hämmästelemästä valtakunnan suurimman aviisin uutisjärjestystäkään. Vaikka maailmalla kuinka kuohuisi ja oltaisiin yhtenä lajina muiden lajien joukoissa kuilunreunalla tutisemassa, niin joku aivan töllöpöllö "julkkiskokki" naamatauluineen etusivun täyttää kun on käyttäytynyt huonosti. 

Millähän päällä toimituksissa ajat....hih, ajatteleeko ne? Tekoälyn ovat panneet valitsemaan vähintään uutisjärjestyksen, ei voi muuta mahdollisuutta olla.

Tässä tämä viikko tähän asti. Unimäessä on aurinkoinen keli, pakkasta ehkä 10 astetta eikä tällä hetkellä yhtään Hornettia aiempien päivien tapaan vielä ole ärisemässä kirkkaalla taivaalla.

Lähden pöllinkuorintaan. Työ se on terapiaa, murheet ei vaivaa...

Voi Vee!

14.3.2025 perjantai

Klo on nyt 04.04, laitoin hellaan ja kaminaan popat. 15 astetta pakkasta ja kuulla valot pitkillä.

Sain unessa kirjeen Aamu nimiseltä naiselta. Sitä askarrutti edellisen postaukseni loppu ja halusi selityksen sille. 

Vaikka unet ovat unia, nyt tottelen ja leikkaan/kopioin tähän viime syksynä kirjoittamani tarinan. Ehkä se selittää jotain. Asia, jonka se sisältää, ei ole ollut yleisessä jakelussa koskaan. Vain yhdelle sen olen kertonut. 

Tarinan voi lukea osittain fiktiona, osittain totena, ihan miten vuan. 50 vuotta sitten sattuneita on melkein mahdotonta oikein muistaa vaikka joitain merkintöjä ja kirjeitä tallella olisikin.

Katson eilisiäni kuin vanhan pirtin ikkunasta jossa lasitteen laine maisemaa mutkille vääntää.

                                                                        

Kesällä 1975 

 

12.7.1975 klo 05.22 Aitanylisillä 

Mitä unessa tapahtui? 

V kirjoitti kysymyksen  keltaisista kansistaan rispaantuneeseen vihkoon joka oli muhkuraisen patjan vieressä aitan ylisten lattialla.  Kääntyi sitten selälleen katselemaan kattoon jossa tuppeensahatut ruvelaudat kannattelivat niihin naulattuja aaltopeltejä ja jotka alkoivat napsua ilman lämpiämisen mukana. 

Kukkökiekyyyy, kuuluu vanhan kukon unkarilainen kiekaus ulkoa kun aurinko jo nakkelee säteitään Rissasen Adan pikkumökin katonharjan takaa ja jokunen säde osuu laudanraoista ja oksanrei´istä sisälle aitanylisillekin. Unen tapahtumat ovat enää vain kuin rotan häntä häviämässä nurkan taakse.  Ehkä uni oli se sama, joka muutamana aamuna aiemmin on herättänyt. Siinä V kiipeää lahoja tikkaita Pohjoismäen mökin katolle ja juuri kun hän on räystään korkeudella, tikkaat alkavat kaatua taakse päin, mutta koskaan ne eivät maahan saakka ehdi kun kauhun tunne herättää. Tuo kauhu ei johdu tikkaiden kaatumisesta vaan tiedosta, että alhaalla pitkän heinikon sisällä on iso kivi juuri sillä hollilla, että se takaraivon kohdalle sattuu. 

 

Äiti kolistelee navetan seinustan tonkkatelineellä ja kohta kuuluu kumikenkien lumpse kun hän kävelee aitan sivuitse lypsykahaan. Vain Isomantelilla on kello ja sen kalkatuksesta kuulee, että johtajalehmänä se on ensimmäisenä äidin luokse veräjälle tulossa. Isomanteli peri nimensä monta vuotta sitten kuolleelta Pikkumantelilta, siltä maatiaiselta joka jäi Luikkokankaan kohdalla moottoripyörän alle ja loukkasi lonkkansa. 

V pyörähtelee patjalla, venyttelee, kirjoittaa vihkoon: Jokohan äiti on äpärettä vasikoille niittänyt vai olisikohan minun noustava se tekemään.  Isä on varmaankin lähtenyt jo verkoille. Onkohan Esakusterin herätellyt soutumieheksi kun ei minulle hoihkaissut?  Tulin eilenillalla vasta kahdeksan jälkeen töistä. Oli roskavalujen pikeämistä viikonlopuksi kuivumaan ja yhden mökin keittiöön pintavalu. 

Kirvesmies Sulevi oli suuttuvinaan. Se oli kirjoittanut nimensä ja päivämäärän ulkoseinän alimmaiseen koolauslautaan ja minä vähän korjasin sitä. Vetäisin sukunimi-Sutisen ylitse viivan ja kirjoitin alle paksusti SUTI NE ja nuolen osoittamaan alaspäin mustaksi piettyyn sokkelin alaosaan. Ei se niitä pois sutannut, naureskeli kohta ja sanoi, että Vee se tuon sananviännön ossoo. 

 

Äiti on paistanut munakkaita ja nostellut ne päällekkäin laakeaan vuokaan ruokapöydälle. Niitä on ainakin kymmenen ja jokaiseen äiti on särkenyt ainakin  viisi kananmunaa. Leipää, juustoa ja makkaraa on pöydässä ja paperistaan pois riisuttu voikyönikkä lautasella. Florapurkin kansi on tiukasti kiinni, vaikka äiti tietää, että V voitelee vain sillä leipäkakkunsa. Se tuo V hurahti Puskan oppipoejaksi, sanoi äiti Heimosedälle kun se Lappiin mennessään kävi kylässä. Heimo sanoi, että oikein, niin sitä pittää. Niin minähin. 

 Kissanrasvoja, tuhahti äiti. 

       

Korkealta porottavan auringon kuumentava asvaltti murenee valkoisen viivan rajaamilta reunoilta, pölyisiä voikukkia ja päivänkakkarannuppuja pientareilla, kimalaisia, perhosia, kukkakärpäsiä niissä.  V polkee rasvaamattomat ketjut kitisten Helkaman rämällä Säynesuon suoralla ja pyörähtää Pikku Koikan uimarannalle jossa villisti riehuvaa nuorta väkeä hyppää veteen ja pois sakeana, älisevänä laumana.   

Muutamia uimarantaan vanhempiensa kanssa tulleita lapsikehiä kierii ja konttaa hiekalla tekemässä kaivantojaan keltaisilla, punaisilla, sinisillä muovilapioilla. Yhdellä pojalla on puinen puurokapusta jolla se nakkelee hiekkaa pyyhkeen päällä selällään makaavan äitinsä säärien päälle. Pojan isä on puuseppä, sen V tietää  ja siksi kai kapustan varsi on maalattu kirjavaksi, että sen erottaa muista keittiökaluista. Naisenkin hän tuntee. Tämä sirrittää juuri silmiään Veen selän takana paistavan auringon suuntaan, hymyilee ja nyökkää.  

Puusepän vaimo lukee Lääkärisarjaa. Kannen kuvassa on sairaanhoitajatar jonka vaaleat hiukset lainehtivat valtoimenaan  ja naisen edessä valkotakkinen, tummakulmainen mies ojentaa kätensä ottaakseen naiselta tämän ojentamaa kansiota. Kannen kuvan pari on piirretty katsomaan toisiaan silmiin ikuisiksi ajoiksi. Tai niin kauan, kuin opuksen kannet kestävät.  

V katsoo syrjäsilmin uima-asuun pukeutunutta nuorta äitiä. Ajattelee naista ja puuseppää ja pikkupoikaa ja lääkärisarjan lällyjä tarinoita ja entä jos hänelläkin joku päivä ... “Ei ikinä!”, käy äkäinen ajatuksen vihurintupas Veen päässä kuin pääskysen kiepautus uimakoppien punahuopaisten kattojen päällä.  

V työntää pyöränsä takaisin maantielle ja rämistelee suoran toiseen päähän Tiaisten pihaan. Siellä kesälomalaiset kittaavat kaljaa muovisilla tuoleilla viinimarjapuskien keskellä. Pave ja Jore istuvat puisella penkinrenkkanalla seinän varjoisemmalla puolella rätkättäen vitseille joita kummankin sisuksissa tuntuu riittävän kuin puimakoneen sytkyttelevästä peräaukosta olkia. Hapsuiseen nahkatakkiin, lierihattuun, farkkuihin ja cowboysaappaisiin pukeutunut Jouni virittelee tamppaustelineen ritilällä istuen kitaraansa kaljoittelijoiden huudellessa, että alahan rämpyttää jo. Pian Folsom Prison Blues alkaa napututtaa yhden jos toisenkin kengänkärkeä muovituolien vihreäpilkkuisiksi homehtuneisiin, huteriin jalkoihin. 

Laitimmaisena ringissä istuneen Eilan tuolin jalka uppoaa nurmeen ja se keikahtaa istujineen nurin. Eila vyöräyttää pyöräkän vartalonsa pensaan alle ja nukahtaa. 

 

Tipi hipsii paljain varpain ulos avoimesta, saranoiltaan kieroon lenksahtaneesta ovesta pyöreäreunaisille, suurista kivistä kootuille rappusille. Hänellä on yllään vihertävät, mitättömän pienet, keltaisilla naruilla ponkottavien lanneluiden päälle solmitut uimahousut häpynsä peittona ja kesäisen ripluinen, lyhythihainen paita hieman luisevan yläruumiinsa verhona.  

Paidan etupuolen kohoumien päällä laineilee  kulunein kirjaimin We Will Rock You. Selkämyksen kaarevan, mustan kuvion alla pesuissa viiruille kulunut, tumma hahmo pitelee pitkäkaulaista kitaraa. Selkämyksen kuvion V muistaa kun tapasi Tipin ensimmäisen kerran Nikalla juhannuksena. 

-Eikö sulla ole muita paitoja kuin toi? 

-On, mutta mä tykkään tästä. 

-Joo, ihan hyvähän se on, mutta pikkuisen kulunut jo. Kuka selässä kitaroi? 

-Suzi Quatro. 

-Mistä ostit? 

-Turuust viime kesänä. Kävin Ruisrockissa. Ei Suzi esiintynyt, mutta kaikenlaisia  paitoja oli kaupan. Kato, tässä tissien alla on vuosiluku. Yksi yhdeksän seitsemän neljä. 

-Jaa, luulin että oot mansikkakiisseliä siihen luirauttanut.  

-Mä tykkään Quatrosta ja koska Hurriganes ja Junkkarinen ovat sun mielestä ihan jees niin elä valita, sanoo Tipi ja hierautuu liki kuin aikoen puraista. Puristaa kuitenkin vain nenästä ja kysyy: 

-Mennäänkö uimaan? 

-Männään vuan. 

-Odota, haen laukun ja pyyhkeen. 

V kääntää pyöränsä valmiiksi tielle päin ja kun Tipi hyppää tarakalle alkaa hän työntää sitä pihamaan soralla.  

-Ai saateri, perseeseen sattuu! Sulla eijole ilmaa takasessa. 

-Niinpä näkkyy littanaksi menevän. Pave! 

-Mitä? 

-Onko sulla pumppua? 

-Onhan tuo itelläs uikkareissa. 

-Äh, elkää viittikö. Polkupyörän pumpusta olisi kyse, ärähtää Tipi. 

-On meillä kun ootatta. 

Pave tuo pumpun ja V alkaa täyttää takasta.  

-Perkele, minua et raavi! Kiljaisee Tipi ja täräyttää nyrkillä Pavea keskelle nenää. 

-Mitä sattu? 

-Tuo saatana raapaisi. Kato miten vuotaa... 

Tipin käsivarressa on pitkä raamu josta tirisee hienoinen verivana ranteelle ja sormien lomasta pihantien soralle. Pave pitelee nenäänsä ja hänenkin sormien väleistä tursuaa verta.  

-Voe vittu, voe vittujen vittu. 

-Mitäs raapaisit. Koskeeko?  

-Arvaa. 

-Milläs sinä raapaisit? Ei tää kynnen jälki voi olla. 

Pave avaa nenäverisen nyrkkinsä jonka sisältä paljastuu keskisormessa kämmenen puolelle käännetty pääkallosormus jossa on pieni piikki keskellä. 

-Fanttomilla! Eikö sulla järki leikkaa... 

-En minä tahallani. Unohin uamulla kiäntää sen oikein päin. Anteeksi vitusti! 

-No joo, myö lähetään Veen kanssa uimaan. Käy valuttamassa kylymää nokkaasi ja oo ihmisiksi. 

-Etkö aio puhistaa tuota haavaa, kysyy Jore joka hekotellen on seurannut sivusta. 

-Pierutvie! Eiköhän se Koikassa huuhtiudu. 

 

V polkee kuumalla asvaltilla. Säynesuon suoralla Tipi kirvaa että pyllyyn sattuu. Tarakan lankalinkku nipistää paljasta pakarankuvetta. V pysäyttää pyörän Huovisen tienhaaraan. 

-Kato Vee, kato! Mikäkuka tuolla kaurapellossa makaa? 

V taittaa pyörän seisontajalan alas ja he hyppäävät molemmat ojan ylitse mahallaan makaavan miehen luo. 

-Arttu se vain  on. Ja ei tämä mikään kaurapelto ole. 

-No mitäs tässä kasvaa? 

-Ohraa. 

-Onko se kuollut? 

-Ääh, sammunut. 

-Mistä se on? 

-Tuolta pellon takaa, mut en tiijä, assuuko se ennään siellä. Se on Joren ja Jounin ja Kaulin ja monen muun isä. 

-Pitäisikö käydä sanomassa? 

-Heta sannoo vain että muatkoon mokoma, ajakoon vaekka Kyllönen Tuavetillaan ylite, en korvaa lotkauta. 

-Älä..? Mikä Tuavetti? 

-Traktori, David Brown. Käyväänkö sittenkin sanomassa Hetalle...? 

-Ei käydä jos toi hengittää. 

Arttu yskäisee römäkästi ja kääntää kylkeä. Kuolaa valuu poskelle. Pikkutakin taskusta näkyy kolinapullon kantikkaat hartiat. 

-Hengittää se, niätkö. 

-Juu. Mutta juoko se tuota hajuvettä?  

-Kaikki kelepaa. 

-Yhhyh. 

Tipi asettuu tarakan päälle taittelemansa pyyhkeen päälle ja sanoo jotta nyt on pillun hyvä. 

-So soo, sanoo V ja polkaisee liikkeelle. 

 

-Hei, mitä sä meinaat? Koikanranta on tuolla! 

-Männään Tuliniemeen, siellon isällä vene.  

-Eikä! 

V pysäyttää. 

-Noh, eikös ole kivempi uiskennella kun eijoo niin paljon porukkaa kuin tuolla? 

-Ehkä, mutta kun... 

-Pelekkäätkö minua? Hyvinhän sinä nyrkkeillä ossaat, että teet vain sit Pavet jos alan riähkäksi. 

-Heh ja heh. No, mennään sitten jos lupaat olla kunnolla. 

-Juujoo, en luppoo. 

 

V kääntyy alamäen, notkomyötäleen ja pienen ylämäen  jälkeen kuoppaiselle Tulinimentielle. Pysähtyy. 

-Eiköhän kävellä, ei tällä tiellä lastin kanssa pole pirukaan. Eikä sen siellä uikkareissasikaan olevan ennään niin hyvä ole olla. 

-Meinaatko, hekottelee Tipi. 

 

Kävellään  vaiti. Rastaan poikasia räpistelee tienvarren lepikosta kuusikkoon ja kohta Ruotsalaisen lehmät ammuvat piikkilanka-aidan takana. 

-Onko noiden lehmien pakko aina syödä? 

-Ei tietenkään, vain 20 tuntia vuorokauvessa. Loput neljä ne makooovat ja märehtiivät. 

-Älä ällyytä. 

-Mitäs kysyit. 

Tipi pinkaise juoksuun.  

-Onko sinne Tuliliemeen vielä pitkä matka? 

-Tuliliemeen... Mitenhän hiän oikein kuuntellee... Puoli kilometriä. Varo Ruotsalaisen pässiä, sen aitaus on siinä oikealla talon jäläkeen. 

Tipi pysähtyy. 

-Mikä pässi? Onko se se Ruotsalainen se pässi vai omistaako se se sen pässin. 

-Sesettele nyt siinä. Ei Yrjö mikään pässi eikä pässinpää ole. Oikein mukava mies. Se vois keittää vaikka kahvit jos käytäs. 

-Ei käydä. Mun tekee mieli jo veteen. 

 

Yrjö istuu talonsa puisilla portailla piiputtelemassa.  

-Minnekä nuoriso? 

-Soutelemmaan. 

-Käykeeten poismännessänne sisällä, keitän kahvit. 

-Katotaan. 

Ruotsalaisen käyräsarvinen pässi mulkoilee riihen kupeella ja syöksyy täysillä päin lauta-aitaa. 

-On se kovapäinen kaveri, sanoo V kun pässi jatkaa hyökkäilyään 

Tipi on siirtynyt tien vasempaan reunaan ja kipittää sitten nopeasti eteen avautuvalle koivukujalle. Koivukujan jälkeen tulee vaalea talo ja vanhoja, punaisiksi maalattuja piharakennuksia. 

-Tämä talo on autio. Siinä on asuneet evakkosimanaiset. 

-Sima...naiset? 

-Äh. Sukunimeltään Simanainen. Karjalaisii. 

-Jaa. Hauska nimi. 

-Mukavia ihmisiä he. 

-Niin taitaa sun mielestä olla kaikki. 

-Yritän tykätä juu. 

 

V ohjaa kulkunsa heinillä puettujen seipäiden kansoittamalle sänkipellolle ja vinosittain sen poikki kivisokkelinsa päällä köntsälleen kallistuneen rantasaunan luokse. Laittaa pyörän seinustalle. Ottaa muutaman juoksuaskeleen ja aukaisee rannankoivuun kiedotun veneennarun solmun. Survaisee tapin reikään ja sanoo vinosti: -Mikkelitär on hyve ja hyppee kyitiin. 

-Jaa että mikkelitär, ja vieläpä hyve! 

-Eiköstä ole nätisti sanottu? 

-Pahempiakin on kuultu. Mut miksi me veneeseen, eikö uimaan... 

-Hypitään venneestä tuolla Muuraissuaren rannassa. Tässä on niin liejuista että ollaan ihan savisia kun pois noustaan. 

V työnnältää veneen vesille ja koikkii melojan paikalle. Tipi alkaa kopeloida airoja.  

-Ei tarvita soutaa, minä melon tuonne saaren salmeen. Siellä on isän järvenpohjaan tyrkkäämä vanha hevosreen aisa johon voipi venneen laittaa kiinni. Ennenkin on siellä pulikoitu. 

-Ai, sinä tänne tyttöjä tarakoit urakalla oikein? 

-Äh. Veljien kanssa. Ja Joren ja Paven. Joskus on Kaulikin mukana. Sitten ongitaan kun uintipaikalle tulee ahvenet ettimään ruokaa. 

V meloo hiljaksiin. Tipi uittaa kättään järvessä ja huuhtelee kyynärvarteen kuivahtanutta verijuovaa. 

-Sattuuko siihen? 

-Ääh. Ennenkin minusta veri on vuotanut. Julle löi kerran naskalilla tosta läpitte kun tapeltiin. 

-Julle? 

-Isoveli. 

-Jahas. 

Vene lipuu lähelle saaren rantaa. Limakon keskellä vedessä tököttää hevosreen aisa jonka hankausurasta näkee, mihin kohtaan setolkkaremmi on aikoinaan satoja kertoja kietaistu. V sitaisee venenarun samaan kohtaan kiinni. 

-No niin, hyppee sinä ensin, mutta elä niskoillesi. Mäne silleen pintaa pitkin liukumalla. Tässä ei ole kovin syvää. Lähempänä suaren rantaa on kiviä aika pinnassa, että varo niitä jos sinne päin sorsallat. 

Tipi heittää paidan pois ja sujaltaa veteen kuin pitkäraajainen sammakko. V odottaa vähän ennen kuin luiskahtaa perään. 

 

Pulikoidaan ja kisaillaan.  

-Uskallatko veneen alitse sukeltaa, kysyy Tipi. 

-Joka kerta. Vuan elä lyö päätäitäsi aisaan. 

-Päätäitäsi.., mistä noita riittää?  

-Piäasiassa piästä. Männään yhtä matkaa. 

Toisella puolella venettä Tipi törmää tahallaan Veehen,  hamuaa kaulasta kiinni ja suutelee. 

-Mites sinä nyt tuolleen... 

-Teki vain mieli. Eikö sinun? 

-Ehkä kait, mutta noustaanko jo veneeseen? 

-Pääseekö sinne miten? 

-Minä avitan takapuolesta. 

-Hmh... 

Kun ollaan melottu takaisin Tuliniemen rantaan, V sanoo, että ei kai meillä kiirettä pois ole, makaillaan pyyhkeen päällä ja katellaan piliviä. 

-Joo, kivaa. Mutta sullahan ei ole pyyhettä? Sullahan ei ole mitään muuta kuin nuo uikkarit ollu koko ajan! 

-Ei kyllä sullakaan liikaa. Tissisillään uitkin. Vuan niin kesällä pittää ollakin. Sovitaan myö sun pyyhkeen päälle molemmat. 

-Kokeillaan, mut et sitten tyrkkää pellolle sänkeen. 

-Minä nostan heiniä pehmukkeeksi tuolta seipäiltä. 

-Elä, mitä ne omistajat siihen? 

-Ei mittään. Nämä pellot on isällä ja äetillä vuokralla. Myö nämä on tänne kuivamaan niitelty ja pistelty. 

-Jaa, no sitten. 

 

Selällään kellottaen nuoret katselevat taivaalle jossa ei pilviä näy. Tipi ei malta olla hivelemättä Veen käsivartta, kaulaa, poskea.  

-Tuntuuko mukavalta? 

-Tuntuu. 

-Tekisitkö mulle kans... 

 

Vee kääntyy kyljelleen ja sipaisee Tipin poskea, kosteita hiuksia ja kuprittaa sitten korvan takaa ja niskasta niin, että Tipi alkaa kiemurrella ja kihertää. Tipi kutittaa sitten Veetä kainaloista ja vatsasta. Uintiviileä käsi eksyy kuin muka vahingossa uimahousujen kauluksesta sisään. Puristelee varovasti, puristelee kovemmin. 

-Onpas sulla märät munat vielä. 

-Ohhuih, huokaa V. 

 

Aurinko on jo kääntynyt lännen taivaalle, pari pilvenhattaraa ajelehtii Tuliniemen yllä. Tipi ja V ovat kietoutuneet toistensa lomaan. Tipi supattaa Veen korvaan. 

-Minkä ikäinen sinä olet? 

-Kuustoista. 

-Hui saatana! Minä luulin että ainakin kahdeksantoista. 

-Mitäs se haittaa? Ethän itekkään ole ku korkeintaan seittemäntoista. 

-Minä olen kuule jo aikuisten kirjoissa, yhdeksäntoista. Täytän jouluna kaksikymmentä. 

-Voihan nenä. Kelataanko homma takaisin kasettiin? 

-Älä semmosta. Mutta ihan oikeasti tuntuu nololta... 

-Ei minua haittaa, usko vain. On multa jo poikuus männy. Ja sitä paitsi en kyllä kelaisi äskeistä tekemättömäksi vaikka voisinkin. 

-En minäkään. Katsoin jo juhannuksena sinua kun oltiin siellä Nikalla koko porukka, että sun kanssasi saattaisi olla kivaa jotain hommailla. 

-Niin miekin sinua. 

-Niin. Tämmöstä se on. Elämä nuorena. Tai nyt näin vanhanakin vielä. 

-Vanahana! Hah. Tavutappa tuo, minkä sanoin. 

-Va-na-ha-na... Vana ja hana. Vanahana...hanavana. 

Nauru raikaa. 

-Taidat olla varsinainen sanaseppo. 

-Vähän joo, mutta en varsi enkä nainen. Ja Seppo on minun pikkuveli. 

-Hihii. 

Joku ajaa talon pihaan moottoripyörällä. V nousee kurkkaamaan heinäseipään takaa. 

-Kiimalainen... vai olisiko Repe? Ei se jiä, teki vuan lenkin ja lähtee pois. 

-Kiimalainen! On täällä vaikka minkä nimisiä... 

-Niin on. Karjalan evakoita on asutettu tänne. On Happoja, Butilkineja, Miskaloita. Yksi Puran Penttikin, mutta en tiijä onko se evakko. 

-Happoja, ja Pura! Hih hih. 

-On se kyllä omituinen tuo sinunkin nimesi. Miksi sinua kutsutaan Tipiksi? 

-T I P. Taina Inkeri Paukkunen. Enkä kyllä tykkää sukunimestä yhtään. 

-Keksikö joku ruveta ihan noin vaan kutsumaan sinua nuin? 

-Minä signeeraan piirrokset Tee piste ii piste pee. 

-No se. 

-Äiti aloitti mun kutsumisen Tipiksi kun hoksasi ne signeeraukset. Ensin se kyllä sanoi, että räystäät ne tippuu yllä pään, tip tip tip! Tipitii! Siitä se lähti. 

-Ihan hyvä selitys. 

-Kuule, onko sinulla telttaa? 

-On. Kaksikin. 

-Käydäänkö hakemassa ja tullaan yöksi tänne? 

-Mistä tuon keksit! Tietenkin haetaan. Ei ole pitkäkään matka jos oikaistaan Miskalan sivuite ja Hapon kohalta polokua myöten navetan taakse. Voitais soutamallakin mennä Huasiaislahelle, mutta sitten pitäisi kiertää loppumatka pusikoissa Ison Koikan rantaa.. 

-Jätetään pyörä tänne ja mennään  kävellen. Muuten, tiedän  missä päin asut. 

-Mistä sinä sen..? 

-Näin eilenillalla kun istuit isäsi Ladan etupenkillä ja käännyitte Säynesuon tielle.  

-Ahaa. Sekin vielä. Mistä tiesit, että se oli minun isä? 

-Arvasin. 

-Minunkin täytyy käydä Tiaisilta hakemassa vaatetta ja eväitä ja mitä nyt täällä yöllä tarvitaan. Onko sulla reppua? 

-On, mutta mieluummin pakkaan kaikki rinkkaan. Muistetaan tehdä sitten eväät meillä niin ei tartte monessa paikkaa leipiä voijella. Ryystettävääkin varmaan kantsis varata. 

-Jes! Sopiiko mun tarpeisto rinkkaasi kans? 

-Hyppiinkeikkuin. Teltta ja viltit kiärittään läpän alle piälle ja pannaan remmeiilä kiinni. 

-...läpän alle piälle... Kyllä sulla noita savolaisia läppiä riittää... 

-Eikös Mikkeli ole Savoa kans? 

-Just ja just kielimuurin ylitse sun puolellesi piäsen, Tipi painottaa ja heläyttää iloisen naurun. 

 

-Viritetään teltta tuonne koivunjuureen, sieltä ei oo niitetty. 

-Joo. Voisiko noita heiniä laittaa teltan alle? 

-Laitetaan vaan vaikka koko seipäällinen. Tai kaksi. 

-Saat isältäsi selkään vielä... 

-Tuskin. 

Lauantaipäivä on jo pitkällä illassa.  V ja Tipi pujottautuvat telttaan, levittävät viltit ja kellahtavat vierekkäin heinien pehmentämälle pohjalle. 

-Ihanaa! Sinä olet ihana. 

-Ite oot. Imeliä sanoja nuo. 

-Eikä ole. Imelyys haihtui teillä kotona kun nostelin leivän päälle ne kaikki isäsi tarjoamat loput suolahauen siivut. Äitisi lihapullat ja muusi olivat kyllä hyviä. Oliko se isäsi humalassa? 

-Oli se vähän. Mut varmaan nyt jo paljon enämpi. Vaan ei se pahapäinen ole. Sillä riittää vain niitä juttuja ja siitä äiti ei tykkää. Minä olisin pienenä kuunnellut loputtomiin. Se piti minua polovellaan ja suu kävi, tupakka kärysi ja välillä se kävi nurkan takana ryypyllä. 

-Niih. Mun isä on humalassa yksi saatana. Kerran se suuttui jostain ihan lutikan kokoisesta asiasta ja löi äitiä kengällä selkään. Toisen kerran se pieksi meidät kaikki, pienen Simonkin. Silloin kävivät poliisit hakemassa sen putkaan eikä äiti päästänyt kuukausiin sitä takaisin. Muttasitten taas... Liirumlaarum... Perkelettä se! 

-Pyöräytäpä ittes tänne kaenaloon niin silitän. 

Heinäsirkka sirittää teltan lähellä, pajulintu tsirkuttaa, ja jokin toinenkin pikkulintu. Rannasta kuuluu heikkoa liplatusta, tavi ränkäisee kaislikossa. V ja Tipi lomittautuvat  yhdeksi, huokailevat. Tipin nenä tupsuttaa kuin kissanpoikasella emon nisää imiessään.  

 

-Ajatteletko mitä? 

-En kummempia. Tuntuu vaen hyvältä olla. 

-Minä sitä, että miksi sinä olet pelkkä V? Äitiskin kutsui sinua niin. 

-En minä tiijä. Ehkä siksi, kun oikea nimi kuulostaa kuin laudalla lätkästäisiin järven pintaan. Isä kutsui minua pienempänä Ruhveltajaksi, nyttemmin se kutsuu Valiksi.  En muista että oikealla nimellä minua monikaan kutsuisi. Aina jokin Valtteri tai  Viltteri, perkules. 

-Hauska se V kyllä on. Ja tuo ihanan kuuloinen Ruhveltaja! Voi Vee! Anna pusuja, paljon! 

 

-Miksi sä itkua tursuat? 

-No kun tuli lapsuus mieleen. 

-Mitä sieltä? 

-Tapahtui kaikenlaista pahhaa... äsken kun pikkusen nukahin, niin säikähin unta jossa yksi iso savottalainen tuli kirveen kanssa teltan vierelle.  

-Savottalainen.., keskellä kesää? 

-Jossainhan nekin kesänsä viettänevät. 

-Mutta ei täällä, elä höpsi. Nekö oli niitä sinun lapsuuden mörköjä? 

-Ne. En pysty kyllä kertomaan. 

-Minultakin niitä löytyy, niitä mörköjä. Isän ryyppykaverit olivat yhtä perseestä kuin isäkin. Nukuin äidin kanssa isän ryyppypäivinä eteistiloihin tehdyssä huoneessa. Sinne mahtui kaksi sänkyä, vaatehyllyt ja yksi kaappikin oven viereen.  Portaat yläkertaan menivät sen huoneen takaa. Yläkerta on jäänyt aikoinaan kesken ja yhä on. Kaikenlaista rojua siellä on. Julle joskus laittoi kesämakuuksensa niihen keskelle. 

-Julle? 

-No se mun isoveli. 

-Ainiin. 

- Kerran oltiin äitin kanssa alettu jo nukkumaan kun isä ja sen kaverit olivat sammuneet tuvan puolelle pitkin poikin. Heräsin siihen, kun yksi niistä juopoista oli tullut mun sängyn viereen ja alkoi kopeloida. Kiljaisin niin saatanasti, että äiti pomppasi petiltään, koppasi lattiaharjan seinän naulasta ja alkoi paukuttaa sitä äijää niin kovaa kuin jaksoi ympäri ämpäri sen päätä ja selkää. Oli se surkeaa uihkintaa jonka se ukkosaatana päästeli!  Kun se sitten ulos kompasteli niin se kaatui ulkorappusissa nurinniskoin. Pääsi se  lopulta matkoihinsa kokonaan. Kateltiin äitin kanssa portailta sen menoa ja meitä nauratti. Sitä äijää ei meidän tontilla enää ole koskaan näkynyt. 

-No onpa se ollut... 

-Joskus se äijänsaatana tulee painajaisiin vieläkin. Niin ko sulla jotain äsken. Oliko siinä jotain samaa? 

-En pysty kertomaan vaikka halluisinkin. Kuitenkin samansuuntaisesta asiasta... 

-No, ehkä sitten joskus. Minä kun kasvoin, tein äitin kanssa siitä huoneesta itelleni läksyjenlukutilan. Melkeinpä olen siellä asunutkin kaiket ajat. Äiti laitatti naapurin timpurilla oveen niin tukevan salvan sisäpuolelle, että ovi ennemmin särkyy kuin se salpa jos joku väkisin sisälle meinaa. 

Tipin käsivarren haava on auennut ja verta on tippunut Veen paljaalle rinnalle. Tipi yrittää piirtää sormella, mutta punainen ei riitä kuin pariin mutkaiseen viivaan nännien välille.  

-Minkä kuvion olisit päästäsi siihen dorsannut jos olisi väri riittänyt? 

-Dorsannut? No, ehkä rautatien ja siihen junan. 

-Eikös tytöt yleensä piirtele kukkia ja nukkeja? 

-En minä. Laitan sulle sitten joskus postissa piirroksiani. Muistuta minua. 

-Joo. 

 

-Hih, en tiennytkään että pojillakin nännit menee kovaksi kun niitä hivelee. 

-Ei kai se ihme ole. Ihan kylymällä hyrräyttää. 

-Saapiko näitä kielitellä? 

-Kokkeile. Karjasen jos tuntuu pahalta. 

 

-Muuten, mun eno lukee Kalle Päätalon kirjoja. Toisinaan se hohottelee lukiessaan. Kerran kylläkin näin, miten sillä kyyneleet valuivat pitkin poskia... 

-Niin isäkin lukkee, ja minä. Paistan ison läjän lettuja ennen kun alan Piätaloa tavvaamaan. 

-...lettua ja viinaa... 

-Noh noh, sinä sitä ossaat... 

-Itekkin. 

-Luetko sinä kirjoja? 

-Joo, toisinaan niin, että päätä pakottaa. 

-Minkä viimeksi? 

-Timo Mukan Kyyhkyn ja Unikon. Keväällä luin yhteen tenttiin sen syntisen laulun. 

-Jopas on samoja tavailtu, paitsi että viimeksi luin Rintalaa. Siinä Mukan kyyhkyssä on muuten se Darja Paukku, elikä melkein kuin sinun sukunimesi... 

-Aaa, tosiaan... sekin vielä...miten me ollaankin niin...? Miks et muuten juhannuksena mennyt sen Sinikan kanssa sinne yläkertaan vaikka se vonkasi? 

-Vonkasiko? En huomannut. 

-Ai, ettet muka huomannut. En usko.  

-En vain halunnut. 

-Niino, mitäpä se mulle. Olisi me voitu jo silloin... 

-Olisipa niin, mutta kerettiinhän me nytkin. 

-On sitä tässä välissä jo kuluttu pilalle. 

-Heh ja heh. 

 

V kaivelee rinkkaa. Ottaa sieltä keltakantisen vihkon ja kynän ja mahallaan maaten kirjoittaa sivun ylälaitaan: La 12.7.1975 klo 23.55 

-Mitä meinaat? 

-Kirjoitan tähän tän päivän ennen kuin vyörähdetään huomiselle. 

-Et kerkee. Etkä kaikkea laita! 

-Ihan kaikki. 

-Saanko katsoa kun kirjoitat? 

-Mitteepä tuo haetannee. Mulla vaen käsiala ei ole kummoinen. 

-Saa tosta selvän. Sulla tosiaan on iso nyrkki. Toi kynä on kuin hammastikku sormien välissä. Aika karvasenruskee luomi tuossa ranteessa... 

-Ootko pikkusen aekoo pupisemati... 

-Oon, sanoo Tipi ja pussaa Veetä korvaan. 

 

-Hei, elä minun pillusta kirjota! 

-Itehän nuin sannoit kun tarakalle istahit. 

-Niin, mut silti. Kirjoitettuna se näyttää paljon rivommalta. 

-Näytäpä niin verrataan... 

-...äääsh! 

 

Yö on lämmin. Veden pinnalla ajelehtii hentoa usvaa kuin tupakansavuja joku ruovikon suojista puhaltelisi. Heinäpellon tuoksuihin sekoittuu rantakortteikosta maatuneen mudan tujua. Harakka lennähtää pihlajasta rantasaunan katolle. Perässä sen kaksi kömpelösti punahuopaisella lappeella koikkelehtivaa poikasta. Teltassa V kirjoittaa sivun toisensa jälkeen päivän tapahtumia ylös. Välillä Tipi sanoo, että unohdit sen ja sen, tai että elä nyt ihan kaikkea muista. Etkä kirjoita siitä tinttaamisesta, johon V,  että varmasti! 

 

Kun Tipi väsyy, kääntyy hän poikittain, painaa päänsä Veen ristiselän päälle ja nukahtaa. Tipin liikkeet tuntuvat kuin höyhenpuuskalla hiveltäisiin. Tipillä on puolipitkät, vaaleanruskeat, pehmeät hiukset ja päivettyneillä poskilla muutamia kesakoita. Siro nenä ja ihmeen tuuheiden, miltei ruskeiden kulmakarvojen alla suuret silmät joiden päälle pitkäripsiset luomet ovat kääntyneet kuin unien eteisten kansiksi. 

Kun V lopettaa kirjoittamisen, kello on jo yksi. Hän yrittää kääntyä varovasti, mutta Tipi havahtuu istumaan. Laittaa sitten päänsä takaisin Veen mahan puolelle ja katsoo kyljellään maaten Veen silmiin. V sanoo: 

-Kuule, ei olla puhuttu mitään ehkäisystä? 

-Ei tartte. Mulla on pillerit. Semmoset minit. Nytkö vasta säikähdit? 

-Nyt. 

-Voi sinua. Jos tulisin raskaaksi, niin en voisi vielä kyllä äidiksi heretä. On opiskelut ja kaikki kesken. Ja sinäkin alaikäinen! 

-Enkä! Mitä opiskelet? 

-Et kyllä arvaa. 

-Tussittelua? 

-Nussiskelua, elä ala.  

-Ite! Tarkoitin piirtämistä. 

-Jaa no niin, ja aika lähelle siis. 

-Sinusta tulisi kätevä sairaanhoitaja. Tinttaisit asiakkaita ittelles jos niitä ei alkaisi vastaanotolla näkyä. 

-Saakeli, elä kiusaa. Pave ansaitsi sen. Ja sen nyrkittämisherkkyyden opin niitten isän ryyppykavereiden liepeillä, että varo vain. 

-Niin kyllä.  

-Aloitin opiskelut vuosi sitten Imatran taidekoulussa. 

-Ai, oletkin sitten imatratar. 

-Mieluimmin olen mikkelitär. 

-Miten sinä tiaisille eksyit? 

-Äitin kanssa. Se tuntee Eilan ja olen kerran aiemmin äitin kanssa ollut kesän tai kaksi niillä kun isä on yltynyt ryyppäämään. Tosin juomista näkee kylliksi tiaisillakin. Nyt tulin huvikseni yksikseen kun isäkin muutti hautausmaalle. Sinua en ole ennen näillä kylillä nähnyt. 

-Niinno, muutettiin pari vuotta sitten Säynesuolle. 

-Missä sinä viikot olet? 

-Tehhään yksiä hirsimökkejä tuolla neljän-viidenkymmenen kilometrin päässä Nilsiän puolella eikä sieltä jaksa pyörällä kulkea. 

-Jaa, raksalla. Siksikö sulla on noin hyvät lihakset? 

-Äh. 

-On ne. Ihanan kova tämä hauis. Ja tämä täällä. Alettaisko... 

 

Myöhemmin Tipi havahtuu ja kääntyy kuiskaamaan Veen korvaan: 

-Vee, kuuntele, mikä tuo on? 

-Sinun tissi minun naamalla. 

-Ai, elä pure. Ei se ääntele. Tuolla ulkona. 

Kahinaa ja puhinaa ja kuin kaislikkoa kaatuisi jonkun työntyessä rannan suuntaisesti niemen kärkeen päin. V raottaa vetoketjua. Itikoita piukkaa heti sisälle. 

-Lehmä perhana! Yrjöltä varmaankin karannut, ei tiällä muilla ole. 

-Mitä sen kanssa tehdään? 

-Kaksi vaihtoehtoa. Eka se, että taitetaan rannasta pajukepit ja paimennetaan lehmä laitumilleen. Toka, että käännetään kylkeä ja jatketaan unia. Jos ei uni tule, niin onhan meillä vielä kolmaskin konsti. 

-Mikä? 

-Tehdään sitä samaa kuin aiemminkin vaikka se ei lehmään liitykään. 

-Joo, sitä me aletaan. Annetaan lehmän retkeillä. 

 

Ihana aamu, sanoisi Yrjön lehmä jos osaisi. Mutta se vain märehtii leuat litkuen heinäseipäiden välissä kosteat silmät ja itikoita hätistelevät, isot korvat telttaan päin. 

-Ääk! 

-Noh? 

-Se lehmä on tossa teltan edessä, mumisee uninen Tipi joka katsoo vetoketjuaukosta ulos. 

-Voehan narukela! Jos se ei ala iteksensä häipyä, meijän on pakko hätistellä se aamulypsylle. Katohan sen utareita... 

-Mun pitäisi päästä pissalle. 

-Mäne vuan, ei lehemä sinua tule purasemaan. Tae no, kuselle on minunkin noustava. 

-Käytäiskö uimassa samalla? 

-Käyvään vuan. 

-Ei mennä nyt sinne saaren rantaan asti, hypätään venneestä tuossa lähempänä vuorotellen. 

-Joo. 

Kun Tipi ja V tulevat uimasta, lehmä märehtii edelleen samassa paikassa. V rapsuttaa sitä turvan päältä. 

-Rapsutapa sinnäe. Ee siitä kun tiältä korvien välistä, piälaen kupurasta. Siitä lehmät tykkee. 

Tipi rapsuttaa. Lehmän leuat lakkaavat jauhamasta. 

-Kato nyt. Se vaikka nukahtaisi siihen jos rapsutusta jatkaisit. Puretaanko leiri ja ajetaan lehmä mennessä Yrjön kopeloitavaksi? 

-Joo, mutta ensin pitelet minua vähän aikaa vielä. Mulla on niin... 

Tipi pyyhkäisee märkää poskeltaan kuin kiukuissaan pois, mutta kun V puristaa hänet itseään vasten teltan kahisevalla alustalla, itku ryöppyää valtoimenaan molempien suuteleville huulille. 

-Onkohan mulla ollut näin hyvä olla milloinkaan, kuiskaa Tipi. 

 

V:n päiväkirjasta

Pe 18.7.1975 klo 16.45 

Tänään työmaalla mökki kolmosen pesuhuoneen lattian pintavalu. Minä sekoitin ja kärräsin massan. Sulevi liippasi. Kerkesin olla muurarin hanslankarinakin mökki kahdessa. Sahuri kävi tuomassa traktorikuorman tuppeensahattuja lautoja ja ne piti taapeloida kaverina latoon kauemmas kankaalle. Niitä tarvitaan vasta myöhemmin kun laipioita aletaan vasaroida. 

 Lähettiin jo puoli kolome töistä kun aloitettiin kuudelta aamulla  eikä pietty kun vartin ruokatauko. Tulin Sulevin Luupiän kyyvissä. Äitillä oli lihakeittoa ja mulla hirvee nälkä. Äiti sanoi, että se Tipisi soitti ihan äsken. Lähen kohta tiaisille katsomaan. On ollut ikävä. Varmaan silläkin. Isä on kulkenut Vuorelassa töissä. Äsken se lähti Mauriaisen kanssa verkoille Juurukselle. 

 

Punaisen mökin Kaesa oli hakemassa munia äitiltä kun tulin. Se nipisti minua poskesta niinkuin sillä tapana on. Se sanoo, että mitäs se minun poejan köllykkä. Kaijalla kasvaa kaksi pitkää karvaa poskiluomessa ja yksi ylähuulen päällä, mutta mukava mummeli se muuten. Isä kuskaa sitä kaupassa kun sillä on vähän huonoa liikkuminen. 

 Kohta tulee Kekäläisen Eino. Pieni, pahansisuinen äijä. Se lähtee perjantaisin Kemiralta Kuopioon viinakauppaan ja sitten tästä ohitse mennessään hakemaan äitiltä täyden kuudentoista munan kennollisen. Puolet se juo tuvan ovensuupenkillä munista suoraan. Tekee puukonkärjellä ensin kuoriin reiät molempiin päihin ja imaisee. Sanoo, että pittää maha vuorata että kestää viinoo juuva. Pullollisen se on jo yleensä horaissut ennen munia ja on vasta nousuhumalassa. Viikonlopun se möykkää Säynesuon perätontilla ja pahoinpitelee Selmaa jos kukaan ei ole estämässä. Poikiinsa se ei enää uskalla sormellakaan osoittaa. Juhannuksena olivat antaneet isälleen selkään niin, ettei se kyennyt viikkoon töihin. Selmalle se senkin olisi kostanut jo moneen kertaan jos pojat eivät olisi piättelemässä.  

Minä lähen nyt Tiaisille. Käyn mennessä hakemassa Joren mukaan jos se lähtee. 

 Kun Jore ja V pyöräilevät Tiasten pihaan, ryntää Tipi Veen kimppuun niin, että pyörä kaatua rämähtää nurmelle. Jore virnuilee Pavelle, että mitenkä ihmeessä oletta viikon pärjänneet tuon villin kanssa. 

 -Kato nyt, kato! Sehän syöpi Veen yhtenä suupalana... 

-Lähetäänkö Siiliin? Minä lainaan Eilan pyörää. Pave laitto maanantaina siihen uudet kumit ja ketjun kun uhkasin, että muuten nenu kääntyy seuraavaksi Ollikaisen puoleiselle poskelle. 

-Elähän siellä levveile, pasahtaa Pave penkinrenkkanalta jolle se Joren kanssa on jälleen istahtanut. 

-Niin Siiliin.., mitä myö siellä? 

-Pyöräillään vain. Käydään vaikka Patakukkulalla jos ei muuta keksitä. Ostetaan kioskilta grillimakkaraa ja mennään Ahmolle uimaan. Tai Siilinlahdelle... 

-Mistä sinä nuo kaikki paikat tiijät? 

-Mulla on ollut koko viikko aikaa ajella kun sain tuon pyörän. Kävin äitiäsikin jututtamassa ja yhtenä iltana olin sen kaverina lypsämässä lehmiä. En kyllä utareisiin koskenut, mutta siivilöin maitoja tonkkiin. Äitis on kyllä ihana. Ja ne sun veljes.. 

-Ilimankos se äet killisteli minijöistä. 

-Minijöistä... höpsistä. Mutta mennäänkö? 

-Männään vuan, mutta ei mulla ole uikkareita nyt. 

-Ui alasti. Niin minähin. Minä otan pyyhepussin vain tarakalle. 

-Lähteekö Kuuslahden kollit? 

-Ei, myö männään kiljun juontiin kekäläisille. 

 

Maanantai 29.7.1975 klo 21.32 

Mökki numero yhdessä on nyt minun kortteeri työmaan loppuun saakka. Syksylle menee, sanoi isäntä kun järjesteli makuuksiani. Toi sängyn jossa ihan ihme patja. En ole semmosessa saanut milloinkaan nukkua. Peittokin kevyt eikä niin raskas mutale kuin kotona. Tyynyntäyte lie untuvaa. Kotona saattaa teeren siipisulka pistää kankaan lävitte poskeen. 

Viikonloppuna en kirjoittanut yhtään sanaa vihkooni. Olin koko ajan Tipin kanssa. Perjantai ilta meni Ahmon lammissa rypiessä ja kylällä ja sen ympäristössä pyöräillessä. Patakukkulan maastossa käytiin kävelemässä pitkät lenkit pururadalla ja oikeillakin poluilla joita petäjikössä riitti aina Tarinaharjun taakse saakka. 

Naitiin vedessä laiturin pään portailla. Se oli kyllä erikoista, mutta siitä en kirjaa tämän enempää muistiin. Muttaettä molemmilla oli mutaa nivusissa kun sitten myöhemmin riisuunnuttiin aitan ylisillä jossa nukuimme sen yön lopun ja vielä seuraavankin yön junan aikaiseen lähtöön saakka. Isä vei asemalle. 

  

Oli hirmuista erota. Juna jo liikkui kun Tipi vielä halusi halata. Sitten se joutui loikkaamaan avoinna olevasta junan ovesta ja pelkäsin, että luiskahtaa alle. Mutta on se niin ketterä, että vaikka ikkunasta se olisi hypännyt jos ei ovesta olisi kerennyt. Laitimmaisen ikkunan yläpuolikas oli alhaalla siinä vaunussa, jonne Tipi vilkutellen ja silimiään pyyhkien meni. Ikkunasta näkyi sen käsi niin kauan, että junan perä hävisi näkyvistä. 

Isä ei sanonut mitään kun tulin autoon istumaan. Ikävä kaivertaa uomiaan sydänalasta hampaisiin, tuntuu reisissä, pohkeissa ja varpaissa. Ja kipeänhellissä munissa. 

En olisi juhannuksena uskonut, että tämä kesä tämmöisen kokemuksen eteen lykkää.  

Tipin piti lähteä kun sillä oli lasten taideleirin pitäminen. Se saa siitä palkkaakin, että pakkohan sen on vaikka sanoi saaneensa isän kuolinpesästä silkkaa rahaa. Talot ja tavarat ovat äidin nimissä, mutta kukaan ei tiennyt isän rahastoista yhtään mitään. Se oli ollut kova ottamaan viinaa, pahapäinen ja vaikka mitä, mutta rahaa se oli osannut taikoa, ja rahaa rahan päälle. Oli kuollut rymistellessään korkeita kiviportaita ylhäältä alas jossakin Heinolan yössä. Humalassa se oli ollut silloinkin. Oli äiti vähän itkenyt haudalla ja sitä Tipi ihmetteli. Sanoin, että kaippa heilläkin hyvät hetkensä nuoruudessa on ollut.  

-Niin, ehkä. 

Tipi vannotti, että minun täytyy kirjoittaa aina hänelle takaisin kun saan kirjeen. Ja kirjoittaa vaikkei häneltä kirjettä kuuluisikaan. Viime yönä kirjoitin ensimmäisen ja sanoin aamulla äidille ennen kuin Sulevi tuli hakemaan, että laittaa postimerkin kuoreen ja vie postiin jos on kylällä käyntiä. Aina sillä maanantaina on ja nyt kirje on jo matkalla Imatralle. Mutta saapiko Tipi sen ennen kuin käy asunnollaan kun se lastenleiri on jossain kauempana kaupungista? Ja saakohan se sieltä kirjettä mullen lähtemään miten? 

Ei ole puhelintakaan, että soittaisi. Eikä siellä Imatran leirillä mahda olla sielläkään. Tipi kyllä sanoi, että on puhelin, mutta se on kauempana toisella tontilla isännän talossa ja sen muija on kummallinen,  utelias tirriäinen, etten halua sen kuullen puhelimessa puhua yhtään mitään. Joskus olen kotiin soittanut, niin se tulee ryysyihin kiinni kuuntelemaan ja katsoo kellosta, miten monta minuuttia menee. Rahastaa sitten tilistä... 

 

Panin mankkaan Tipin jättämän kasetin. Siinä on Procol Harumia jotka nyt mankuvat suolaisesta koirasta. Ei ehkä makuuni, mutta kun väliin laitan Juicea, Junkkarista tai Hurriganesia niin kyllä siitä sekoituksesta yhteinenkin sävel löytyy. Aitan vintillä meillä oli mankka koko ajan päällä hereillä ollessa. Vasta kun patterit loppuivat, soittokin lakkasi ja sitten Tipi vain hyräili. Se ei osannut olla hereillä ollessaan hiljaa hetkeäkään.., mutta oli sitä mukava kuunnella. Ikävä nyt. 

 

Perjantai 25.7.1975 klo 22.00 

Kaksi kirjettä oli viikolla tullut. Ensimmäisen Tipi oli kirjoittanut junassa mennessä ja jättänyt sen maanantaina postiin ja tiistaina se oli ollut Säynesuolla. Toinen kirje oli tullut tänään ja se oli jo niin monisivuinen, että minulla meni tunti sitä lukiessa. Kahdesti sen kyllä luinkin ja räytysin kuin Kalle Päätalo. 

Junassa kirjoitetun kirjeen riveillä luki melkeinpä vain että mulla on ikävä, minä rakastan sua, mulla on ikävä, minä rakastan sua....rivitolkulla... Kirjoittaa sitten loppuun, että junan kolkkeen tahtiin nuo kirjoitin. Ja että ikävä kaivelee, ja että kohta ollaan Imatralla. Kouvolassa on käynyt kahvilla kun oli vaihto ja aikaa. “Meinasin soittaa kotiisi aseman kolikosta, mutta sitten ajattelin, että sinä olet mennyt takaisin nukkumaan ja että en häiritse äitiäsi tai isääsi.” 

Tipi piirtää paljon, myös näihin kirjeisiinsä. Jokaisen kappaleen väleissä kun se on miettinyt, että mitähän seuraavaksi kirjisi, on jokin piirros. Jotkut on väritettyinä, jotkut vain kuin pelkkää kynännostamatta tehtyä viivaa jossa kuitenkin jokin asia näkyy. Niin kuin tuossa pitkässä kirjeessä kokonainen kaupungin kortteli tornitaloineen, kauppoineen, autoineen... Miten se osaakin. 

Imatra 22.7.1975 

Vee, sinä keskenkasvuinen pentu. Tai oikeammin kuin eksynyt linnunpoikanen niinkuin ajattelin silloin juhannuksena kun Kuuslahden “jengi” oli koolla. Nökötit siinä sohvankäsinojalla kuin jokin..., vain höyhenet puuttui.  

Miten sen teit? Siis tämän, että minä en nyt tiedä, mitä teen kun vaikka kuinka on  hirmuista touhuamista yhteen pötköön näiden villikkojen kanssa täällä leirillä, niin sinä työnnyt korvieni väliin kuvina ja äänenä ja sivelyinä ja vaikka minkälaisena nänninnäpykkänä. Piirsin siitä meijän yöstä rannalla hahmoja ja kaikenlaista sotkua piirustustovin aikana isolle lakanapaperille (tännekin piirsin jotain... huomaatko?). Se viritettiin rullalta taulun päälle luokassa.  Yksi lapsukainen kysyi, miks tos on tollanen  punanen läntti ja miks toi iso silmä on ihan märkä? Toi on kuin lehmän pää. Onko noi heinäseipäitä? Tossa veneessä ei oo kuin yksi airo? Toinen pikkupoika tuli osoittelemaan sormellaan, että miks piirustuksen alla on raiteet ja miks se on pyörien päällä. Sitten ne kaikki tulivat siihen utelemaan ja minä selitin ja selitin ja sitten minua alkoi itkettääääää! ja kaikki tulivat halaamaan. Mustakiharainen tyttö tuli supattamaan että ketä minulla on ikävä, että mullakin on isää ikävä kun se lähtee töihin. Sanoin, että yhtä poikaa jolla on pikkuiset uikkarit ja pyöränpumppu taskussa (en sanonut, että housussa). Ei uikkareissa ole taskuja, hoksasi yksi poika. Sanoin, että minun pojallapa on. Sen äiti on ommellut sille taskun kun se tarvitsee sitä  pyöränpumppua varten kun se pyöräilee niin paljon kesällä eikä sillä ole muita vaatteita olemassakaan kuin ne uikkarit. 

 

 -Vali siellä vintillä! Se karvasempi piä ylös tyynystä. Tännään pittää talikoija kanalan lannat. 

Isä istuu tupakalla pölkyn nenässä halkorantteella sahapukin vieressä. Abra makaa laihana, vaaleanruskeana nahkasiivuna pilkekasan vieressä lastukolla. Isä ei ole vielä sitä hävittänyt vaikka aikoi kun siitä ei lintukoiraksi ollutkaan. Ehkä se vie sen takaisin sinne Nilsiän koiraukkelille ja ottaa jonkun toisen sekarotuisen. Rähjäisessä, katiskoverkosta kötöstellyssä aitauksesa sillä paskaisella ukonpenteleellä ei rotukoiria olekaan. 

Hakki, meijän vanha pystykorva karkasi. Se lähti kai suunnistamaan entisille asuinsijoille kun ei kottiutunut tänne. Viimesen kerran näin Hakin, kun se Rämön Sulon tiehuarassa nosti koipea autotallin nurkalla ja vinttasi sitten seitenvitoselle päin. Juoksin sen perässä Roivaisen ohitse, sivu Mykkäsen ja Veeran mutta ei sitä ennään näkynyt kun tielle piäsin. Kävin kyselemässä Riihenlämmittäjältä ja Puralta ja Kaipaisiltakin, mutta ei olleet nähneet. Sitten juoksin Koikan rannalle huovisille. Pihassa Hetan äkäinen sekarotuinen shetlantilainen hyökkäsi päin, mutta ei ihan ylettynyt kun riimu toppasi. Huovisilla oli paljon porukkaa. Railikin oli tullut tyttärensä kanssa Göteborgista, ja Kauko Äänekoskelta. Jore ja Kauli olivat vielä nukkumassa tyhjillään olevan navetan ylisille laitetuilla makuuksiltaan. Isä Arttua ei näkynyt. Kukaan ei ollut Hakkia nähnyt. Juoksin sitten pellon laitaa uimarannalle ja Miskalan sivuite tien piähän. Kävin Hapon Pekalta kysymässä, onko Hakkia näkynyt. Pekka vain että eipä ole. Loikin sitten Rissasen Adan pihan kautta kotio. 

 Minne mäni Hakki? Siitä on puhetta piisannut. Isä muistaa aina sanoa, että Hakki oli hankittu samana vuonna kun Sepe syntyi, elikä kuuskytkaks. Nyt se olisi siis 13 v. Ikävä sitäkin ja nyt pitäisi lähteä paskaa talikoimaan vaikka on sunnuntai! Mitähän Tipi siellä Imatralla... 

 Äiti on niittänyt äpärettä ja on viemässä sitä maitokärryllä vasikoille pellon laitaan. Niitä on nyt neljä kun Herttakin  poiki viime viikolla.  Yksi nuista sitten syksyllä taas teurastetaan ja saattaa olla, että minun vuoro tehä se. Varmaankin se on tuo isoin sonninmullikka joka puskee pienempiä pois äpäreläjiltä. Veijo kuhtuu sitä Mölliksi. Mistä lie sen keksinyt kun ei se muutenkaan itseään kunnolla ilmaista osaa. 

 Eräs Kuopiolainen (vai oliko se oululainen?) perinnöllisyystieteitä opiskeleva on aloittanut keväällä tutkimuksen kehitysvammaisuudesta. Äitille ja isälle tuli kirje jossa pyydettiin lupaa verikokeiden ottoon meiltä kaikilta, mutta äiti pahoitti vain mielensä ja olisi varmaan laittanut ne lomakkeet sun muut tokeet hellaan jos isä ei olisi nostanut niitä puhelimen alle tuvan seinällä olevalle tasolle. Luin ne kaikki. Geeniperimä ja kehitysvamma ja kromosomit vilahteli teksteissä ja niitä se opiskelija tutkii ja haluaisi ottaa verinäytteet kaikilta meijän perheessä. Saattaa siihen  mennä aikaa, ennen kuin äiti asialle kypsyy. 

Sisällä soi radio. Avonaisesta ikkunasta kuuluu Lea Lavenia. Jyky möykkää takahuoneessa, noituu Esakusterille kun se piereksii. Siinä meidän aamutoimien alku aina. Halluisin muuttaa Imatralle nyt! 

 Perjantai 8.8.1975 klo 18.22 

Töissä meni viiteen kun oli pintavalujen tekoa ja takan alle vahvistusbetonin myllääminen mökki neljään. Pyylammin muurari vahti hommaa ja vittuili. Sitä ei Sulevi enään sulattanut. Sanoi, että keskity sinä vuan niihin tiiliin ja karvattomiin saumoihisi, myö tehhään Veen kanssa nämä muut hommat iliman sinuakin. Muurari suutahti ja lähti pihasta niin, että Volkkarin takarenkaat sutia löivät. Ei se kuitenkaan maanantaina muista näitä ollenkaan. Harvinainen muurariksi se on, sanoi Pena. Se ei juo, ei pieksä akkaansa ja viepi tilipussin aukasematta kotiinsa. Nuo ärhentelyt kuuluu muurarin opiskella jo kisällinä pillunkielellä savea silitellessään. 

Piti ihan kysyä, että mitenkä niin pillunkielellä? 

-Se on se pienin muurarin kihveli jolla ahtaisiin paikkoihin muurarit laastia sipistelevät, sanoo Sulevi ja hörähtelee kun  liippaa betonin pintaa. 

 

Äiti on laittanut makaronilaatikkoa. Porkkanaraasteeseen se on sekoittanut puolukoita pakastimesta. Väköviä, en syö, sanoo Eikka pöydän takana isän vieressä kun ahmii jo toista lautasellista laatikkoa. Kohta isossa padassa on vain pohjaan uuninkuumassa tarttuneet, kuivat liisteet. 

Meitä on aina siinä pöydän ääressä seitsemän veljestä ja isä. Äiti syö tiskipöydän nurkalla keikkuvalla keittiönjakkaralla istuen. Pyhänä saattaa olla porukkaa enämpikin. Äiti eikä isä raski kieltää kun huovisen Kauli ja Jorkki tulevat, ottavat lautaset ja ruokailuvälineet kaapista ja lappavat ruokaa niihin. Äiti tykkää erityisesti Kaulista. Sillä on hymykuopat poskissa ja hauska nauru. Ja huomaavainen se on niin kuin  Jorekin vaikka osaa ne  taitavasti ilveilläkin. 

 

Tällä kylällä useimpien talollisten ääniin tulee ikäviä sävyjä kun Koikanrannan Huovisista puhe tulee. Isä Arttu on armoton juoppo, ja yksi vanhemmista pojista taitaa olla tälläkin hetkellä istumassa. Ilmehtivät, että ehkä jopa Niuvassa. 

Minusta Karikin oli ihan kiva kun se viime syksynä tuli kotona käymään Säteensä kanssa. Säde on jotenkin surullisen oloinen mustalaistyttö. Sekin  on viinan kanssa läträäjä, mutta hauska kun sille päälle yltyy. Yhtenä päivänä se kirosi Karille kovaan ääneen, että taas alkoivat nämä perkeleen kuutäätiset. Meni tovi, että käsitin. Jore selventi, että se tarkoittaa kuukautisia.  

Sädekin sanoi olleensa vankilassa Hämeenlinnassa. Oli varastanut Pöljältä erään talon laitumelta hevosen ja ratsastanut sillä Iisalmeen  ja myynyt sen Kiuruveden mustalaisille jotka olivat töytyyttäneet sen Ruotsiin ennen kuin  kukaan oli asiaan kerennyt perehtyä. Ja oli sillä siinä kakussa muitakin konnuuksia joita se oli Karin kanssa tehtaillut. En nyt muista kaikkea. Taisin niitä ylös laitella, vaan ne ovat jo hautautuneet muiden vihkojen alle laatikkoon jota piän aitan vintillä sängyn alla. Säteellä ei ole mustalaishametta. Se pukeutuu yhtä risaisesti kuin muukin köyhempi väki ja sillä on tatuointi vasemmassa ranteessa jossa lukee i am a ray ja muutaman sentin mittainen keltainen nuoli joka osoittaa kyynärtaipeeseen päin. 

 

Avaan viikon aikana tulleet Tipin kirjeet vasta sitten iltasella. Ensin menen käymään Huovisilla. Raili tuli kesälomalle jo pari viikkoa sitten ja nyt oli kutsunut minut sinne kun sillä on jotain asiaa. Pyytääköhän se, että jos sen tyttö saisi tulla meille viikonlopuksi? Viime kesänä Teresa oli meillä useamman päivän vaikka on vielä kovasti pieni. Se osaa jo pikkuisen puhua, mutta ruotsin sanoja enimmäkseen. Hejahep, gunga gunga, se mulle hihkui kun nostin syliin. 

Minä en kyllä jouda sitä hoitamaan, mutta tulleehan ne Hannele ja kaksoset huomenna tänne. Nekään eivät ole kuin kaksivuotiaita rääpäleitä kun syntyivät keskoskaksosina. Hannele oli silloin vasta 17. 

On se sitten talo taas täynnä. Laitetaan teltta pihamaalle pystyyn. 

 Iltaselle aitassa. Klo on jo minuutteja vaille puoliyö.  

Meni siellä Huovisilla pitkään kun saunottiin ja uitiin. Raili ja Teresa tulivat  kans yhtä aikaa saunomaan kun ne on niin semmosia siinä talossa. Ryvettiin Koikan viileessä vedessä tunteja. Kaikki paitsi pienin ottivat kaljaa, minäkin pari olovia kittasin, sitten piti lähteä kun muistin Tipin kirjeet. Tai on ne koko ajan olleet mielessä, mutta halusin pihistää niinko korttiringissä jotkut. 

Pujotan nyt Tipin kirjeet linkkarin terällä sivuista auki. 

 

Imatra perjantaina 1.8.1975 kun saatiin penskat nukahtamaan ja kellon viisarit ryömivät keskiyötä kohti.  

Meitä on täällä kolme ohjaajaa ja vuorotellen nukutaan lasten valvojana koulun liikuntasalissa lattiapatjoilla. 

Minä sinua munista puristelen senkin Vee kun haluttaa niin heveletisti! Taidan lipsutella sormella.... Ossaatkos aatella semmosia? Ja tekisit sitten ittelles kun luet nämä rivit... Ethän sitten nai sitä Joren siskoo jota nähtiin Tiaisilla? Minusta näytti siltä, että se... No mitä sekään mulle kuuluu... 

Mulla on se sun kuvasi tuossa matkalaukun päällä jakkaralla. Sulla on poolopaita päällä ja leikkaat täytekakkua. Tuossa sinä vasta pentu olet! Jos sulla on jokin uudempi kuva, laitatko kuoreen ja panet Kustin polkemaan. Kysy Pavelta, joko on kehittänyt ne, joita se räpsi kun istuttiin siinä pihakeinussa? Näkkyyköhän mun pimppi siinä yhessä jossa istun sun sylissa keinussa ja kun mulla on vain hame päällä enkä muistanut pikkuhousuja laittaa? Se kuva hävitä! Haittaako sua kun minä pimpistäni ja kulleroisestasi jatkuvasti muistutan? Mun on pakko kyllä nyt.... 

Tämä huone on tapettiseinäinen. Katossa on valkeiksi maalattuja, neliöisiä halteksilevyjä. Meillä kotona on samoja. Oven puoleisessa tapetissa on sinisiä neliöitä (tauluja ollut tms.), muuten seiniltä värit on haalistuneet pois. Joku on piirtänyt tähän mun silmien korkeudelle (makaan sängyssä mahallani) seinään piirustushiilellä naistorson (isot tissit). Sen alle on huitaistu Ilpo 73 

Joku toinen on siihen alle ohuemmalla kynällä jyystänyt  “rakkaani rakoperse, tule jo kotiin!” Toi tyhmä teksti ei varmasti ole sen, joka piirroksen on luonut. Rakoperse-tekstin alla lukee Terveisin Äitinlyömä joka kävi täällä ja sitä vitutti 

Vai lukeekohan siinä Äitinluoma...? Suttuinen on kirjoitus ja vihassa tehty. Kirjoitusvirheinen päivämääräkin on: Mannantai 4.6.1973 

Hiillän tuosta naistorsosta kopion tämän kirjeensivun taakse, tai ihan omalle pahville sinua varten. Sille on piirretty yhtä täydelliset tissit niikuin mulla, mut se pikkuinen, nyt kirjavaksi mennyt läntti puuttuu jonka imit... 

 

Eilen tuli omalta äidiltä piiiitkä kirje. Äiti on ollut huolissaan kun itkin sille viimeksi puhelimessa enkä osannut sanoa syytä, vain jotain epämääräistä että ikävä on. Luuliko se, että ikävä isää? Sinua se ei tiedä olevan olemassakaan. 

Nyt äiti viimein sai kirjoitettua isästä. Raskaita sanoja se repustaan on kaivellut. 

Sinä kun sanoit siellä Tuliliemessä (hih, Jullen Tex Willerissä punanahat sanovat viinaa tuliliemeksi), että ehkä isälläni ja äidilläni on onnellisetkin hetkensä olleet, niin satutit kyllä napin läpeensä. Semmoista ei vain osaa ajatella kun on nähnyt kaiken aikaa ihan muuta. Paitsi ehkä hämärästi muistan kun olin huopikkaan korkuinen, että ne halaili ja pussailikin kun käytiin isää vastassa junalta. 

Isä on siis ollut hirveissä paikoissa sodassa eri puolilla Kannasta. Ja sitten Saksalaisten perässä sinne ylös asti. Äiti oli repäissyt sotilasmatrikkelista sen sivun, jossa isän sotapolku kerrotaan ja sekin on piiitkä. Isällä on mitaleja rinnassa kuvassa, jonka äiti oli laittanut kuoreen myös. Ei kuvia isästä kotona näkyvillä ollut koskaan. Sen hoksaan vasta nyt.  

Äiti kertoi ettei isä ollut haavoittunut koko sotareissun aikana kuin sirpaleen raapaisusta  päälakeen kun iltarinkiin oli tullut kranaatti. Toiset siinä ympärillä olivat menneet tohjoksi, mutta isä säästynyt kun kaveri oli juuri noussut ottamaan pakkia nuotion yltä. Se päälle kaatunut kaveri oli ollut isän koulukaveri lapsena. Isä oli sanonut äidille, että oli ampunut siviilejä sen kaverin kanssa jollakin sissireissulla, mutta äiti epäili, jotta siinä se liioitteli. 

Jospa minä joskus alan ymmärtää isää, mutta vaikeaa se on. Anteeksiantoa en edes harkitse kun se ei älynnyt eläessään pyytää. Mitä sitä hautaan huutelemaan, se sanoi itsekin joskus. Äiti se ihan tiukimmille on joutunut. Se kun olisi halunnut erota, mutta oli aina ajatellut, että lasten takia pitää kestää. Äidin kirje on tosi rankka ja paljon asiaa, mutta edellä päälimmäiset. 

Sinä sanoit, ettei sinun isä ole lyönyt teitä lapsia eikä äitiä.  Kun olin ne muutamat hetket teillä niin isäsi vain koko ajan vitsaili ja lörpötteli ja oli ihan mukava, että voi se olla tottakin. Viijäähän minijä junalle, muistatko? Ei minun isä. Se vain jurotti penkin päässä milloinka oli selvin päin kotona ja tupakoi. Ja kun oli humalassa, niin rähisi ja haukkui tutut ja tuntemattomat, yhteiskunnan ja Kekkosen. Bussikuskit ja junien konnaritkaan eivät siltä armosa saaneet kun ne olivat muutamankin kerran sen kyydistään pois potkaisseet. 

Eikö isäsikään osannut mun ikää lukea, että olen vanhempi kuin sinä? Ehkä se pentu olenkin minä... Nyt rapsautan mankkaan kasetin kuulumaan ja alan uinua.  

Ajatuksin:  

Tuus Tipi(si) 

Tipin II kirje 

5.8.1975  

Nyt mulla on ihan perkeleen paskamaista kerrottavaa sinulle senkin Vee! Saatana kun olen varmasti paksuna! Kuukautisten olisi pitänyt alkaa heti Siilistä lähdettyä junassa ja se vitutti jo valmiiksi kun ne on mulla niin helevetin kivuliaat aina olleet. Sitten ne eivät alkaneet edes seuraavalla eivätkä seuraavallakaan viikolla... eikä sittenkään eikä nyt! En saanut kyytiä kaupunkiin mut Isopuksu (lapset kutsuvat vanhinta meistä kolmesta silleen kun se piereksii isosti) joka mulle neuvolaa ehdotti sanoi, että soittaisin sinne. Se avasi oven huoltorakennuksen verstaaseen jossa puhelin on ja josta saa luvalla soittaa kun laittaa siellä olevaan purkkiin jonkun markan. Sain ajan ensi maanantaille 11.8.  puolilta päivin. Bussi Imatralle kulkee tästä kilometrin päässä olevaa valtatietä ja on maitolaiturin kohdalla puoli 8. Joutuu siis odottelemaan ainakin kolme tuntia kaupungissa. Iltapäivällä pääsen kolmen bussissa takaisin. 

Viime torstaina alkoi toinen leiri ja uudet kakrut tulivat tänne, niin tämä kokoaikainen  häslinkikin sekoitti, etten heti pahinta osannut aatella. Voiei Vee! Oma syy! Oma syy! Tässä meillä unelma joka mureni pillun päreiksi! Anteeksi että kiroan, mutta sinähän minun suustakin syydetyt pillut jo opit tietämään. 

Mutta ei tämä ole sinun syy! Itse tyrin. Mutta voi että on sulla siemenet! Ne oisivat varmaan sulattaneet sulttaaniinkin reiän vaikka kaksi olisi päällekäin laitettu. 

Minä en hallinnut sitä seitsemän päivän sääntöä niitten minien kanssa. Meni sitten melkein puolet enempi päiviä, unohdinkin koko pirunpillerit! Katsoin niitä liuskoja niin viimeisen olen ottanut edellisviikolla kun sitten oltiin yhdessä. Muistatko kun sanoin sulle, ettei minusta äidiksi vielä ole? Mitä mä nyt muuta voin kuin abortin? Vai synnytänkö ja annan vauvan pois? 

Ja mitä sanoo äiti? Tai no, ei äiti ainakaan hyvästi sano. Eno saattaa kyllä suuttua kun se on vähän sellainen raamattujen hiirenkorville kelaaja ja psalmeilla ympäristöään siunaileva fundamentalisti. Ei yhtään ole niin kuin äiti joka paskat katekismuksista välittää. Äiti mulle on suoraan kertonut näistä naima-asioistakin, kuorinut  pillut ja kullit paljaiksi salaisuuksista, mutta ei se silti näköjään auttanut vaikka tietoa olisi olut! Voi minua tainainkeripaukkuparkaa! 

Voi Vee! Ja sinä olet alaikäinen! Ymmärrätkö mitenkä katalalta elämä nyt minusta tuntuu! Minä kerkesin haaveilla meistäkin vaikka millaisia huomisia... Vaikka abortti on ihan laillinen asia nykyään, niin jo ajatus alkaa itkettää. Minä pidän nimittäin lapsista ihan hirveesti. Niiden kanssa on leirilläkin niin mukavaa, että en muuta kesätyötä niin ihanaa osaa kuvitellakaan....ja miten hitsisti sinuun rakastuin! 

Voi Vee, voi Vee, Voi Vee minkä teit! Mutta silti minä sinua rakastan...

Tuus Tyhmä Tipi 

 

V:n päiväkirjasta 

Nivusiin sattuu. Juoksin pienenä pitkäksi katkaistuun lepänkantoon. Kiveksiin ja kikkelin varteen tuli runtuja. Arvet vaaleina rinkuloina erottuvat yhä. Kun tulee ikävä olo tai muuten kaikki sortuu, niin munia alkaa juilia. Niin kuin nyt Tipin viimesen kirjeen lukemisen jälkeen.  

En kyllä tiijä yhtään mitä tehä! Ja miten tästä vihkoihinsakaan tämän enempää ossaisi kirjoittaa? Nyt olisi sama vaikka loikkaisin sontapatteriin piä eellä! 

Tipi on oikeassa. Minä OLEN alaikäinen. Mitä tässä osaisin tehdä? Ei auta mennä isältä tai äitiltä kysymään, tai en osaa en uskalla. Ei ole ollut tapana muissakaan lähiasioissa puhumaan mennä. Ei silloinkaan, kun ensimmäisen kerran alkoi housuissa tuntua siltä, että kohta pasahtaa ja pahasti. Ja sitten kun pasahti, niin ei kuin jonkin aikaa ihmetellä purkausta ja sen outoa jälkitilaa ja sitten mennä ottamaan itse selvää. 

Mitähän Sulevi sanoisi jos sille kertoisin? Alkaisi heittää vielä härskimpää huulta kuin mitä sen suusta päivät pitkät kuulee. 

-”Ja matoa piähän!” Sulevi ähkäisee piipunihviset talttahampaat irvessä aina kun se lyö kangen tai lapion maahan. Ehkä se sanoisi jotain samantapaista tähänkin jos sille avautuisin. Ja rähähtelisi päälle, että jopas poeka nuorena sonninelekkeille on opetelleu! Vehkeet solomuun vuan niin loppuu alakuunsa, saatana.

Ps. Itsestän johtumattomista syistä tekstissä esiintyy alleviivauksia ym. ylimääräistä joille en mahda mitään. Teksti on tallennettuna pilvipalveluun ja sieltä kait tekoälyavusteiset ryönät mukaan kopioitaessa tarttunevat... Äidinkielensä kirjoittamalla hallitseva ei moista älysontaa koskaan tarvitse!