Yön siniset hetket

20.11.2024 keskiviikko

Yöllä ovat omat siniset hetkensä. Ne ovat erilaiset kuin kaamosiltapäivän tuokiot lumisessa Hormakummun maisemassa Kittilässä tai Unimäen tutuissa ympyröissä joulukuun 15 pv klo 15.33. 

Tampereen kokoisen kaupungin valoja karkuun jouduin taivaltamaan kauas, aina Teiskoon saakka tavoittaakseni edes yhtenä talvena iltapäivän sinisen hetken. Tämä on tosi, sillä enhän muuten muistaisi niin tapahtuneen. On minulla päiväkirjassa siitä merkintä, mutta en tällä kertaa tätä varten tarvinnut sitä kaivella.

Kaupunkien valosaastehalojen väräjöidessä kadunreunuksien likaisilla hankiposkilla ei talvisten iltapäivien sinisiä hetkiä voi kokea koskaan. 

Mutta öisin sinisiä hetkiä on liikkeellä kaupungeissakin. Ne liituavat ihmisasumuksien varjoissa, räystäitten alla, porrasaskelmien koloissa. Ne saattavat  rantautua tupaasi, makuuhuoneeseesi, keittiöösi tai missä nyt satutkaan valvomaan ja miettimään kun jokin asia alkoi nukkumaan ruvetessa askarruttamaan.

Untakin yön siniset hetket voivat tulla sävyttämään.

Kun sytytät pieneen tuikkuun elävän valon, yön siniset hetket kietoutuvat ympärillesi kuin ystävän lämpimät käsivarret.

Yön siniset hetket ovat kuin meitä varten, jotka joskus valvomme ja ajattelemme. Meitä varten, joille ajateltavaa syntyy ristiriitaisuuksien keskellä päivänvalon armottomuudessa. Yön siniset hetket olisi hyvä joskus viettää toisen yön sinisiä hetkiä kaipaavan kanssa. Kun sinulla ikävä on.

Yön sinisten hetkien koittaessa, sensorit ovat nukkumassa. Yön sinisinä hetkinä ne eivät ole kahlitsemassa aivojasi ajattelemasta, eivät pitele kynääsi kirjoittamasta mitä haluat. Sydämesi ne antavat olla niin hellänä kuin se on ajatustesi takia. Ehkä jopa itket hieman yönsinisiä kyyneliä. Tai hymyilet lämpimästi kun hyvä muisto mieleen hiipii.

Sanansavapauskin on yönsininen.

Yön sinisinä hetkinä kykenet avoimimmin mielin ajattelemaan elämääsi sellaisena kuin se on. Analysoimaan riskejä, joita siihen on liittynyt ja yhä liittyy. 

Yön sinisinä hetkinä katumuskin on erilaista.  

Yön sinisenä hetkenä ymmärtää, että virheet kuuluvat elämään, ei niitä kaikkia voi välttää. Ei puoliakaan. Jotkut meistä eivät yhtäkään.

Joskus yön siniset hetket panevat sinut ahtaalle. Saattavat ahdistaakin, sillä niin paljaana näet joinakin sellaisina öinä elämäsi hetket ja päätökset, joita olet joutunut tekemään. Ja joudut yhä tekemään.

Yön sinisinä hetkinä myös onnen hetkien muistot sinua ravitsevat. 

Yön sinisinä hetkinä uskallus riskien ottoon saa vahvistusta. Et heitä kirvestä kaivoon vaikka niin vielä edellisen yön mustana hetkenä ajattelit tehdä. Tämän yön sinisenä hetkenä sanot itsellesi: Katson vielä nämä kortit, en luovuta. 

Näitä kirjoitan kuluvan yön sinisellä aamuyön hetkellä, hämärässä huoneessani jota valaisevat vain Kainetin reitittimen vihreät silmät, tietokoneeni valoisa ruutu, näppäinten alta kuultavat sinertävät valot ja mustan verhon kahtapuolen katulamppujen ledinvalkoinen kajastus.

Yön sininen ymmärryksen hetki värjää ihmisen mielen tiettyinä öinä, tiettyinä ohitsekiitävinä hetkinä ja vain sattumalta sen tavoitat kun mielesi on oikealle taajuudelle virittäytynyt.

Yön sinisinä hetkinä voit tavoittaa rakkaudentunteistakin joitain pieniä aavistuksia vaikka niin paljon sen otsikoinnin alla pettymystä ja haaksirikkoja olet kokenut.

Yön sinisenä hetkenä saatat uskaltaa vielä edes ajatella sitä olemassa olevan. Sen yönsinisen hetken verran. Edes.

Marraskuisia hajamietteitä

18.11.2024 maanantai

Lumien kolaamista heti aamusta. Ruokien laittoa seuraavaksi. Tulisijoja ei tarvinnut tänään lämmittää. G:lla koeviikko ja vain tänään historia, loppuviikosta ei kouluunmenoa lainkaan. Joutaapahan parturoimaan yläkerrassa ramppaavaa väkeä. Pitäisiköhän ruveta perimään tilavuokraa ja energiaveroa... Ensi viikolla pojalla alkaa yrittäjäosio koululla. Se on ylimääräinen koulutusaine, mutta kaiten siitäkin pisteitä jaetaan.

Voisipa kaikki häiriötekijät tyrkkiä näkö- ja kuulemispiiriensä ulkopuolelle. 

Voisipa umpioitua tekemään vain yhtä ainoaa projektia jota eivät edes korvien soinnit häiritsisi.

Voisipa lakata syömästä, eikä kahvikaan maittaisi. 

Voisipa jättää unet uneksimatta, eikä kuksiakaan mieli tekisi.

En ehdi sanoista ja lauseista hypnotisoituna vaipua illusoriseen koomaan, hyytyä olemisen olemattomuuteen, kun jokin säpsäyttää todellisuuteen.

Kun mietin eräälle lauseelle loppua, kirjoitin pöydällä ajelehtivalle valkealle paperille sanan poishio ja siinähän se oli.

Sanojanlöytyi siihen sopivia, tuo yksi sana kasvoi pieneksi runoksi josta ei äkkilukaisulla ymmärrys kiinni ota. Muttaettä ihan ajattelematta ne ensin ruutupaperille piirtyivät ennen kuin naputtelin ne siksakkiin koneella enkä poistoja tehnyt. Modernia, olisivat sanoneet 60-luvun älyköt ja pullistelleet viinalöyhkäisiä poskiaan.

Annoin sitten runoni hyvään talteen. Tiedä vaikka se kasvaisi siellä tajuttavaksi poetiikan tähdeksi omituisten runo-otusten taivaalle.

Tilasin pitkästä aikaa kirjan ad Librikseltä. Enkä mitään sähköisillä mausteilla varustettua tablettikirjaa vaan paperisen, eteläkorealaisen nobelistin Han Kangin Älä jätä hyvästejä. 

Katsoin eilen iltayön lopuksi Cineast-palvelimelta Tyttäreni laulun loppuun. Elokuvassa asioita jää auki, mitään ei selitetä loppuun, mutta siinä elokuvan sydän onkin.

Itse pyrin kirjoituksíssani joskus samankaltaiseen tyylimaisemaan, mutta pompin enemmän aiheista ja aikajaksoista toiseen liian sotkuisesti. Jäsentely ja siirtymät tuottavat ylimääräistä päänvaivaa. Olisi helpompaa järjestyksessä junnaaminen.

½%:n lukema väikkyi päivällä ajukoppani tiedostoissa. En nyt avaa, mitä sillä tarkoitan, mutta urosihminen ejakuloi parhaimmillaan yhdellä kertaa 5 millilitraa siemennestettä joka merkitsee sitä, että siittiöitä lähtee kroolaamaan yhtä ainutta munasolua kohti jopa miljardi eri yksilöä, ja harvoja poikkeuksia lukuunotatmatta vain yhdestä niistä saattaa kehityskelpoinen ihminen saada alkunsa, joten onhan tuo ½% jo aikamoinen mahdollisuus muissa asioissa.

Riippuu siis, mihin vertaa.

Luonto tuhlaa, mutta siinä on jotakin mystistä logiikkaa vaikka sokeaksi evoluutioprosessia tiede  väittääkin. 

Minäkin niissä kroolauskisoissa menestyin, mutta se jäi ainoaksi ennätyksekseni elämässä. Luulisin. Kerkiäisihän tässä vielä vaikka maratoonille, mutta puuttuupi kilpailuvietti. 

Olisipa isä mätkinyt vehjettään Unimäen mökin lahoihin nurkkipäihin sinäkin iltana (ehkä tammikuun 11 pv lauantaina) ennen kuin äetin kanssa saunanlauteille könysi pakottavine palleineen niin olisi jollekin toiselle siimahännälle mahdollisuus auennut vaikkapa seuraavan aamuna krapulakiimassa.

Kaikkeas sitä tulee hajalle mietittyä. Isän muistokin pirstana kohta. 

19.11.2024 tiistai

Havahduin viideltä. Unessa olin kolmella tasolla yhtä aikaa. Menneisyyden juna porhalsi nykyisyyden ylitse tulevaisuuteen.

Niinettä minullako on tulevaisuuskin mutkan takana odottelemassa, kysyin hiekkatien vastaantulijalta kun pikkuhiljaa heräilin. 

Kreosiitti oli menneisyyden kyllästemyrkky ja se tuoksui tomussa unentien.

Eilen selvisi erään hajuveden tuotemerkki jota etsin ja se oli Kielo, mutta miksi tuo pahanhajuinen kreosiitti tunki unessa päälimäiseksi?

Siksi, kun kreosiitin tuoksu oli Luikkokankaan polun suulla ilmassa pölähtelevän hiekkatientomun kanssa samaa hajumaisemaa. Raviojan takana puhelinpylväsrivistö oli kreosiitilla kyllästetty ja helteisinä kesäpäivnä haju erottui. Ja siksi, koska sitä maantietä ja liikennettä siellä olen muistellut.

Uniensepät eivät kummoisia kimmokkeita tarvitse pannakseen filmin pyörimään.

Iltasella

Lumitöitä satanut hissuksiin koko päivän. Mukavahan tuo on ollut kolailla, niin ei tarrte lenkille suotta-aikojaan lähteä tylsille kaduille lompsimaan. 

Lehdessä lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastattelu. Lepsuksi kansalaisia moittii hän kun niitä paapotaan terapioilla. Onkohan psykiatri kartalla sen paapomisen kanssa muutoin, kuin niillä yhteiskunnan ylätasoilla, jossa itsekin liikkuu ja jossa nuo "terapiapaapomiset" hankitaan rahalla?

Parin päivää sitten mielisairaanhoitaja oli Ylen haasatttelussa aivan toisilla linjoilla tavallisen, köyhemmän väestönosan kokemuksiin nojaten. 

Päivällä testasin puhelimeni kameran toimintoja. Yksi näyte tässä.

Sormikoukkuyhteys

16.11.2024 lauantai

Toissapäivänä iski varsinainen eksistentiaalinen kriisi keskelle kirkasta marraskuun harmautta. En oikein ole toipunut siitä vieläkään mikäli itseäni yhtään tunnen. Äidin syntymäpäiväkin unehtui, mutta sitä kompensoin sillä, että kun vanhin S kävi Um, niin vei Vinhan haudalle 2 kynttilää; äidille (mummilleen)  ja Vinhalle.

Sain kuitenkin jo illalla hieman tekstiä aikaan ja aiempien jäsentelyjä, jatkoin niitä aamulla, mutta sitten iski uusi vitutuksen aihe ja loppupäivä menikin jälleen harakoille.

Uhma kasvaa: On saatana saatava valmiiksi tuo tekstiröykkiö, joka ei nykyisin enää ole röykkiö A-nelosia vaan näkymättömiä algoritmipiikkejä herkästi haavoittuvalla alustallaan.  En anna virtuaalituulirosvojen enää huitaista sitä sen silimänkuvvaemessa huithittoon. Laitoin varmennusten varmennukset (kopioinnit) päälle laitteisiini.

-Iskä, missä on Huithitto?

-Japanissa...

-Mikäs se silimänkuvvaen on?

-Olokoot vaekka sekuntiviisari...

Kävin kerran tällaisen sananvaihdon jonkun pojistani kanssa.

Jotain oli vissiin silloinkin tapahtunut, että piti isoon iäneen toivottaa, tai asioita oli vain karannut sen nimiseen paikkaan.

Illasta

Puutarhuri ja Tiina ovat menossa Napikselle. Kyytiä tarjottu mullenkin, mutta mietin vielä. Piähän koskee. Syke matala, verenpaine aavistuksen koholla (131/78/46)

Ihan paska päivä taas takana. Eilen Kokkolasta soitti joku autojobbari ja lupasi tulla hakemaan EMUn tänään, mutta kun ei alkanut kuulua, yritin soittaa. Laitoin sitten tekstiviestin eikä siihenkään vastausta kuulunut joten tekstasin hieman ilkeän kommentin, että tollaset jobbabrinretkut saisi laittaa turkinhihaan ja uusi juputus. Siihen tuli heti äimistynyt vastaus ja kaupanteko jäi siihen.

Jos ostaja-aikoja olisi laittanut viestin, että haku viivästy niin eihän siinä mitään olisi sitten ollut. Autojobbareihin jos keihin olen elämäni varrella ehtinyt niin monasti kyrpiintyä, että minusta nähden se ammattikunta kaikkinensa pitäisi panna uusjuputukseen.

Jos kelle ei tuo turkinhihaan laitto ja juputus avaudu, niin se tarkoittaa raakakielellä, että nussitaan tietyn tyyppiset lajimme edustajat uusiksi.

Aikoinaan koulussa oli käypäläisope Oke Kumpulainen joka tuon juputusvitsin suupielestään murjaisi omasta opettajakollegastaan.

Tuskinpa sekään auttaisi. Mitkä tahansa jobbarit, isänmaan kauppamiehet ja huutokauppakeisarit ovat alati uusiutuva, manitunkioiden kupeilla kasvava joutokorte.

Monista syistä (kirjoittamisperiodista johon jytkähdin) johtuen muistelen menneissyyttäni, eli entisiä elämiäni kuin niitä kerroksittain tarkasteltavakseni valikoituisi. Epäjärjestyksessä ne edelleen ovat kuin elämänikin on ollut. Ehkä yhä on.

Esille työntyi Ylen tekstiartikkelista (henkilöhaastattelu) tuhannennen kerran muistutus eräästä monia ihmisiä ympärilläni haavoille repineestä taipaleesta josta en eroon pääse sen enempää henkisesti kuin fyysisestikään ennen kuin tuhkana tuuleen siliän.

https://yle.fi/a/74-20124084

Isä, poika ja paha henki 

"Hannu Levaniemi on psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka oma poika sairastui vakavasti. Silloin hän ymmärsi omaisen osan."

Ylen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan kriisinhoidossa mielenterveyspotilaiden omaisten osalla ei ole edistytty 30. vuoteen lainkaan.

Alakuloa aiheuttavaa tuon haastattaelun lukeminen oli vaikka tässä tapauksessa on lopulta kohtalaisen myönteisesti pojan tuskien taival päättyikin. 

Muistan, miten syrjäraiteille minutkin kahden pienen tyttären kanssa avun piiristä sysättiin kun lasten äiti sairastui. Jos ei olisi ollut jonkinlaista omaa sosiaalista verkostoa, niin loppu olisi tullut hyvin nopeasti. Ei niitä näkemiään ja kokemiaan aina voi tervennä tervekään kestää tai sitten pitää olla erityisen vahva luonne tai mielenterveys(sairaus)puolen koulutus ja kokemusta alalta niin kuin Ylen haastateltavalla on ollut poikansa sairastuttua. Tai sitten itse kahjoontua siitä kaikesta.

Jos sekin tragedia olisi hoidettu niin hyvin kuin olisi ammattilaisten avulla pystytty, niin saattaisi olla, että vähemmän ne uniini ja elämääni enää sotkeutuisivat.

Kysykää sodat käyneiltä, pääseekö koetuista kauhuista elämässään koskaan eroon.

Minullakin on hoitamaton, siviilissä saatu ampumahaava (monta jos kaikki lasketaan) sydämessäni. Luultavasti se avoimena reuhottaa jatkossakin. Ehkä pala palalta, kirjoitus kirjoitukselta surun ja murheen kyyneleet kuitenkin kuivuvat. Ja tuleehan se lopulta armahtava kuolema, joka kaikenlaiset velat ja mielipahat kuittailee.

Helpottanee jokaista ajan käsitteen haurauden ymmärtäjää se, että 0-100 vuoden välissä kaikki ihmiselle tapahtuu. Sitten jokaisen kohdalle lankeaa jälleen olemattomuus jossa ei isotkaan haavat enään  pakota. Kun vielä muistaa, että kaikki me olemme syyttömiä tänne olevaisuuteen ilmestymisestämme.

17.11.2024 sunnuntai

Eilenilalla läksin Napikselle menevien kyytiin. Mennessä ajattelin, että jos ei muuten ole kivaa, niin tarkkailen tansseja kuin toimittaja ja merkkailen mielen muistilapulle näkymiä ja tunnelmia. Sitten kirjoitan päivitykseeni jutun Tanssi-ilta Napiksella.

Saisin sen tehtyä helpostikin; suuri osa illasta on aivojen muistikortilla sen kuin alkaisin naputella.

Tässä vain on nyt muuta menossa, niin enpä taida jaksaa. Mieltä hellivää tansseissa kuitenkin tapahtui, että sen verran. 

Lunta satanut hissukseen koko pvn. Syksyn kovuus peittyy lumen valkeaan pehmeyteen. Huomiselle liikuntaa lumikolan kahvoissa.

Kirjoittanut koko päivän ja se tarkoittaa sitä, että vaikka en näpyttelisikään koko aikaa näppäimiä, niin selälleni kun heittäydyn, tarinat jatkavat ohimoiden takana kasvamistaan ja kohta on taas noustava työnsä ääreen. 

Kun tämän päivän kappaleiden työstön aloitin, asetelma oli aivan toinen kuin mihin päivän lopuksi päädyin. Niinhän se elämässäkin usein on. Ja elämästähän minä kirjoitan. Siitä 0-100 vuoden välissä kokemusmaailmani piirissä tapahtuneesta ja ehkä vielä jonkin aikaa tapahtuvastakin.

Päiväunilla näin unta, jossa olimme (2 ihmistä) kumpikin suuriin pahvilaatikoihin sullottuina ja vain yhtä sormea varten oli reikä tehty. Siitä etusormet ylettyivät koukistumaan toisiinsa kiinni, ja lujasti koukistuivatkin. Syntyi yhteys jonka vain nämä sormien omistajat ymmärtävät. Muille se olisi mysteeri.

Vakuuttavan kuuloisen, psykologisen selityksenhän tuolle unelle voisi ulkopuolinen ammattilainen laatia kun jopa itse ymmärrän sen funktion. Mutta sille ammattilaiselle joutuisin kertaamaan kymmen istunnon verran lapsuuteni tapahtumia kun sen sijaan itselleni koko eletty elämäni aukeaa tarkasteltavaksi kun vain sisäiset silmäni avaan katselemaan. Ja sitähän minä kirjoittamalla teen.

Raskasta tämä toisinaan on, mutta enpä enää näillä kilometreillä sortumien alle pysyvästi jää. Luulisin.

Katsoin Cohen-sarjan neljännen osan. Lapsellisen hyvä se on.

Laulu tyttärelleni-elokuvan loppua katselen säästeliäästi unilääkkeeksi. Se on mestarillinen teos äidin osasta pienen lapsen huolehtijana.

Jostakin syystä äidit ovat tässä elämäni periodissa tärkeässä roolissa. Tiedän kyllä syyt sillä niitäkinhän osaltaan olen purkamassa eilisteni vyyhdeltä. Ja kun näen, mitä jälleen tapahtuu äideille lapsineen sotatantereilla joiden kauheudet paukutetaan joka vuorokauden aika olohuoneisiimme.

Eivätkä tykkienpiiput koskaan käänny laukaisijaansa ja heidän käskyttäjiinsä päin kuten oikein olisi.

Ampiaispesä rauhanpatsaan kainalossa Kollaalla 2014.

Mitähän tuolle, pääministeri Paavi Lipposen järjestämissä kättenpäällepanijaisissa paljastetulle möhkäleelle karjalalaisessa luutarhassa nykyään kuuluu? Vieläkö etuliite on "Rauhan-"?

Sensori iski

13.11.2024 keskiviikko

Iltasella

Olipahan kirja-arvostelu Hs:ssa: Jaakko Ylijuonikkaan Tuhatkaunokin tuho josta tuhatkaunokki on kaukana. Jos ovat tuollaisia käsikirjoitukset joita jopa ammattikirjailijat kustantajille tarjoavat, niin eipä ole väliä, millaista saatanan sotkua itse lähetän sitten kun...

"Kriitikko sai käsiinsä tolkuttoman läjän paperia: Lukukelvoton romaani on ainutkertainen tapaus", kirjoittaa siis kriitikko.

Mitähän ne pelleilevät?

Kun ei naimalla eikä juomalla enää otsikoihin pääse, niin revitäänpä huussissa käydessä paperia kansioiden väliin, sotketaan niitä jollain muullakin kuin sonnalla, pannaan kuoreen ja väitetään lähetystä romaanikäsikirjoitukseksi.

Kyllä jo Matti Pulkkisen "Romaanihenkilön kuolema" oli sellainen opus, ettei nyt ihan vielä ole aika koettaa uudestaan. Pulkkisen romaanin sentäs luki, ja tajusi lukemansa, mutta kriitikon mielestä tätä juonikkaan kirjailijan teosta ei helevetissä kukkaan! Sen verran kritiikissä oli kuviakin, etten sitä kannetonta paperiläjää sormeiltavakseni ottaisi edes kokeilumielessä.

Aamulla kirjoitin ja julkaisin jo tätä päivää vaikka en ollut elänytkään tätä päivää. Enkä kaiten viimeistänikään. 

Nyt on päivä mailleen mennyt ja kuutamoinen yö seutua peittelee. Toivotan ystävälleni siellä jossain saman kuutamopeiton alle hyvää yötä.

Samalla myös kaikille muillekin rakkailleni, sillä jostakin syystä tänään jälleen ymmärsin, että olen onnekas: Minulla rakkaiksi kutsuttavia on todella monta, ja kuinka heidän olisi käynytkään jos naapurin zaatanan zombiarmeijajoukot olisivat Ukrainan sijaan alkaneetkin tämänkertaisten, kammottavien valloitusretkiensä väkivaltaiset veräjien auonnat täältä Pohjanperiltä.

14.11.2024 torstai

Kävin pitkähkön kävelylenkin kuutamossa jonka ainaisesta taianomaisuudesta ei ole jälkeäkään kaupunginvalojen ja ohitse nastarenkailla rahistelevien autoletkojen murskaavassa valosaaste- ja äänimaailmassa. 

Nyt alkoi siis se hetkinen illasta ennen nukkumaan ryhtymistä, jossa aivot vielä etsivät rauhoittavaa asentoa aamun järkytyksestä.

Vaihdettu teksti. 

Elikä päivämäärän alla oli aivan toisenlaista ajatuksen juoksuttelua kuin mitä siihen alkoi ilmestyä, kun olin alkuperäisen leikannut pois, siirtänyt eri tekstialustalle suojaan mahdollisten lukijoiden silmien katseilta ja lähettänyt sen sille, jolle sen kirjeen muotoon olin kirjoittanut.

Asia riepoo sisuskalujani. Tätäkö kovasti hehkutettu sananvapaus tarkoittaa, jonka kuitenkin runnon itsesensuurin ikeen alle?

Vaikka pois leikkaamani teksti olikin hyvin henkilökohtainen sisällöltään ei sekään saisi vaikuttaa tinkimättömän sananvapauden ylläpitoon omalla julkaisufoorumillan vaikka siitä millaiset paheksunnanpyörteet lähiseuduille syntyisivätkin. (Kirjeen kohde ei tekstistäni olisi kenellekään tunnistettavaksi paljastunut koska asioita yhdistävät tekijät puuttuivat.)

En tosin tiedä, lukeeko minua kukaan omaa geeniperimää oleva sukulainen, Puutarhurin sukulaiset, ystävät (yhden takuuvarman tiedän), muut tutut tai naapurit joilla olisi aihetta yrittää neuvoa, millaista tekstiä tänne julkaistavakseni taluttelen. (Joku on joskus yritttänyt.) 

Useampi varmaankin ymmärtää, että sitten vasta tekstiä päästelisinkin. Sitä "yksinäisyys ja uhma" tuottavimmillaan tarkoittaakin mitä kirjoittamisen funktioon/haluun tulee: Metsänreunalta irvistelijöitä kirjoittava ihminen tarvitsee polttoaineekseen. 

Se, "metsänreuna", voi sijaita vaikka keskellä kaupunkia, tornitalossa 2h/kk-kokoisen osakkeen parvekkeen kaiteena, tai ihan tuossa pihatien toisella puolella naapuritalon keittiössä. (Ei ole mahdollista, naapureistani vain Harryn talossa luetaan paljon, mutta sielläkään ei netistä.)

"Ihailin" nuorempana Pentti Saarikosken tinkimätöntä sananvapauden harjoittamista vaikka hän ällötykseen asti kertoi myös arjen nenänkaivelusta ja krapularipuleistaan aina Herakleitosta tulkitsevaan, nerokkaaseen ajatuksenvirtaan hukuttautumiseensa saakka.

Sananvapauden toteuttamisessa on muistettava tietyt lainalaisuudet joiden kunnioittaminen on aina aiheellista.

Tulisi olla automaattista sanansanomisenvapauden harjoittamisen aloitus ihan lapsesta alkaen. Saarikoski ainakin yritti, mutta sanavapauden genreen lainkaan kuulumattomat ja nuoruuden päiväkirjojen sivujen väleihin ruiskitut spermatahrat olivat lukijalle luotaantyöntäviä. Toimittaja Tarkkahan nekin uskollisesti postuumisti julkaistuun kirjaan sulkuihin merkitsi, että hän kai siitä fyrkat kuittaili; ejakulaatioeritteiden mainitseminen, jopa merkitseminen sulkuihin, että sillä ja sillä sivulla läntti oli, lisäsi myyntiä.

Sitä aikoinaan lukiessani mietin, kuinka Pekka ne tahraiset sivut aukoi ja niiltäkin aukeamilta merkinnät toimitukseensa kopioi sillä kyseinen eritetahra on kyllä kuin erikeeperiä kun se paperin kanssa litistyksiin joutuu? Lie tuolla edes hanskat käsissään ollut...

Tahroista mainitsemista puolustaa ainoastaan se, että niiden olemassaolo henkilökohtaisilla, mutta jo kirjoittaessa julkaistaviksi ajatelluilla sivuilla paljastivat Saarikosken mistään välittämättömän itsensäpaljasteluluonteen ja edesauttoi ehkä osaltaan tekemään voitavansa kirjailijakutsumuksensa toteuttamisessa; avoimuuden opiskelua kaikissa sen olomuodoissa. Nykyisin eivät hänen kaikki käsikirjoituksensa menisi kustantajaseulan lävitse solahtamalla; Sensorinkynä suihkisi punaisena ja roskakori täyttyisi paperitolloista vauhdilla.

Vai mitä olisivatkaan mieltä Otavan nykyiset kustannustoimittajat jos Kirje vaimolleni-kirjan kaltainen A-4-käsäriläjä pöydänreunalle tömähtäisi ? Tai niistä Saarikosken Keravan vuosista kertovien päiväkirjojen sivuilta löytyvistä, ala-arvoisistakin kynänpyihkäisyistä joissa nimiltä mainiten pannaan halvalla vaimoja ja naisystäviä heidän pillukarvojensa värejä ja kiharruksia kuvailemalla?

Klo on nyt 23. Olin nukahtanut Milan Kunderan Olemisen sietämättömyyden sivuille. Tabletin näytön valo, josta kirjan lukemista läksin jatkamaan pari tuntia sitten, syttyi kun havahduin uneen, jossa oli mustasukkaisuutta ilmassa. Minä itse tunsin sitä! 

Unissa tapahtuu asioita jotka valveillaollessa torjuu. Niin kuin nyt mustasukkaisuuden olemassaoloon vaikka sille ei perusteita pitäisi olla. Kenestä olisin mustasukkainen? Oliko unessa kohde ja syy mikä tunteen herätti? Henkilöt nuljahtivat pois ennen kuin ehdin voimakkaan tunteen häiritessä heitä tunnistaa. Tai uittaa ne heräämisen aallon mukana muine tuntemuksineen valveillaolonrannalle.

Mustasukkaisuus herää silloin, kun ihmisen omanarvontunteen itsevarmuus notkahtaa. On olemassa myös evolutiivisia syitä, mutta ei kai tällä iällä enää... Minulla itsetunnon vahvuus on jo elämän lähtökohdat huomioonottaen ollut kyseenalaistettava ominaisuus aina, että helposti minut kyykkyyn saa jos niikseen tulee. Siitä kai se uni tahtoikin muistuttaa, että elähän ala kukkoilla, ei se sinulta onnista.

Tulipahan kirjoitettua tuokin harvinainen tunne näkyville niin lakkaa kasvamasta turhuudeksi saakka.

Kun viime päivinä on "kohisemalla kohistu" tutkimuksesta jonka tuloksena oli suomalaisten miesten väkivaltafantasioiden ja niiden toteuttamistenkin laajuuden pöyristyttävä kirjo, niin monikohan nyrkinlyönti lähteekään siitä, kun alamittaiseksi itsensä tunteva ihminen näkee unen, jossa mustasukkaisuuden tunteet vyöryvät päälle eikä sillä spekulointi laannu edes todellisuuteen heräämiseen? 

Sitä on varmaankin ko. tutkimuksiin mukaan mahdoton saada. Tuskin pahoinpitelyistään vankilaan päätyneet miehet unistaan edes vankilapsykologeille alkavat kertoilemaan. Ja vaikka kertoisivatkin, niin ei ne terapiaistunnoista maailmalle kantaudu.

Tämä pohdinta kummunnee siitä, kun PP kävi päivällä kahvilla ja hänellä jos kellä on vankilaan päätymisen syistä ja siellä oloista monenlaista kerrottavaa. Ehkä mustasukkaisuusunenikin jotenkin juontui PP:n vierailusta hänhän kertoi yhden aiheeseen liittyvän tarinan...

Naitattaa. 

Tuonkin tunteen ilmi kirjoittaminen on milloin vain tapahtuvaa kun kaikki, mitä ihmistoiminnoissa oleellista ja salattua on joskus ollut, ei tänä päivänä juurikaan mitään merkkaa. Siis meillä Suomessa ja yleisemminkin ns. länsimaissa. Diktatuurit ja uskonnollisiin fantasioihin kahlituilla kansoilla ei edelleeenkään.

Saarikoskisivuilla seikkailevat monenmoiset naiset ja viimeiseksi tätimäinen, Saarikoskeen nähden iäkäs Benerin Mia joka ei herättänyt minkäänlaisia erotiikkaan vivahtaviakaan miellelyhtymiä. Joskus piti ääneen (kirjoittamalla) ihmetellä, että miksikähän Pentissä? No, lämmin käsi se Miallakin oli jonka hyväilyistä kelleksissään Pena sai helposti stondiksen. Ja olihan tällä norjalaisella muusalla nerokkaat aivot yksyhteen PS:n aivojen kanssa.

Näistä ihmisparien ikäeroista ja niihin liittyviä muita asioita ei pitäisi, sananvapaudentuneenkaan päällä ollessa edes pitkällä tikulla tökkiä. Ne ovat niin yksilöllisiä juttuja että vaikka Hjalliksen  ja nuorikkonsa ikäero kuinka pöyristyksentunteita herättäisi, niin parempi vaikka ajatella rahvaanomaisen brutaalisti, että vitunkos väliä sillä.

Ja katso peiliin hra V: Et sinäkään ole vanhempaa naista lastesi äidiksi valinnut. Tai äiti ei ole siihen rooliin muista syistä valikoitunut. (Voin sanoa, että sattumaa kaikki, ei valikoimista ollenkaan, ehkä.)

Klo on  nyt vähän ylitse puolenyön ja "vain" tämän verran sain kirjoitusta aikaiseksi. Kallistanpa piäni tyynyyn ja otan kainalooni hänet, jonka lupasin koko yöksi sinne säilöä. Anteeksi tämä tauko.

(Tulee mieleen se hyvin yksikertaisin konseptein toteutettu, mutta lasten joukoissa suosittu kuvakirja yksinäisyyttä potevasta, piikkitukkaisesta pojasta jolla oli mielikuvituskaveri aina läsnä. Nyt ei tule kirjan eikä pojan nimi mieleen, mutta kuva siitä pojasta kyllä. Tuli sitä monasti lehteiltyä omien poikien pieninä ollessa...) 

Myöh. muistuma: Lastenkirjan sankari oli Mikko Mallikas ja hänen mielikuvituskaverinsa Mulperi.

Näetkö sinä saman kuin minä? (Tai toisin päin)

11.11.2024 maanantai

Puutarhurin käyttö Kaksinmäellä ennen töihinsä menoa.

Lämmitin uunin ja tein suurvuoallisen makaronilaatikkoa. Itse en sitä syö, mutta pojat... Mulle oli vielä eilistä uunikanaa ja muusia. 

Luominen ei ole tuskallista, vaan se, kun ei saa luoduksi vaikka lantaa olisi luori täysi koska talikosta napsahti varsi poikki.

No Nut November-meemi kehottaa netissä miehiä pidättymään runkkailusta marraskuussa. Hesari tehnyt oikein jutun aiheesta. Tuo nut=pähkinä on kyllä vähän outo, tai sitten se on jotain uutta salakieltä jolla meitä boomereita varjellaan ymmärtämästä ihan kaikkea. Tosin nut jossain slangissa tarkoittanee myös mutteria ja sen merkityshän se tässä yhteydessä älähtänee, etteipäs nyt hinkata kuukauteen sitä "mutteria", senkin mutteripiät!

Ei jaksa moisia vaikka en malttanut olla kommentoimatta:

Voihan sitä taukoa pitää mistä vain hommasta niin tuntuu mukavemmalta sitten kun taas...

Vaikkapa jos tietää, että viikon päästä on ihka oikeaa seksiä tiedossa jo molempia osapuolia kiihoittavalla ennakko-odotuksella, niin kyl se viikko kannattaa olla käteen nykimättä. Muuten kyllä en rajoituksia, enkä varsinkaan muiden sanelemia rajoittamistoimenpiteitä normaaleille nisäkästoiminnoilleni halaja.

Syke on tasaisesti ollut koko pvn 42-45 välillä ja sen vaikutuksen huomaa siitä, että käsiä paleltaa.

Kävin kävelemässä viitisen km. Liukasta on. Pitäisi hommata nastat.

12.11.2024 tiistai

Tänäkin aamuna Puutarhuri tarvitsi kyydin Kaksinmäelle verikokeisiin.

Keitinseitikeiton. Tästäkin sanasta kimmokkeen saanut Kirsi Kunnas olisi loihtinut monipolvisen runon yhdellä kynänvedolla; huishaisjahuiii ja unienmunia sekaan vatkannut! 

Kirsin kirjailijamies Juakko Syrjä piti muutamia opetustunteja Orivedellä.  Sitä en muista, mistä se meille luennoi, kirjoittamisen "ihanuudesta" vissiinkin. Paremmin jäivät mieleen Risto Ahti ja Jukka Parkkinen, Liisa Enwaldkin joka oli pikkuisen aran tuntuinen vaikka osasikin aihepiirinsä teoriat parhaiten koko siitä sankasta luennoijavieraasta joita opistolla ramppasi.

 13.11.2024 keskiviikko

Alamittaiseen oloon heräsin ennen neljää. Näin kompleksista unta jollaista vain oikeasti yksinäiseksi itsensä tunteva ihminen voi nähdä. Unessa riitti ihmisiä, ystäviä, kokoontumisia, loputonta analyyttistä juttelua älykkäässä seurassa, mutta kun havahduin, vain tyhjyys pimeyden kainaloissa kumusi.

Jotain sieltä unieni maailmoista valveillaolon harhaan kuitenkin raahasin tällenkin aamullen: Runoilija Risto Ahti se siellä unen takaseinällä taulun edessä piti tummia puheitaan. Eilisen muistelujen satoa siis. Tainaa ei näkynyt, mutta muistan unessa miettineeni, että milloinkahan hän tulee pyyhkimään taulun. Tai mun naaman joka ikämiehen ryppyihin oli kurtistunut.

Kaivoin Hesarin 80-vuotishaastattelun (26.8.23) Risto Ahdista ja hän lausuukin siellä mm. näin: 

"Se, että ihminen voi alkaa kirjoittaa omaa maailmaansa, vaatii oikeanlaista yksinäistymistä. ”Sitä Haavikko tarkoitti puhuessaan ’yksinäisestä keisarista’, ja prosessi edellyttää yksityisen kielen irrottamista sosiaalisesta miellyttämisen kielestä.”

Minä varon liikaa sanojani yhä edelleen. Pelkään loukkaavani jotakuta joka pimeydessä tuolla (viittaan internetin mustaan aukkoon) omassa yksinäisyydessään hautoo ties mitä ja sanani voivat olla kimmoke vaikka mihin. Vielä, kun kirjoitin päiväkirjojani mustakantisiini, niin niistä ei ulkopuoliset pystyneet olemaan mitään mieltä. Siviiliminäni säilyi siis aina vain joutavia leukailemaan valmiina olevaksi "Valtsuksi". Se vitutti joskus. Siis se näytteleminen. 

Arkiminä ja päiväkirjaminä olivat kaksi eri ihmistä. Olisivat ehkä edelleenkin jos kirjoittaisin vain vihkoihin. Nyt havahdun usein siihen, että tänään tilanne on kahta pahempi: Näyttelen molemmisssa rooleissani sillä enhän minä arkeni tapahtumista kirjoita kuin pintaa. Syvimmät mielipiteenikin jätän paksun kalloni pimentoon ja märehdin vain mielessäni.

Teen siis itselleni vahinkoa arastelemalla "sitä mitä tapahtuu todella"-kerrontaa.

Tai alitajuisesti kammoksun tilannetta, joita on syntynyt kun olen sohaissut ihmisten käsittelemättömiin pimeisiin saarekkesiin omilla  mielipiteilläni.

Jos olisin ruotinut vastottain tapahtuneen, Puutarhurin sananseivästelyillä alkaneen sananvaihtomme kaikki käänteet näkyville, olisivat siinä saaneet pian henkiseen selkäänsä sukulaiset ja kaikki heidän mykkyyteen nojaavat salaisuudet pintaansa sellaiset roihut, jotka eivät sammuisi ennen kuin niiden sytyttäjä olisi tuhkana uurnassa.

Eivät tietyt sukulaistyypit ole minusta koskaan pitäneetkään. Eivät samoja geenejä kantavat kuin vieraammatkaan. En minä ole tarvinnut kuin "kalasta ja päästä"-huviretkeilyjä Intian valtamerien saarille arvostella, niin hyytävä hiljaisuus on paikallaolijoiden keskuuteen loihahtanut. Kalikka on siis nilikkoihin kalahtanut, mutta samantein se on omaan otsaan ylivoimalla nakattu; turlpa kii sinä pahanilmanlintu!

Minua niin potuttaa kaikki se, mitä lähellä ja läheltä näen, mutta en aina voi sanoa. Tai sanoa voin, mutta kriittisyys pitää sanojen sävyistä poistaa.

Miettinyt olen sitäkin, että mitä minä teen, kun Puutarhurin vanhoja sukulaisia alkaa kuolla kupsahdella ja pitäisi mennä hautajaisiin kuuntelemaan saarnaajien valheita ja virrenveisuuta vaikka olen niin pahasti allerginen niille?

Ne sanovat, että vainajia pitää kunnioittaa vaikka kuinka sen kunnioituksen näyttötilanteesta näppylöitä nahkaan nousisi. Jos kunnioittaa oikeasti ei siinä tarvitse ruveta kenenkään kustannuksella, vähiten itsensä, valehtelemaan tai ylipäätään small-talkia harjoittamaan.

Mitä ihmiset yksityisestikään saavuttavat kun patoavat mielipiteensä mieliensä syvyyksiin? Senkö vain, ettei kukaan käy kraiveliin kiinni? Tai yksinkertaisesti käännä selkäänsä kun ne eivät osaa edes keskustella välejä hiertävistä asioista.

Helpoin esimerkki lienee petovihamiesten aivojen primitiiviset pimeydet. Yksinlukien tappouhkauksia olen niiden mustista pyörteistä saanut moniaita ja jos olisin ne tosissani ottanut, en uskaltaisi kirjoittaa yhtään sanaa enää mistään mihinkään.

Tai joskus takavuosina Savossa kun kirjoitin ja olin esillä muillakin tavoilla eikä silloin internetmaailmojen kautta vielä hyökkäilty, mutta todisteena ovat yhä noista muistojen laatikoistani käsiin sattuneet vihapostit joita laatikkokannon aikaan sain. Huvittavia kaikki ne ja kuolleita lienevät jo kirjoittajatkin, tai ainakin niin pehmeäpolvisia, etteivät hoitokotiensa huoneista enää kuin vihaisesti verhojen raoista maailmaan päin vilkuilevat.

Mutta mitä oikeasti mietti se hemuli joka laittoi vihaista, yksityistä viestiä Hesarissa olleen kommentini innoittamana? (Viesti oli ilmeisesti moderoitu kommenttirimpsusta pois; en ihmettele.) Se, tai siis Hän, oli polttanut mannansa pohjaan mielipiteestäni, jossa kerroin, että kyllä 3n vuoden ehdoton linnatuomio huittislaisen äidin pahoinpitelystä ja vauvanryöstöstä on nuorelle ihmiselle riittävä.

Joku piti siis naurettavana tuota kolmen vuoden tuomiota ja siihen laitoin tämän mielipiteeni (yks.viestin lähettäjä ei ollut sama):

Minua ei naurata yhtään kolmen vuoden tuomio. Se on nuorelle ihmiselle tarpeeksi pitkä aika muistuttamaan väärän ja oikean rajan ylityksestä. Teko sekä tuomio seuraavat joka tapauksessa kaikissa käänteissä ihmistä elämänsä loppuun saakka jos oikeustaju on tallella, tai viimeistään tuomion herättämänä.

Tuskin rikoksen tekohetkellä tekijän ajatusmaailmassa on "kaikki kohdallaan" ollut mielentilatutkimuksen selvittämästä syyntakeisuudesta huolimatta.

Murheellinen tapaus kaikkien osapuolten kannalta.

Vauvaryöstäjä saatiin kiinni ja tuomiolle toisin kuin ne joka viides suomalainen mies, joka fantasioi naisvihamielisyyden mustaaman mielensä kanssa joukoissamme, ja joista joku aina panee toteutukseenkin uutisten otsikon kaltaisen haaveensa: "Moni mies hyväksyy naisiin kohdistuvan väkivallan". Suurinta osaa heistä ei tavoiteta edes nuhdeltavaksi vaikka jonkinlainen ojennusleiri voisi tarpeen ollakin ennen kuin väkivallanteko aktualisoituu. Tai että he jakavat vihansa hedelmiä seuraaville sukupolville.

Vihaajaakaan ei silti kannata alkaa vihaamaan, paitsi Moskovan Zaatanaa ja kaltaisiaan sillä niihin ei vihankirveen heiluttelut lovea tee. Vihan patti kyllä itsessä kasvaa kun ei sitä millään purkauksella pois voi höylätä. Kun näkee sen tosiasian, että ainoa keino paholaisten pysäyttämiseksi olisi niiden murhaaminen, on asia joka rassaa ajattelevan aivoja.

Barak Obamakin esikuntineen ja salaisen palvelun suunnittelijoineen oli tuon tosiasian edessä kun viimein saivat Bin Ladenin tapettua. Nyt kun tuotakin julkista, videoitua salamurhaa ja sen tulosta miettii, niin mikä maailmassamme muuttui sen ansiosta?

Ei yhtään mikään. 

Tuhat uutta binladenia on sen jälkeen debytoinut. Niistä osa jopa laillisin keinoin (mm. Benjamin Netanjahu) jauhamaan heikompien kansojen edustajia sukupuuton partaalle.

Ihmisestä sukeutui hirvittävä evoluution lopputuotos kun sille tekniikka avuksi siunautui.

Kun nyt seuraa Azerdbaizanin Bakussa käynnissä olevaa ilmastokokousta, niin toivottomuus ilmastonmuutoksen rajoittamiskaavailujen toteuttamisesta hiipuu olemattomiin. Itse kokousta isännöivän valtiojohtajan mielipide siitä, että "Jumala on antanut fossiiliset polttoaineet ihmiskunnalle" pudottaa lopullisesti pohjan maailmanjohtajien ilmastoa tuhoavalta retkeilyltä toisiaan tapaamaan. 

Ja oman Stubbimme puhe oli niin lattean saamaton lopun kongi-huomautuksineen, ettei siitä kenellekään mitään tassuihin jäänyt.

Tämän päälle kun USA:n Paholainen saa valtikan koko mitassaan joutavia kuvioita ilmaan vatkaaviin tumppuihinsa, niin peli on vähintään neljäksi vuodeksi elonkehän parannusten osalta ohitse.

Laitetaan vain kaikki foliohatut päähän, kuulokeet korviin ja ilmastohumppa uusin sanoin täysillä soimaan niin mennään merten syvyyksiin kerralla koko evoluution lajierehdys.

Vinha taulu

10.11.2024 sunnuntai

Isänpäiväyllätys; Eliaksen maalaama Vinhan muotokuva lahjapaketissa.

Iltasella

Vein E:n junalle 14 jälkeen. Kävin  kaupasta tauluripustimia ja nyt Vinha tarkkailee olohuoneen touhuja keskellä etelänpuolen hirsipaneeliseinää. Tuntuu haikeansurullisenonnelliselta kun Vinha on jälleen "kotona". Vai olisiko se Unimäessä taulunakin enemmän kotonaan? Pittää se sitten harkita jos saan mökin remontoitua.

Katsoin kolmannen jakson Leonard Cohen-elokuvasarjaa. Elokuvallinen kerronta paranee  aina vaan. Sopivan lapsellinenkin tarina on, mutta niinhän nuoruuden rakkaudet ovat jota mm. näissä kuvataan. Elokuvalle valittu metodi on onnistunut kun tietää Cohenin laulajanuran myöhemmistäkin käänteistä kaikenlaista.

Elokuvan Cohen on ollut jo aikamies (25), mutta hakotiellä siitä, mitähän elämällään tekisi. Minulla siinä iässä oli jo kaksi lasta, mutta en minäkään oikeastaan tiennyt, mihin olin menossa. Nenä kuiten osoitti aina eteen päin kun en takaperin kävelemään oppinut.

Leonard oli syntymälahjakas, minä syntymäpöljä. Selkeä ero meillä. Yksisuuntainen yhteys kuitenkin hänen esittämänsä laululyriikan ja musiikin välityksellä on syntynyt niin minun kuin miljoonien kuulijoiden kanssa ympäri Tellusta. Tapani Perttu suomalaisena hänen laulujensa tulkkina oli yhteen aikaan hyvä senkin appeen äärelle ohjailemaan.

Kokeilenpa muistanko miten pitkälle ensimmäiseksi mieleen nuljahtaneen laulunsa...

on niin kirkas kuu 

yö vaalentuu

ei nuku pedot luolissaan 

lupauksiaan ei pysty pitämään lain

tää mies on siitä niin huolissaan 

mutta ei naista petiin saa

ei rukoillen polvillaan

silti ryömin sun luokse salaa hiipien

minä läähätän lailla koiran kuumeisen

mä roikun takanas

revin lakanas

sun saan!

oon sun mies ...

Aika pitkästi hyräilin...

Hesarissa oli juttu maahanmuuttajista otsikolla Ulkopuoliset. Viidestä haastatellusta Hamdi-niminen oli tutun tuntuinen. Täsmälleen samanniminen tyttö oli yksi niistä mamuista, jotka kuuluivat 2008sta eteen päin tuttavapiiriini. On mulla valokuvia hänestäkin, mutta enpä nyt tähän niitä löydä. Se tuntemani Hamdi oli silloin 16-17 vuotias ja oli muutaman kerran Itimadin kanssa hoitamassa poikia meillä.

Laitoin toimittajalle sähköpostia, että kertoo terveisiä olipa kyseinen haastateltava tuttavani tahika ei.

Viimeiset sanat ovat niitä varten, jotka eläessään välttivät puhumasta

8.11.2024 perjantai

Klo on 04.33. Piti oikein heräämällä herätä aikaseen kun  G:lla on Jyväskylään lähtö kohta. Kaikki ovat menossa Jyväskylään, minäkin voisin.., tai en voikaan, on kirjoittamista.

Näin unta Nattastuntureista. Luultavasti ne olivat ne.

Illemmalla

Tänään löysin eräästä isommasta laatikosta kaksi pienempää laatikkoa (sisäkkäin lailla nisäkkäin, lauloi Juice) joiden väliin olin tunkenut joskus valokuvia ja kolme kirjettä. Pienimmän laatikon sisältö oli toimittajalehtiöistä revittyjä sivuja joihin olin kirjoitellut kertomusaihioita. Muutamien takana oli ihmiskuvauksia, ehdotuksia rooleista, maisemista, taloista, kaduista, kaupoista, kapakoista... Vai olisinko yrittänyt jotain näytelmä- tai kuunnelmakäsäriä väkertää kun dialogialoituksia oli jokaisessa paperissa? 1980-luvulta nuo muistot. Silloin tehtiin ainakin yksi kuunnelma Radio 957:aan.

Laatikkopahvien väleihin kiilatuista kirjeistä yksi sisälsi kertomuksen erään naisen hyväksikäytetyksi joutumisesta lapsena/teininä. Muistan, että hän kertoi tarinansa kohdatessamme eräissä "iltamissa". Hän halusi sitten kerrata sen mulle kirjeessä, kuin todistaakseen, ettei hän valehdellut. Ei sen kaltaista ihan helposti kyllä omasta päästä kehittele. Nimet, paikkakunnat, kaikki... 

Kovasti otti aikaa kun yksinkertaistetun, kirjeeseen pistetyn "todistajalausunnon" pohjalta siitä novellin rakentelin. Minun tarinassani ei ole oikeita nimiä eikä mitään muutakaan, mistä ketään tunnistaa voisi. Mutta sen hyväksikäytön kuvaus on yhä karseaa luettavaa tuosta ruttaantuneesta kirjeestä. Laitan sen tänään takkapuiden sytykkeeksi niin ei joudu kierojen käsiin. 

Tarinan otsikko on Panopisto ja löytyy Kivaniemi bluesista. Taitaa olla eniten luettu yksittäinen kirjoitus koko blogihistoriassani. Joka taas kertoo, millaisilla sanoilla hakuja eniten tehdään; "pano" on varmaankin hakusana, että löytyy vaikka mitä Säästöpankin automaatista alkaen rakennuslupien julkipanoon saakka. Kenopaikkakin, vaikka se voisi olla lottoajille vain R-kioski, muuntuu sanaa muunnellessa panokeikaksi.

Toisessa kirjeessä oli tussilla paperin ylitse vedelty pahoinpitelyuhkaus ja kolmas oli TM:n äidiltä. Siinä oli pari valokuvaakin. Tuo suhde kadutti joskus niin rankasti, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ollut kun sitä yritin mielessäni käsitellä. Ehkä se on nyt tuolla takaraivon puolella hyväksyttynä sattumuksena historiassani. Ja kävihän TM eilen kylässäkin...

Mieli se vain tällaisista myllertyy lisää, mutta menneiden kaivelujen poluillehan ihan ite läksin, että elä valita.

Luenpa sitten maatepannessa erään artikkelin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisesta. Sekin löytyi laatikoista noista.  En tiedä, auttaako se vaikka olen mielenhallintaa joskus ennenkin itseopiskellut.

Nyt pitää lähteä hakemaan G Jyväskylän reissultaan. Bussi tulee 15 min päästä Lukion eteen.

9.11.2024 lauantai

Puutarhuri löi aamusta sananseipäällä päähän ja nyt on mennyt koko päivä siitä toipumiseen.

Asiaa hän ropisutti tulemaan, mutta olisipa jaksanut vielä jonkin aikaa pitää paineet päässään. Ei silti täysimittaista sotaa syttynyt, paineet lie purkautuneet ja rauha maassa.

Sananvapautta on kunnioitettava sattuipa toinen sanaisen aukaisemaan arkkunsa itselle hankalaan saumaan tahika jos. Avaan sitä itsekin, ja mitä muuta kirjoituksenikaan ovat kuin sananvapautensa lunastamista päivästä päivään vaikka merkitystä sisällöllä olisi vain harvoille ja valituille.

Sitä ajattelin nytkin, että jonkun on pidettävä yllä kirjoitustaitoaan tässä maailmassa jossa se alkaa yleisellä tasolla rapistua, sillä jonain päivänä se voi olla tarpeen. Tosin semmoisen tarpeen päivä pitäisi itseni kohdalla tulla joutuin. Paitsi että jos ajattelen niin, että lapseni lukuisat, vaikka sitten poistuttuanikin intoutuvat pännän varteen kerta isäkin...

Vanhimmilla tyttärillä ainakin kirjoitttamalla ilmaisu onnistuu varsin hyvin. Varsinkin Soilalla.

E tuli puolen päivän junalla. Laitoin ison kattilallisen muusia ja uuni paistoi Kivikylän makkarat vuuassa. Ite söin vielä keitontähteitä.

13 päivä olisi Rautavaaralla se kaivosinfo. En tiijä, piäsenkö lähtemään, mutta ainakin 26 päivän tilaisuuteen menen jos ei seinä eteen nouse. Voisin olla jonkun päivän Unimäessä jos ei lunta lykkää tien tukoksi ja pakkasta laita asialle. 

Tämän päivän sanaiset säveleni lienevät tässä. Kaivan jonkun kivan valokuvan lapsista sillä he tuovat aina valon.