Mitättömyyksien multiaispenkat

28.10.2025 tiistai

Heräillessä suussa muklahteli kysymys, jos on pantu alulle hetekassa, niin samaa vinkuvaa nitkutustako elämä on vain? Hetkeä aiemmin (mistä umpiunessa oleva unennäkijä hetkien kulun tietää?) olin Särestössä. Antulla oli tonttulakki kun piteli hevosta päitsistä ja oli valmiina taluttamaan sen kuljetuskärryyn jonka olin peruuttanut Ounasjoen töyräälle kummalliseen asentoon.

Anttutonttu sanoi, että Velireitari se eli merkityksellisen elämän, mutta minä olin vain kapustanvuolija.

Siemen tähänkin uneen lienee Noora Vaaralan elämäkertakirja Reidarista jota juuri luen. Ja illalla plarattujen kansioiden valokuvat.

Todellisuudessa Anttu on ollut paljon muutakin kuin vain kapustanvuolija, hänestä kerrotaan veljensä elämäkerrassa. 

Antustakin voisi ihan hyvin joku kirjoittaa elämäkerran. Toisen maailmansodan aikainen sotapolkukin lie ollut jonkin mittain kun on ikänsä puolesta kerennyt vaikka sen päästä päähän mutkitella.

Särestöunen jälkeen vaivuin jonkinlaiseen parasomnia-tilaan jonne muistinloukoista ajelehti 90-luvun alkupuoli ja Pirjon kanssa kurvailu syysruskaisessa Lapissa jolloin käytiin myös Särestössä. Itse olin siellä vieraillut jo muutamatkin kerrat Tapion ja jonkun muunkin kanssa sillä tiheimmät Kittiläreissuni alkoivat Reitarin kuolinvuonna 1981, olinhan silloin Roissakin koko kesän. Myöhemmin kun muutin kokonaan Kittilään, pyöräilin Kaukosen ja Sodankylän puoleisille kankaille raivatuilla metsäsautoteillä. Kerrankin kovalla helteellä Kelontekemän "Kääpäseltä" saamieni tomaattien voimalla Kaukosen kautta Kittilään. 

Särestössä oli poni jonka myyntiaikeista Anttu puhui. Kuopioon takaisin tultuamme varasin jo hevoskuljetuskärryn, että ajelen pian takaisin hakemaan sen ponin, mutta Anttu soitti ja perui ponikaupan. Sanoi, että kyllähän se on kova työ pitää hepasta huoli, mutta kun alkoi luopumista miettimään, niin itku siinä tuli ja että kyllä hän sitä vielä jonkin aikaa jaksaa hoitaa.

Vähemmän Anttu ponista olisi ottanut kuin mitä maksoi rantasalmelainen new forest-ponivarsa Pirskatti. Se maksoi 4000 mk.

Kun nyt luen Reitarin elämäkerrasta maininnan Emalieponista ja sille opetetuista kepposista, niin oli vain hyvä, etten heppaa tytöille ratsuksi köijännyt. Olisi Emaliellekkin hirveä ikävä vain tullut.

Ennen Särestöön menoa kerättiin puolukoita ja paistettiin makkaraa jossain männikkökankaalla. Nuotiopaikalle jäi kääntöveitseni. Nuotiokuvassa veitsen ruskea kahva näkyy linttikiven päällä. Kun vuosia myöhemmin muuttaessani kokonaan Kittilään, kävin sitä etsimässä, menin ehkä jollekin toiselle nuotionpohjalle tai joku muu kulkija oli sen huostaansa ottanut. Löytäjä saa sen pitää tietenkin, mutta sillekin esineelle oli oma tarinansa. Nimeni sen terästä kyllä löytyy, ja vuosiluku 1975.

Harmaapiätikka tuli käymään aamun hämärässä ja nyt sille oli siemenrasvaseostakin tarjolla. Muut linnut, närhet etenkin, ovat nokkineet muutamassa päivässä kilon pötikän jo olemattomiin. Pötkön tähepallukka heiluu verkopussissa pajunoksassa kuin Hitlerin yksikiveksiset pallit. (Olipa hullu mielikuva, mutta niin oli umpikahjo pallien omistajakin!)

Kauraa ja auringonkukan siemeniä olen kaatanut automaattiin 20+15+30 kiloa, mutta niin vain pinta säiliön sisällä on jo vajunut senttitolokulla.

Saisi äveriäimmille lintujen ruokinta jäädä, mutta eipä niitä paljon kavereinakaan ole. Rikkaimmat tutut ja sukulaiset kavahtavat meikäläistä sillä juopa välillämme sen kuin kasvaa mitä enemmän ikää tulee. Odottelemme tyynin mielin, köyhinkö potkaisee ensiksi tyhjää vai rikkainko virtuaalisiin rahatulviinsa hukkuu.

Voi olla, että kaikkialle yleistyneestä välinpitämättömyydestäkin yhteydenotot vähenevät. Enhän itsekään toisille köyhille enään viitsi soitella.

Kuitenkin: Empiirisesti arvioituna eriarvoistunut yhteiskunta tuntuu omassa elinpiirissä todelta ilman tutkijoiden ja tilastokäyrien tarkasteluakin.

Iltasella

Läksin aamulla Iisalammeen kun sade lupautui lotisemaan koko päiväksi. Koukkasin E:n kyytiin Lippuniemestä, käytiin  kahvilla ja sitten ajettiin yht'äkkisenä mieleenjuohtumana Kihmulaan tapaamaan J:ia. Siellä haisi vahva kissankusi. Serkulla on aina ollut jokin eläin. Nuorempana koiria, vanhetessaan kissoja. Viimeksi olen käynyt siinä talossa kun J:n isä, U vielä huokui. Elikä varmaankin yli 20 v sitten.

Äskettäin Järvenpäässä kuolleen tätini L:n cp-vammaisena syntynyt jälkeläinen tämä J.

Kauppareissun jälkeen menin äNnnälle; Siellä tuoksui vain mieto parfyymi. Lotisuttelin täyssateessa vasta umpipimeällä takaisin Um. Oli hankala ajaa sillä asvaltin laajat lotmat ja kuopat lainehtivat. Vuan mietoja vesimiärät tiällä ovat Jamaikalla parhaillaan puhaltavaan hirmumyrsky Melissaan verrattuna. Sinne säähenkilöt lupailivat tuulten häränsilmän tuovan saarivaltioihin metrisiä vesipaltteita. 

Melissaan liittymättömästi Vietnamissakin on sataa tihuuttanut 1,7 metrin tulvat kuivan maan elollisten riesaksi. Vesielävät lienevät vain riemuissaan vaikka eivät sitä itse tällä tavalla ymmärtäne. Nälkäisistä krokotiileista yleisvaroitus on Jamaikan ja Kuuba suunnilla annettu.

Huvittaa kun saunaan mennessä äkkäsin, etten olisi tarvinnut sitä lämmittää sillä kovin hikistä työjelyä ei päivä sisältänyt. Mutta hyvä lauteilla oli kölliä kolean ja kostean tuulen pyyhkiessä ulkoisia nurkkapieliä.

29.10.2025 keskiviikko

Pahkeinen kun en kolmea pitempään saanut nukutuksi. Pään ja käsien juilimisen lisäksi oikeaa jalkaa pakotti vallan vietävästi. Liekö tuo ihmekään kun unessakin paukutin kymmenen kilon lekalla vanhaa betonilattiaa murusiksi.

Nyt ei sada enää, mutta tuulee kohtalaisesti. Jos kykenisi hankkimaan pienen tuulivoimalan, niin syyspuhalluksista saisi hyvinkin virtaa akkuihin kun aurinkoa ei näy. Halvimmat pikkumyllyt maksavat muutamia satasia, kalleimpiin saisi menemään kymppitonneja.

Kaatuukohan venäläisen Lukoilin omistama Teboil viimeinkin? Piti siihenkin vuotavaan, öljyiseen reikään tapinvuolija tulla amerikoista kun Euroopan poliitikot senkus nuljuilevat silmiensä edessä olevien pakotekeinojen kanssa raukkamaisesti. 

Alankomaalaisetkin kieltäytyivät panemasta venäläisiltä takavarikoituja miljardeja likoon Ukrainan avuksi, poloiset tulppaaninmukulanperkaleet.

Teboil jos mikä olisi logoineen päivineen pitänyt kärrätä itäisen rajan ylitse välittömästi kun Moskovan Zaatanan sotapaisuvainen alkoi syytää ruutia ja rautaa Ukrainaan. Kun sinipunavalkoiset kyltit betonisine jalustoineen olisi humpsautettu rajan toiselle puolelle olisi vasta sitten puomi nostettu sen suunnan porteille pysyvästi hakasiinsa.

Iltasella

Luulin vielä aamupvllä, etten tänään  paljoakaan jaksa työjellä, mutta niin vain mäni iltapimeälle ulkohommissa. Maiden lapioimisen taidan lopettaa vaiheeseen, jossa ei ole kuin kivisimpien paikkojen kaiveluja. Kun ja jos alan paikalle uutta hirsikömmänää vuolla, viimeistelen loput.

Hitsailin aitan ovelle samankaltaisen lukituspuomin kuin pariovienkin eteen, pienemmistä tarpeista vain. Ladon takaovelle on jo tarpeet ronteloitu myös, mutta sen sijoitan sisäpuolelle. Tonttuovella on pelkkä riippulukkoreikeli ulkopuolella, mutta jahka ennätän, taiteilen linkun siihenkin  sisäpuolelle.

Israel pommitti gazalaislapsia satamäärin kappaleiksi vaikka rauha piti vallita. On mieltä särkevää katsoa uutiskuvissa ihmisiä retuuttamassa lakanakääröjä joihin pommien uhreja on kietaistu. Kostoiskujen suhteen Netanjahu käskyläisineen pitää aikaisemman "tasapainon": Yhden oman sotilaan kuolema merkitsee 100:n gazalaissiviilin silpuksi teilaamista valtavilla pommituksilla.

Mistä ne muuten puhtaan valkoisia lakanoita sinne pommien likaaman ja särkemän kaaoksen keskelle lennättävät?

Unimäen suven aika on ollutkin kohtalaisen pitkä, helmi-maaliskuulta asti ja jotain olen aikaan saanut vaikka oma lihaluurunko on ollut niin saatanan kipeä koko ajan.

30.10.2025 torstai

Kuvassa tyttäreni Treen asuntomme porraskäytävän ovella. Vuosi saattaapi olla 1986. Toinen on neljä, toinen kuusi vuotta. 

Kun katselin enemmältikin kuvia vuosien varrelta, hoksaan, että heille on ostettu samantyyppisiä vaatteita kuin  kaksosia olisivat. Ehkä syynä on ollut jokin tarjous josta on ollut helppo nakata ostoskärryyn samanlaiset. Eipähän ole sitten kinastelleet mitkä kenellekin ovat mieluisampia.

Koetan valokuvistakin etsiä merkityksellisyyttä merkityksettömältä tuntuneeseen elämääni. Olen minä ehkä vuollut muutakin kuin kapustoita joita alemmuudentunteinen Anttutonttu unessa vikuutteli vain vuolleensa.

Päivä meni pimeästä pimeään ulkona. Kävin laanilla nostelemassa kaikki hirret, rangat ja pölökyt koholle ja merkkasin kasat. Saunan edustan siivosin. Meinasin kiukaan kivetkin vaihtaa, mutta en sitten viitsinyt kun alkujaankin hämärän päivän hämäryys alkoi vaihettua umpipimeydeksi.

P on ollut koko viikon Prikaatilla eristyksissä kun iski rotaviurus. On siellä muitakin, mutta epidemiaksi se ei ole yltynyt.

Särestöniemen elämäkerta on varsin hyvää luettavaa. Sivuilla kerrotaan Reidarin luonnonsuojelullisistakin mielipiteistä joista Ounasjoen patoamisuhka karvastelee hänen mieltään eniten. Ounasjoen täyssuojelun toteutumista hän ei ehtinyt sitten nähdäkään kun sydänkohtaus vei mullan alle 1981.

Mitähän Reitari tuumaisi Suurkuusikon kultakaivoksen liemistä joita nytten lirahtele Loukisenjoen suulta Ounakseen? Kiroaisi karvaasti eikä enää suostuisi uimaan lapsuudessaan villinä kuohuvassa virrassa. Jos vielä joku kuiskaisi ääneen, että Loukisen lirahdusten seassa saattaa olle jopa aspestia joka kultakaivoksen alueella on jo mainareita altistanut, kiroasi hän niin, että taulunsa aiheetkin tummuisivat.

Saattaisivat Ounasjoen tuskat ja taiteilijan synkkä vistotus kankaallekin Reitarin siveltimistä räiskyä.

Muuten ei Reitarikaan Pentti Linkolaa peittoa millään tavalla siinä, miten olisi elänyt kuten opetti. Kun taide alkoi tuottaa miljoonia, lenteli mies maailman äärissä, rakensi korpeen honkaiset tilat joissa olivat uima-allasta myöten kaikki sen hetken saatavilla olevat mukavuudet.

Itki kyllä raiskattua Lapin luontoa jonka ronkkelikot alkoivat ateljeensa ikkunaankin näkyä, mutta ei lähtenyt itse mielenosoituksiin Ounasjokisouduillekaan joissa ramppasi koko maan luonnonsuojelijaväki. Adresseihin kuiten nimensä kaarteli, että edes sen verran. Mutta ehkä se, hänen maineensa Kekkosta myöten kuultuna, on merkinnytkin eniten.

Kai se hänen luonnon puolesta protestointinsa on yritettävä nähdä taiteessa jota loi, mutta kovasti itsekeskeistä ainakin osassa niiden sisältö omienkin sanojensa mukaisesti tulkittuina ovat. 

Kirjoittaja, Noora Vaarala kuljettaa näkyvästi koko elämäkerran lävitse homousteemaa joka alkuun jopa ärsytti, mutta kun teksteissä käsitellään muidenkin "queer"-taiteilijoiden kujanjuoksua vallitsevien sukupuolikäsitysten yksiniittisessä maailmassa, niin voi vain todeta, että jo tuli aikakin avata kaappien ovet sepposelleen Reitarinkin osalta.

Kansanedustaja Päivi Räsäsen homoparjaukset, joita parhaillaan käsitellään korkeimmassa oikeudessa asti olisivat surkuhupaisia jos ne eivät, varsinkin Reitarin elämäkertaa lukiessa, olisi oikeastikin jopa kuolleiden sukupuolivähemmistön edustajia törkeästi postuumisti loukkaavia.

Lajimme monitasoinen skitsofrenia on ällistyttävä eikä sitä tuomioilla paranneta. Yksi kertakaikkinen harppaus oikeaan suuntaan olisi, ettei yhteiskunnallisia päätöksiä koskaan raamattujen tulkinnoilla ryyditettäisi. Raamattu (kaikenlaiset raamatut) olisi kirja, jonka siirtäminen tuhannen ja yhden yön satukirjahyllyihin lopullisesti olisi paikallaan.

Kommenttini Päivi Räsäs-oikeusjuttuun Hs 31.10:

Luen parhaillaan kirjailija Noora Vaaralan kirjoittamaa lappilaistaiteilija Reidar Särestöniemen elämäkertaa ja hirvittää, kun yhä vain näitä sateenkaariväen päitä raamatuillaan mätkiviä riittää ihan vallankäytävien ytimissä asti.

Päivi Räsäselle (ja kelle vain) toivon mieliä avaavaksi lukukokemukseksi tätä mainiota elämäkertaa.

Reitarikaan ei aivan kerennyt kaapista homoutensa kanssa ihmisten ilmoille reilusti ilmoittautua kun jo kuoli ja olisi syvästi pahoillaan nyt, kun ollaan melkein päästy näistä takapajuisista, homovastaisista asenteista, joita sanotaan tulkittavan raamatun tekstien mukaisiksi.

Raamattuako Päivi Räsänenkin lääkäriksi opiskellessaan on tärkeimpänä oppikirjanaan pitänyt kun niin ovat lääketieteen vastaisia hänen näkemyksensä ihmislajin sukupuolen määrittymisistä jo kohtuvaiheessa?

31.10.2025 perjantai

Onko merkityksellisyyden listaan kirjattava se, että olen elämässäni ollut myös teattereiden lavoilla? 

Kuvan on joku näpsäissyt Treen ylioppilasteatterin harjoituksista. Näytelmän nimestä en ole varma, mutta jonkun "sormus" se oli. Olisiko ollut Nibelungin? Outoa, että poliisilla on työmiehen haalarit ja lapio kädessä. Eikä paitaa? Kuvassa olevan naisnäyttelijän nimi on unehtunut, mutta PP:n muistan jossakin  muussa näytelmässä olleen jos ei ole tuossakin. P on Ylen toimittajana leipänsä tienannut.

On mulla kuva osasta teatterilaisista kun ollaan porukalla kaljoilla harjoitusten jälkeen.

Naureskelivat näyttelijätoverit tuolloin, kun jonkun seinäalustan vanhojen julisteiden joukossa oli liimattu näytelmän nimi "Valtsu", että jopas olet ennenkin  tiällä ollut.  Sen käsis oli Juicen, mutta minulla ei asian kanssa ollut minkäänlaista tekemistä.

Kuvien plaraamisestakin johtuen yhä vain menneisyyden kamalimmatkin tapahtumat kompastelevat tajunnan kannokoissa.

Viimekin yönä vaeltelin usvaisen eiliseni raiskioilla, josta olen haravoinut sanoja ja lauseita verbaliuteni ladolliset täyteen, mutta eivät kokemusten tuomat mustelmat ole muuta kuin kirjavoituneet.

Muistin eräänkin kirjoitukseni jonka julkaisin "bluesin" puolella 21.11.2012:

https://kivaniemi07.blogspot.com/2012/11/tahan-mina-asetun.html

Miten lienen osannutkin uida Satun nahkoihin niin, että omakin nahka yhä ratkeilee kun siitä lukee?

Tunsin kyllä ihmisen kuten hän tunsi minut. Olimmehan kovin nuorina tavanneet ja tiiviisti yhdessä olleet, että väkisin siinä toistensa mielet oppii tuntemaan.

Tämänkin päivän siis murheiden multakasoja kaivelen.

1.11.2025 lauantai

Olen valokuvien mukaan ollut kertausharjoituksissakin. Kuva Letkunpuiston kupeelta Oulusta. Vuosi 1987 tai -88. Kuljetin Oulu-koulutusjakson jälkeen "tapettavia" Masi Sisun kapelilavalla vielä Kittilän-Sodankylän väliseeen laajaan kairaan tappelemaan kevätthangille ilmasta saapuvaa uhkaa vastaan. Ne olivat ilmasotaharjoitukset tarkoitukseltaankin, mutta silloin ei nykyisistä hirveyksistä (drooneista) ollut hajuakaan.

Lylyn lykintään kun on Lylyn nimipäivä. Kummalle sukupuolelle tuo nimipäivä lie alunalkaen tarkoitettu? Ehkä on oltu kaukaa viisaita ja yritetty kalentereihin saada jo valmiiksi nimiä, joiden kohdalla sukupuolta ei osaa sanoa ennen kuin on sen omistajaa haaroväleistä kopaissut, eikä mahdollisesti sittenkään kun hän voi olla se muunsukupuolinen. Oletetaan enimmäkseen kuitenkin, että se on miehen etunimi kuten Vieno joka voi myös kuulua molemmille sukupuolille.

Mieleen on jäänyt yksi erikoinen Päivänsäde. Hän oli urospuolinen rakennusmies, mutta taisi olla vähemmän nimensä mukainen.

Vieno Kekkonen on setä Heimon ikäinen laulajatar. Vieno Kettunen taas on vain sananmuuntelijalle sopiva nimi.

Lauri Lyly on valtakunnallisesti tunnettu ahmattiyhdistyspomo/demaripoliitikko ja mitä ilmeisemmin urospuolinen munineen päivineen.

Tietolaarista voi poimia lyly-sanan etymologiasta seuraavaa: Vinossa kasvavaan puunvarteen syntyvän puusolukon tyyppi (janahus) ja vanha suksityyppi, liukumasuksi jota pidettiin vasemmassa jalassa. Myös sen niminen kylä löytyy Juupajoelta ja erään sarjakuvan päähenkilönä on Teuvo Lyly.

Mistäs se juupa joe-sanan eteen on nykäisty? Irtaallaan kelluessaan se ei sanone kenellekään mitään, mutta kun muunnellaan "niinpä niin" tai "joopa joo" sanapareja niin löytyyhän sillekin merkityksensä; Juupajuu.

Joku muinainen keräilijäheimolainen lie sattunut Pirkanmaalla (silloin ei vielä ole maakunnille nimettyinä rajoja ollut) tuntemattoman puron mukavan näköiselle töyräälle ja tuumannut perheelleen, että Juupa juu, siinäpä puro veikeästi virtailee. Mahtaa siinä makiaa taimentakin polskia. Pykätäänpäs tähän asento; veistellään tervasta ja laitethan nuotio savuamaan. Tuossa olisi sopivan laakea paikka kodallekin...

Hesarissa Janne Saarikiven topakka kolumni "Saatanan tunarit, huokaisi Urho Kekkonen" merkkaa historian oikealla puolella olemiset harhakuviksi sillä kaikki me jäämme aikanaan sen (historian) jyräämäksi (sen alle) olemmepa millä puolella tahansa ja kävipä ennusteiden kanssa niin tai näin.

Historiakoira nostaa koipeaan historiapuun juurella olipa puussa janahusta tahika ei.

Äkkilähtö Napikselle. 

2.11.2025 sunnuntai

Eilenillalla siis: Puutarhuri soitti, että menee Tiinan kyydissä ja että tulenko minä. Olin juuri kauppaan menossa ja meinasin olla lähtemättä kun ei ollut silitettyjä paitojakaan, mutta kun saunoin ja puhdas paitakin henkarissa roikkui joka ei silitystä kaivannut, hyppäsin Tojonrotteloon ja kurvasin tunnissa ja vartissa Kainuun vaaroille. 

Sen verran tuli tanssittua, että suonevedot iskivät pari tuntia saapumisen (klo 02.15) jälkeen syvässä unessa ollessani. Eivätkä hellittäneet ennen kuin kävin pimeänlenkillä pitkin tietä ensin toiseen suuntaan puoli kilometriä ja sitten toiseen saman verran.

Nukuin sitten melkein kahdeksaan. Viimeisessä unessa TH ja Puutarhuri riitelivät ja minä menin kalliollekukkulalle laulamaan suvivirttä.

Aloin vanhan huussin kengittämisen. Alkoi kallistua aittaan päin niin pahasti, että voisi tulevan talven lumen painosta kellahtaa kokonaan kyljelleen. Niin kävi aikoinaan lapsuutenikin huussille joka oli navetan seinään integroitu tunkion puolelle. Sitten käytiin pitkään "lepän juurella" ennen kuin isä sai uuden huussin aikaiseksi.

On sitä opittu olemaan mehtäläisiä, mutta suolistonkin orgaaninen kierto on ollut paljon luonnollisempaa kuin nykyisten vesivessojen. Elossahan tuoltakin kömmittiin me, isän humalapäissään alulle suikkima Unimäen korpikatras.

3.11.2025 maanantai

Harmaata on ja tasainen viiden asteen lämpö.

Palokärki tuli paukuttamaan jyväsäiliön kylkeä. Kolluutettuaan aikansa sen päätyvaneria, se hoksasi tinttien käyvän pitkällä sivulla siemenen toisensa jälkeen hakemassa, niin sekin koukkasi sinne vaikka ei oikein mahtunutkaan. Sai se varmaankin muutaman jyväsen pitkään nokkansa, muttei osannut peruuttaa kuten käpytikka hakkaamaan siementä rikki sälökolossa, niin kyllästyi ja lähti lentää lumpsuttelemaan muualle.

Eilen 20 senttiä ylemmä ja vaateriin tunkkaamani huussin sokkeliksi kärräsin kiviä monet kotilliset. Kerkeisn aloittaa myös moreenikerroksen kärräämisen, mutta sitten kävi jo käsiin niin vaihdoin kevyempiin hommiin.

Iltapäivällä alkoikin sateenrummutus niin sain luvan lopettaa ulkohommat.

4.11.2025 tiistai

Media kohkaa nytten Sanna Marinin kirjoittamasta kirjasta Toivo on tekoja.  

Kirjan sisällöstä ei voi tietenkään lukematta sanoa mitään, mutta Hesarin Arttu Seppänen on latonut kirjakritiikkinsä sillä syömennousulla, että pannaanpa se kerralla makulatuurikasaan.

Voi olla köykäistä tekstiä kun nuin köykäisen mielipiteen kriitikkokin siitä on aikaan saanut. Kirjan nimi ei säväytä itseänikään, mutta Marinin puolelle asetun silti jo ihan sillä, että misogynistien tulva kirjakritiikin jälkirimpsussa kuohuu lasissa ylitse.

Kun tein ulkona hommiani (paskahuussin kengityshomman viimeistelyä ym.) niin tauoilla kävin kirjoittamassa omiakin mielipiteitäni sillä oikeasti ottaa pattiin tämä keltaisen paskalehdistön tyyli joka mm. halla-aholaisuuden kautta on tavallisiinkin kommentoijiin tarttunut. 

Millaisiahan solvauksia lienevätkään moderaattorin tunkiolle lemppaamien kommenttien pahimmat sontatalikolliset?

Pari näytettä omistani:

1.

Silja Latvala: En ole lukenut Marinin kirjaa, joten en osaa kommentoida sen laatua tai merkityksellisyyttä. On kuitenkin turhauttavaa lukea kuinka mediassa jatketaan Marinin haukkumista ja syyttämistä teoista, joita muutkin (mies)poliitikot ovat vuosien varrella tehneet kohtaamatta vastaavaa kritiikkiä. En muista nähneeni yhtään arvostelua Alexander Stubbin uudesta kirjasta, jossa häntä olisi kohdeltu vain rahanahneena ja turhamaisena. Ei ole Sanna Marinin vika, että ihmiset ovat kiinnostuneita hänestä, enkä näe siinä väärää että hän haluaa kertoa oman tarinansa omin sanoin, varsinkin kun kyseistä tarinaa on käännelty ja väännelty mediassa vuosikaudet.

Olen samaa mieltä Latvalan kanssa. Minulle Marin kelpasi täydellisesti vaikeiden aikojen pääministerin virkaa hoitamaan. Lienee useammalle sekin selvää, että kun paljon tekee niin virheitäkin väistämättä sekaan sattuu.

Yhtä säälimättömän kritiikin paikka olisi oikeastaan näiden arvioitsijoiden ja haukkujien kohdalle (varsinkin ns. keltaisen lehdistön) satutettava sillä ei heistä monikaan ole itse päätynyt urallaan tuollaisiin työkuvioihin koko kansan silmien alle (ja vieläpä nuorena naisena tässä misogynismiin taipuvaisessa maassa), joten mistä lihakset, joilla kaukaa seuraten ja räkyttäen, ilman järkevän analyysin häivääkään haukkua louskutetaan?

Ja tuosta rahan perään juoksemisesta: Eiköhän kohuja ammatikseen kyttäävä media nimenomaan näissä kuvioissa ole se rahastajista pahin.

2.

Muutamat kommentoijat kirjoittavat sokeasta ihailusta Sanna Marinin suhteen, mutta kyllä politiikassa toimivien "mestareiden" ihailut ja ylistykset ovat menneinä lähivuosina pienessä Suomessakin saaneet aivan järkyttävät, hillittömät mitat kun ottaa vertailukohdaksi vaikkapa Jussi Halla-ahon.

Oma ihailuni on pelkkää kunnioitusta ihmistä kohtaan, joka jaksoi niinkin kauan sitä kamalaa nälvintää ja suurennuslasin alla oloa, mutta hoiti yhteiskunnan asioita siitä huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla.

Eikä hän ole mitään scriptan tapaista nälvintä- ja solvausblogia pystyyn pistänyt jossa ilkeilyjen sanansäilällä pieksäisi kostoksi kaikki nuivasti häneen suhtautuneet kansalaiset.

Vistottaa lukea, vaikka meriittilistaan Sanna Marin voisi senkin lisätä, kuinka joidenkin mielestä nimenomaan yksin hänen ja nelivuotisen hallituskautensa syytä talouden alamäki oli ja on yhä se mitä on.

Miten se voinee mahdollista olla kun laajemmassa tarkastelussa olemme seilanneet jos vuosikausia (liki 20 v), puolue toisensa jälkeen hallitusvastuussa ollen, valtavien omien ja kansainvälisten markkinavoimien puristuksessa kaikkine sotineen, bandemioineen ja ilmastonmuutoskatastrofeineen?

Mittasin tänään synnyinmökkini esille kavamieni hirsipirtin multias/kivipenkkien ääret eivätkä ne kummoisia neliöitä 11 henkiselle perheelle ole olleet: vajaat 12 neliötä!

En meinaa uskoa millään mittojani. Miten me olemme voineet siinä mahtua olemaan kasvavan lapsiluvun kanssa? Vuonna 1963 on syntynyt nuorimmainen ja vielä sen jälkeen mylskättiin samoissa tiloissa vuoteen 1968.

5.11.2025 keskiviikko

Kertaan Unimäen kurjan, multiaispenkkisen hirsiasumuksen vähäisesti tietämääni historiaa vielä kerran.

Vuonna 1904 Unimäen korpeen on saapunut joku "Holo-Viikki" joka on aloittanut pohjan kuokkimisen ja sisäänlämpiävän uunikiukaan kasaamisen  sekä seinähirsien kaatelun sen aikaisin työkaluin. Neljän varvin jälkeen vestelijä on luovuttanut. Syytä ei ole tiedossa, olisiko sairastunut tai lähtenyt pontikankeittoon jollekin toiselle lääninkulmalle. 

Hieman myöhemmin Anu (Ananias) ja Mari Kainulainen tyttärineen (mummini Anni, isotätini Olga ja Eeva), ehkä lehmän, tai parin, kanssa ovat kantaneet tuohikonteissaan evästarpeet metsänreunaan ja alkaneet nostaa seuraavia hirsikertuuksia edellisen käväisijän aloittaman kehikon päälle. Kun ovat saaneet ehkä jo sinä suvena mökin tuohikattoa myöten valmiiksi, ovat alkaneet tuohustaa tulia sisäänlämpiävän kiukaan alle. Pottumaallekin on ehkä saatu jo raivattua tilaa sekä navettarakennuksen teon ainakin aluilleen. 

Milloinka lienee ensimmäinen sauna paikalle saatu? Entä se vielä 1950-luvun alussa tuvan edessä ollut aitta, josta Heimosetä muistaa usein mainita? Vissiin halkoliiterikin on jollakin kohtaa sijainnut?

Kun nuo ulkorakennukset ovat alkaneet painahdella vinoon niin isä ei niitä ole ryhtynyt kengittelemään vaan on pätkinyt hirret polttopuiksi. Tunnettua oli, ettei hän halkometsään kirveellä uhkaamallakaan ole lähtnyt, että eipä mitaleita sellaisestakaan huolenpidosta hällen edes postuumisti voi jakaa.

Isä Tauno ja Äet Gunilla ovat siis saaneet perintönä (?) Unimäen pienen metsätilan mökkeineen ja ukki Adam on muurannut poikiensa Taunon, Oskarin ja Heimon avustuksella piipun ja uunin&liemuhellan sisäänlämpiävän kiukaan kohdalle. Kaivelujeni perusteella osittain sen päälle, kun ovat purkaneet ensiksi päälimäisen savukiukaan kivikummun pois.

Isä ja Äet ovat muuttaneet mökkiin ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin v. 1949. He olivat menneet naimisiin juhannuksena 1947 ja asuneet tämän välin "Alappolassa", eli isän kotona, meidän myöhemmässä mummilassa.

Anun ja Marin lopunajan kohtalo ei ole ollut kovin mukava. Heitä on hoidettu vuoroin ukki Aatun ja mummi Annin luona, vuoroin Komppulassa, heidän Eeva tyttären anoppilassa. Eikä se ole tapahtunut mitenkään hyväntahtoisessa hengessä. Jouluksi lahdattaville sioillekin on järjestetty paremmat olot olkipahnoihin, kertoi Heimo setä joka sukujemme ainoana on enää kertomassa sen ajan vanhusten hoidon tilasta.

Kun kysyin Heimolta puhelimessa, miksi ei Anua ja Maria vanhainkodille viety kun metsämökissä kävi elämä mahdottomaksi, niin Heimo kirosi hartaasti ja kertoi: Vanhainkoti oli vain yksi iso tupa, jonne oli sullottu vanhuksista, kehitysvammaisista ja mielipuolista sotainvalideihin asti kaikki avuttomimmat sikin sokin ja elivät siellä suurinpiirtein oman onnensa nojassa. Joku kävi laskiämpärillä keittoa tuomassa, ja ehkä huitaisi vähän havuhoskalla isompia roskia seinän laidoille tai kynnyksen ylitse pihalle. Kerrankin  oli Heimo ollut Aatun kanssa tekemässä jotain remontintapaista siellä, niin työkaluista oli pidettävä kiinni kynsinhampain, sillä joillakin oli halu ottaa niitä astaloikseen. 

-Siinä tuvassa haisi paska ja pelko, ähki muistojaan Heimo.

Kaikuja menneestä on ajostumassa nykyisenkin vanhustenhoidon systeemiin kun seuraa avuttomien siirtelyä kotipakkkakunnan rajoista piittaamatta mistä vain kyljen verran tilaa löytyy -ja mieluummin halavalla!

Marin oli Äet ja Heimo taluttaneet yhden lehmän kera viimeisen kerran Unimäestä pois vuonna 1947 syksyllä Vanhaamaantietä pitkin "Parkkuuseen", eli Juhanilanmäelle Karukkamummon tupaan ja koko matkan Mari oli itkenyt lohduttomasti. "Viiskymmentä vuotta Unj'mäjessä asuttiin ja nytkö se on loppu", oli nyyhkinyt Marjmuori. (40 vuotta olisi ollut lähempänä, mutta näin Heimosetä muisteli Marin itkua.)

Olikohan isoisovanhempieni avioliitto (alkuun "susiparina" vuosikausia) onnellinen? 

Minä luulen, että onnellisuus sananakin on ollut korpieläjien keskuudessa noihin aikoihin tuntematon suure.

Millaista olisi ollut pelkkää auvoista rakkasusuhdetta vaalia sellaisessa tuvassa, joka talvella lämmitettäessä täyttyy puoleen väliin asti kiukaasta purkautuvasta savusta ja sen aikaa on pitänyt lattialla konttaillen lapsiperheen askareetkin hoidella?

Mutta jotain keskinäistä, lujaa sidettä niin paikkaan kuin pariskunnalla toisiinsa siellä on pitänyt olla Marin viimeisiä ikävänitkuja kun ajattelee. "Viisikymmentä vuotta ..."

Mari 16.2.1871-29.11.1950,  Anu 15.3.1871-15.3.1960. Minä yritän kuvitella heidän elämäänsä vaikka mitään mielikuvaa Anunkaan hautajaisista ei ole kun olen ollut vasta 2 vuotias.

Niin häviävät muistot ja muistamiset jo parissa sukupolvessa atomeiksi maita ja mantuja pyyhkivien tuulien mukana.

Juurilla, kirjaimellisesti

17.10.2025 perjantai

Kuvassa etanahaiskiainen. Sille on evoluutio järjestänyt hienon visiirin kärsäisen naamansa suojaksi. Jos tuokin olisi miljoonien vuosien aikana kehittynyt mammutin mittoihin, olisi se huima näky. Toisaalta, on niitä ollutkin; Mesotsooisen aikakauden panssarikatteisen hirmuliskon pikkuruiselta velipuoleltahan tuo näyttää.

Klo on 05. Pakkasta 5. Kuura maassa, auton tuulilasi umpijäässä. Pimeää on, kylän puoleisella taivaalla kelluu pala kuu-ukon kynttä.

Eilenillalla saunaa lämmitellessäni lastasin halkokuorman. Lähden ajelemaan aamupalan jälkeen.

Hesarin kolumnisti Johanna  Vuorelma otsikoi aamun kirjoituksensa näin: "Ilmastonmuutos ja luontokato huolettavat, mutta niihin varaudutaan laiskasti - toisin kuin Venäjän toimiin". 

Seuraavilla sivuilla kerrotaankin Taivalkoskella kouluttautuvista motokuskeista joista yksi sanoo, että aukkohakkiot ovat karmeita katsella, mutta kyllä niihin tottuu. Se on ainoa viittaus mahdollisiin luontohaittoihin joita heidän tulevat ammattinsa edistävät. 

Jos lajimme "huomisen toivoilla" olisi yhteinen näkemys maapallon luonnon riistosta, motokuskin ammatista haaveilevatkin löisivät hanskat tiskiin heti opintojen alussa ja menisivät istumaan väylille, joiden nimistö palvoo lajimme hevostelijoita joiden suurin virhe on ollut olla olemassa.

Muutaman päivän takainen uutinen kertoo, kuinka Hesari vei umpikaupunkilaisnuoren metsään eikä tämä toiste sinne mee! Teini ei ymmärtänyt luonnon päälle yhtään mitään.

Tulevaisuudelle tulevaisuuden itsensä luvalla annetaan siis jo etukäteen lupa murskata jokainen korsi sellukattilaan. Eivät tule aktivistit enää kahlehtimaan itseään puuntaimiin teiden raviojien takana. Koneet saavat myllätä maisemaa niin kuin ne ovat toki myllänneet jo kauan, mutta jatkossa entistä levollisimmin mielin.

Teollisuudelle ovat tärkeitä kaikki hyödylliset idiootit joita koulutuslaitosten liukuhihnoilta valmistuu.

Luonnossa jatkuu yli-ihmiseksi itsensä korottaneen Homo Sapiens-lajin toimeenpanema holokausti jonka perustelut Vuorelma kolumninsa lopussa tiivistää: 

"Mammutteja metsästävillä esivanhemmillamme ei ollut käytössään laajaa tutkimusaineistoa, joka olisi kertonut heille ilmaston lämpenemisen ja tehokkaan metsästyksen aiheuttamista kohtalokkaista vaikutuksista mammutteihin.

Nyt tietoa ympäristöä tuhoavan käyttäytymisemme aiheuttamasta eksistentiaalisesta uhasta kyllä löytyy, mutta jatkamme elämäämme kuin viimeisiä mammutteja jahtaavat edeltäjämme."

(Vuorelma ei holokaustivertausta käytä, se on minun rinnaste metsien etniselle puhdistukselle.)

Eilen aloitin synnyinmökkini multiaisten paikkeilta pintanurmen lapioinnin. Kaksi lahoa, mutta sisemmiltä osiltaan edelleen kovaa koivunkantoa tulee teetättämään töitä, ja tietenkin n. 100 000 kiveä. Pintanurmen ja mullan kärrään toisaalle monttujen täyttömaiksi.

Jos elossa ja tämänkinlaisessa kunnossa olen, aloitan seuraavana keväänä aittarakennuksen vuolennan pölleisä joita Kaivonkorvelle vielä jäi. Kaadan lisää jos eivät riitä. Tai jos luulen jaksavani, niin teen suuremman, vaikka sen alkuperäisen mökin kokoisen (noin 5x6). Kuorin kokonaan uudet hirret ja teen jo olemassa olevista lyhyemmistä (4,5 m) tyttärille rakoliiterit kylälle. 

Pitää kyllä miettiä kahteen kertaan, mitä lihas- ja nivelkipeä ukko vielä jaksaa tehdä. Paljon se kyllä jaksaakin.

Hirsikehikon työnimeksi panen Kuolinmökin. 

Menneen kesän kolmen rakennuksen työnimet olivat Klapihönnä, Rakoliiteri ja tylsänkuuloinen Monitoimitila.

Seitsemän veljestä-romaanin kirjoittaneen Aleksis Kiven muistoksi (10.10.1834-31.12.1872) on Tuusulassa säilytetty hänen kuolinmökkinsä. Mielikuvituksellinen yhteys sinne syntyy niin, että Unimäen tontille siittyi aikanaan, jos ei syntymäviikollaan jo kuollutta poikavauvaa muisteta, seitsemän veljestä jonka joukon jäsen olen. Kohtuullista olisi, että edes yksi seitsemästä rakentaa kuolemaansa ajatellen mökin samalle kummulle.

Voisin minä kuolla tähän nykyiseenkin mökkiini, mutta kun ei tullut rakennettua sitä täsmälleen samoille sijoille alkuperäisen kanssa niin ajatus ei ole niin kiehtova.

Rakentamisen aikaan oli vielä synnyinkummulla hellan ja arinan tasalta linttikivinen uunin alaosa jäljellä. Sen päälle muurasin grillintapaisen jossa paisteltiin eväitämme, mutta jostain syystä tyrkin sitten sen nurin traktorin kauhalla.

Harva kerrostaloon syntynyt ihminen voi mennä kaivelemaan synnyinpaikkaansa vaikka mieli tekisi. Paitsi sotien runtelemissa aavekaupungeissa. Parhaillaan Gazassa. Niistä kaiveluista kiehtovuus on verisenä rättinä Massamurhaaja Netanjahun puvun taskussa.

Jos antautuisin lapselliselle halulle löytää isän lattialankkujen rakoon hävittämän vihkisormuksen, niin nikkaroisin eri silmäkokoisia seuloja ja siilaisin mullikon niiden lävitse lapiollinen lapiolliselta kuin argeologi ikään.

Kun sormuksen häviämistarinan kerroin vanhimmille tyttärille heidän pieninä ollessaan, Sonja olisi halunnut ryhtyä heti kaivuhommiin. Ehkä hän jonkun verran kuokkikin kun minä rakensin nykyistä mökkiä.

Isä ja Äeti olivat siis riidelleet ja sananvaihto oli huipentunut siihen, että Äet oli ottanut seinällä olleen vihkikuvan ja repinyt sen hellansytykkeeksi. Isä oli saippuoinut sormuksen sormestaan ja nakannut sen nurkkaan ärähtäen, että tämäpä oli nyt sitten tässä. Sormus oli vierinyt lattianrakoon eikä sitä, tupamyrskyn laannuttua, tikuilla kaivelemallakaan enää ollut löydetty. Ja huomenna asia oli jo hautautunut muiden murheiden alle.

Iltasella

Tulin aamupvllä Sivullistenkadulle, join kahvit, sanailin Puutarhurin kanssa ja purin halot pressukatokseen. Eipä sinne enää mahdu kuin yksi kuorma. Se pitää sirkkelöidä saunaklapeiksi.

FE&E ja jälkimäisen vanhemmat tulevatkin vasta maanantaina kyläilemään. Ovat menneet perjantaina Vuokattiin.

Tuo "FE" siksi, että Elias vakiinnutti kutsumanimensä Fransiksi jo armeija-aikoina. Minä en sitä opi kyllä, mutta yhdistelmänä kirjaimet erottavat hänet avopuolisostaan jonka etunimi alkaa E:llä.

Oudolta tuntuu kutsua poikansa tyttöystää "avopuolisoksi".

Kun itse ensimmäisen vakituisen naiseni (Satun) kanssa muutin yhteen, olimme vielä monen suussa susipari kun emme heti vihkikaavaan tutustuneet. Emmekä silloinkaan olisi naimisiin menneet, ellei se olisi ollut perheelliselle ehto saada "Masiavustusta" armeijankäynnin ajaksi. Summa oli sentäs 1200 mk:aa kuukaudessa.

Että puoliksi rahan takia sen kahleen lukkopesässä avainta kiinni päin käännettiin.

18.10.2025 lauantai

Hartiasärky kokonaisvaltaista, oli pakko nousta vaikka klo vasta 04.

Satun nimipv. 

Aivojen muistilohkon kuvakalenterissa 12784 päivää sitten torstaina kaksi lettipäistä tyttöä piirtää lattialla kumpikin omaa nimpparikorttia äidilleen. Pian toinen hihkaisee: "Iskä, nyt on valmis, joko lähetään?"

Vierailuaika on illalla klo 17-19 välisenä aikana ja poikkeavaan pyyntöön suhtaudutaan nihkeästi. Tänään suostuivat kun selitin, että tulemme kauempaa ja lasten äidillä on nimipäivä.  

Räntää rätkii, maantiet ovat sohjossa. Päivä ei paljoa valostu. Harjamäen "tuulien talot" kohoavat graniittisen painavina möhkäleinä matalalla roikkuvia pilviä päin. 

Tapaamme erillisessä huoneessa johon ei vierailun aikana muita päästetä. Hoitaja taluttaa Satun ovesta sisään ja asettaa tuolille istumaan. Ranteissa on lepositeiden jäljet, silmien luomet roikkuvat, kuivunutta kuolaa on poskella ja leualla, ja uutta valuu huulten raosta leualle. Vahva hiuspehko on takussa ja ilman tuttua letitystä. Tytöt antavat korttinsa johon äiti ei reagoi. Joku käytävässä huutava potilas paukuttelee seiniin ja kun  tulee kohdalle, jysäyttää potkun vierailuhuoneen oveen. Polvellani istuva nuorempi tytöistä säikähtää ja alkaa nyyhkyttää, vanhemmankin tytön oveen suuntautuneessa katseessa on pelkoa.

"Äiti, missä sinun silmälasit ovat?"

Mitään muuta emme osaa sanoa mykälle ihmiselle lähellämme jonka mieli on jossain kaukana, tai sammunut kokonaan niin, ettei se ymmärrä tilanteesta mitään. Edes nimpparikortit eivät pysy hänen käsissään. Sullon ne sairaalatakin taskuun. Toisen taskun suulta pilkistävät silmälasien sangat. Toinen sanka on vääntynyt ja linssi lonksuu irtonaisen tuntuisena. Panen lasit takaisin taskuun. Puolen tunnin päästä hoitaja kurkkaa ovesta ja kysyy, joko potilaan voi ohjata pois. Sanon hänelle silmälaseista, että jos niiden ruuveja voisi vähän kiristää ja sangan oikaista.

"Eipä potilas niitä tarvitse, laitamme muiden tavaroiden joukkoon talteen."

Ankean sairaalareissun jälkeen käymme Simonsalossa Gunillamummon luona syömässä ja sitten vielä Tyynemummon luona Leppäkaarteessa. Ajelemme Iisalmeen. On ollut syksyisen synkkä päivä.

Moniaita vuodenkiertoja myöhemmin täällä Kajaanissa on pikkupakkaspäivä, mutta edellinen muistuma veti matalalla paistavan auringon eteen mustat verhot.

19.10.2025 sunnuntai

Tulin eilen iltapvllä Unimäkeen takaisin. Kärräsin  jo liiterin edustan kivimonttuun täytettä K.Parviaisen joskus kippaaman hiekkakuorman pohjilta.

Hämärtää. Sauna lämpiää. Lastasin peräkärryyn halot, on viimeinen kuorma Sivullistenkadulle. Alkavat loppua olemiset muutenkin täällä. Lopetan ramppaamisen lumien maahan lankeamiseen. Joskus syksy on venynyt pitkälle marraskuun puolelle, että en vielä laita paikkoja pakettiin.

USA:n Suur Möliskö alkoi nuolla oikein kunnolla Moskovan Zaatanan ahteria! Rupesi jälleen yksipuolisen ärhentelynsä Ukrainan Zelenskyille eikä luvannut enää kunnon aseistusta kuten vielä viikko sitten lirkutteli. Nyt kaikki odottavat syämet kylymänä Moskovan zaatanoiden massiivista alueidenvaltausyrityksiä Donetskissa ja siitä eteen päin.

Moskovan Zaatana vissiin vilautti Möliskölle 80-90-luvulta pornotallenteita joiden pääosassa on Möliskö itse muutaman moskovalaisen FSP:n kustantamien pallinhivelijöiden kanssa. "Nämä kuvat laitan levitykseen, jos et...", uhkasi Zaatana ja Möliskö taipui.

Näin helposti alueiden elintilan laajentamista ja tappamista voidaan mahdollisesti jatkaa eikä maailma mitään mahda.

20.10.2025 maanantai

Heräsin varhain kuten tapanani on. Puuro on kohta hautunut, syön, tiskaan, kerään kamppeeni ja lähden. Koukkaan Soilan pakastimen kautta hakemassa omppumehut ennen kuin siellä lähdetään töihin ja kouluihin.

23.10.2025 torstai

Vaikeita olivat parit päivät kun tiistain vierailuista selvittiin. Saapuivat jälleen päänsäryn airueet ja nutistivat mielen ja miehen matalaksi. Silti piti kaikenlaista teheskellä; En säryissäkään helposti sängynpohjalle osaa jäädä.

Tulin tänne Um ja aloin lapioida multiaispenkkaa kuopalle. Kymmeniä kottikärryllisiä siirsin liiterin edessä oleville monttupaikoille. Turpeet alle ja multaa, moreenia ja silttiä piälle.

Kaivinkoneella muutaman tunnin homma, lihasvoimin päivätolkulla saapi jykerrellä.

Vähän ennen pimeää leikkelin ja hitsailin lukituspuomin Kivakujan parioville.

Vettä tihuuttaa. Käyn saunassa ja alan muate. 

24.10.2025 perjantai

Heräsin ½8.

Päänsärky on poissa, mutta jäsenien ei. 

Hesarissa ilouutinen: Oikeus hylkäsi niskoittelusyytteet Laajasalossa Stansvikin hakkuita vastustaneiden aktivistien osalta. Helsingin liepeillä motojen eteen hakkuita estämään osallistuneiden toiminta kannatti, ainakin tällä kertaa, mutta pitkän Suomimaan tuhannet muut kyseenalaiset hakkuukohteet on raiskattu ja raiskataan hamaan huomiseen koska maaseudulla on jo kauan vallinnut antaa mennä kun on alamäki-tunnelma metsien holokaustiin verrattavan "väestönvaihdon" edessä; Metsää täällä ei nähdä seteleitä antavilta puilta.

Ja sitä paitsi kuusienjuuriltahan ne uusiin koneisiin, autoihin ja kotien "älyllistämisiin" tarvittavat rahat riivitään, vitut muusta.

Maanviljelijätkin, joille itse ammatti ei tuloja tarpeeksi ole koskaan tuottanut, ravauttelee nyt viimeisetkin perintömetsänsä ketoon jos missä vielä joku mäntyhonkapetäjä sattuu humisemaan. Ja vaikka ei humisemiskorkeuteen enää puut koskaan kerkiä kasvamaankaan, kelpaa "metsä" niitettäväksi liemikattiloihin pajupuskista alkaen eivätkä teollisuuden tuhannet välikädet ja jobbarit hinnoista tingi.

Iltasella

Monet tunnit lapioin kivistä Äidnmaata kottikärryyn ja siirsin täyttömaiksi kuoppaiseen liiterin edusmaastoon. 

Porsliininsiruja, nappeja, lasinpalasia, tinaisia voideputkiloiden palasia; Isän partavaahtokin on ollut sellaisessa. Värinsä ja luettavuutensa kymmeniä vuosia säilyttäneessä, joustavassa putkilonpalasessa lukee ruotsiksi rakkräm (partavaahto). 

Sitten yksi pieni, valkoinen lasihelmi katsoo minua valkoisella silmämunallaan mustasta mullasta. Sekin nuljauttaa päällimäiseksi lapsuusajan muiston mieleen. Katkaisin Äetin poissaollessa hänen hopealankaisen helmikaulakorun ja helmet vierivät pitkin poikin tuvan lattiaa. Suurin osa pomppi tietymättömiin lattianrakoihin. Kun Äeti kotiutui, hän oli hirvittävän vihainen, samalla myös äärettömän surullinen sillä eipä mökinakalla paljon mitään koruja ollut. Minä kiistin olevani syyllinen ja vyörytin syyn Kusterin päälle. En muista antoiko Äet hänelle vielä selkäsaunankin, mutta se päivä ja luultavasti seuraavatkin  päivät olivat uhkaavaa murhetta tupa täys.

Vieläköhän Kusteri asian muistaisi? Antaisikohan anteeksi syyttömänä saadun selkäsaunansa vai nykäisisikö turpaan oikein kunnolla? Veljilläni kehitysvammaisilla on yllättävän hyvä muisti jos jotain lapsuuteen liittyvää heiltä kysyy.

25.10.2025 lauantai

Kun olin menossa viiden aikaan ulos, laitoin ensiksi käsivalaisimen valokiilan pyyhkimään ovenraosta pihamaata, niin eiköstä vain kettu juuri silloin ollut menossa rappusten ohitse saunapolun suuntaan. Se kääntyi nopeammin kuin minä silmiäni kykenen muljauttamaan ja oli hetkessä takaisin alas tiellä ja siitä ravin ylitse näkymättömiin.

Märkää ja pimeää kuten lokakuun huomioonottaen kuuluu ollakin.

Unessa yritin päästä varhain aamulla lääkäriin päänsäryn takia, mutta pujotellessani silmiä särkevillä, valoisilla käytävillä tunnista toiseen kiirehti lääkäreitä vastaan ja ohitse, mutta kukaan ei joutanut ennen klo yhtä minua kuuntelemaan. Sitten tulin erään käytävänmutkan takaa luentosalin ovelle ja kun se aukesi, ovensuulla oli sairaanhoitaja Erja valkoisessa hamepuvussaan ja hämmästeli: "Mitä ihmettä, Valtsu! Mitä sinä täällä teet?"

Unessa ilmestynyttä Erjaa olen nähnyt viimeksi vuonnajotain 1983.

E:lla ja minulla oli yhteistä se, että molempien isät kuolivat humalassa, minun tukehtumalla oksennukseensa, Erjalta pirtuun jota sattui kokeneena juojana silti liikaa ottamaan. Tai otti sitten tahallaan niin, ettei siitä enään herännyt.

Minun kirvesmiesisäni kuoli Äetin  ohjaaman Ladan takapenkille lumituiskuisena joulukuun yönä, E:n apteekkari-isä apteekkinsa lattialle yksinään.

Päivä meni jälleen maata kaivellessa. Synnyinmaan juurien kaivelu oli kirjaimellista. Koivunkannoista toinen oli ottanut ison kiven syleilyynsä kasvattaen sen päälle, sivuille ja alle vankat juuret. Kivi oli juurilonkeroiden lujassa puristuksessa loppuun asti. Kaivoin alta maata pois ja lopulta kanto kellahti kiven kanssa nurin ja sain juurilonkerot vesurilla poikki ja syleilyn heltiämään.

Jos kanto olisi elävää materiaalia niin itku olisi päässyt. Mustekala tuli mieleen.

Toista, keskellä muinaista tuvan lattiaa tököttävää kantoa en tällen päivällen loppuun saakka jaksanut kaivella. Se on lahompi ja siitä lähtee lapiolla vuollessa paksuja siivuja irti kuin kinkkua leikkoisi.

Illasta pyöritin generaattoria sen aikaa, että järjestelin saunaa lämmitellessä aittaa ja tarvitsin sinne valoa. Samalla latasin akkuja sillä eipä viime päivinä ole paljoa aurinko paistanut kennoon, eikä muuallekaan.

26.10.2025 sunnuntai

Kellojen siirron aikoihin heräsin. 

Unienpihamailla ei kettuja vilahdellut, mutta leijona oli enkä uskaltanut kuselle mennä. Soitin tulipalopiällikölle, sille entiselle ja jo kuolleelle, eläimestä, mutta se ei uskonut. Sitten soitin tutulle poliisiantikaiselle, häntäkään ei enää ole -ainakaan poliisina-, mutta sekään ei uskonut. Piti tovi kuulostella silmiä aukoessa, että olenko hereillä vai oven raossa ottamassa valokuvia leijonasta tihkusateisessa pimeydessä.

Hesarin tärkein raportti tällen päivällen on tämä: "Eurooppaa uhkaa vaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaiselle reunavaltiolle, kirjoittaa ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski"

Kun luin artikkelin ajatuksella ja visualisoin sen juttuun liitetyillä ammattilaiskuvilla, ymmärsin uutisen ytimen merkityksen pitkälle huomiseen; Puistatti.

Miksi me homosapiensit emme pysyneet viidakoitten puissa mölyämässä lailla sukulaispaviaanien ja bonobojen?

Evoluutiolle on turha olla vihainen, mutta valtavaa kärsimystä meistä vain aiheutuu koko maapallolle. Olletikin kun vaihtoehtona on ollut, miten paljon paremmin evoluution kulku olisi sujunut järkevää suunnittelua sisältäessään. Tai ilman homosapienseja.

Vaikka edes näillä viime hetkillä jolloin ihminen sormeilee jo tietoisestikin sen käänteitä. Sormeilee siis sillä järjellään jonka synonyymina se käyttää äly-sanaa, mutta silti peräsintä niukkenevissa vaihtoehtojen aallokossa se ei osaa edelleenkään käyttää.

Evoluutiohan itse, jos sen olemusta yrittää hahmottaa, on täysin järkeä vailla oleva kokeilujen jatkumo joissa kokeilut ja niiden epäonnistumiset ovat sen konkreettisia ilmenemismuotoja. Se on kuin pörsseihin uitetut, algoritmiset rahavirtojen käyrät, ei niitäkään käsin voi kosketella kuten kolikoita taskussaan.

Jostakin tuntemattomasta syystä järki kehittyi yhden eläinlajin turpeaan kasvuu yltyneitä aivoja rasittamaan, mutta ei se itse ehtinyt sitä haltuunsa ottamaan koska primitiiviset vaistot ovat sittenkin voimakkaammat. Kun katsoo vaikka Heikki Aittokosken laatiman raportin kuvaa alankomaalaisesta mielenosoituksesta jossa viidakon sukulaisiamme muistuttavat naamat huutavat "fuck off! fuck yuo!" turvat ammollaan, ymmärtää, että paluu järkeä tarvitsemattomaan viidakkoon on alkanut.

Tai prosessihan alkoi jo teollistumisen alkuaalloissa. Lajiamme alkoi hirvittää helppous, joka teknistymistä välittömästi seurasi. Toisen maailmansodan tapahtumien kulku kiihdytti sitä ja nyt, kun elämisenhelppous on kasvattanut tämän yhden lajin populaatiot kestämättömään lukumäärään, mikään muu ei ole mahdollista kuin taantuma. Sekä järjen että populaatioiden lukumäärien kasvun.

Primitiivisyys tulee nutistamaan lopunkin järjen kuten valloitussotia käyville diktaattoreille aivottomine robottihybridiarmeijoineen on jo käynyt.

uroavaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaisille reunavltioille, kirjoittaa ulkomaan­toimittaja Heikki Aittokoski.kaa vaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaisille reunavaltioille, kirjoittaa ulkomaan­toimittaja

Eurooppaa uhkaa vaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaisille reunavaltioille, kirjoittaa ulkomaan­toimitt

Kivestää

8.10.2025 keskiviikko

Olipa hauska uni pitkästä aikaa vaikka reunoiltaan ahdistikin: Pikkuinen Elisabeth oli mummini Elisabeth joka istui Pohjoisukin tuvassa mustassa keinutuolissa.

Kirjoitapa tuokin uni niin, että sen näkemättäkin ymmärtäisi.

Edellisessä postauksessani kävin ties kuinka monennetta kertaa elämäntarinani sitä jaksoa lävitse, joka pahin  kaikista on ollut.

Niin tehdään  ammattilaisen antamassa psykoterapiassakin. Toistetaan, toistetaan; Aletaan aina alusta. Eteneminen on vaivalloista, parantuminen mahdotonta. Ainakin täydellisesti. Epikrisiin kuitataan: Eipä elämästä muutenkaan elävänä selvitä. 

Jos joku viitsii kirjoituksiini rivi riviltä perehtyä, häntä varmaan tympäisee.

Mutta näin elämänsä loppusuoralla sille on se ja sama. Olen pian 20 vuotta jyystänyt blogeissani pienen maailmani parkettia eikä se sen kiiltävämmäksi ole tullut. 20 vuotta jos elämäni vielä jatkuu, niin lopun ovi on ihan tuossa kynnyksen takana.

"Me elämme kuolemme, lastuja vuolemme..."

Joitakin ihmistyyppejä kannattelee ainoastaan toistuvat terapiaistunnot. Pakko-oireiselle niistä tulee vain yksi päivän tavoista: Solmio suorassa, kengät kiiltää, auto pesty, tietokone päivitetty, mutta kaappia elä vieras avaa.

Seurasin joitakin psyykeä rassaavia aktioita Satun sairastuessa, mutta koska terapeutti, joskus vasta harjoitteluvaiheessa oleva opiskelija, vaihtui aina toiseksi, niin alustahan se oli aloitettava. Ja vaikka ei olisi vaihtunutkaan.

Eräs psykologiharjoittelija oli kuin automaatti jolle olisi voinut viedä portinpielen pylvään jututettavaksi ja tulos olisi ollut sama. Paitsi se viimeinen istunto Kempeleessä.

Kirjoitin siitä neljäkymmenviisiminuuttisesta novellin "Terapiakorvo". Se julkaistiin jossain EU:n mielenterveysprojektissa josta siitäkin havaintoni oli, että ihan sama minne nekin projektimiljoonat kaadettiin; mitään vaikutusta mihinkään se ei tehnyt.

Miten voisikaan: Meitä on 8,3 miljardia homosapiensia maapallolla eikä meistä yksikään tekoälysovellustenkaan avulla tunnu pärjäävän ilman terapiaa.

Tarina löytyy täältä: https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Terapiakorvo

Terapiaistunnot olivat tuskallista seurattavaa siksikin, koska potilaan kohdalla olisi terapeutin pitänyt osata tai saada perehtyä potilaan epikriiseihin myös terveydenhuollon fyysiseltä puolelta joista olisi käynyt selville, että kyseessä on moniaivovammainen potilas, ei yksistään henkisen puolen psykoosiromahdus. 

Jokaisen terapiaistunnon jälkeen potilas oli entistä huonommassa kunnossa mielensä kanssa ja grandmalit olivat aina vain hirvittävämpiä.

Kirjailijasta (jolle "mammuttikirjailija" Jörnd Donner hävisi sivumäärissä) Kalle Päätalosta elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen tuli siihen tulokseen, että Kalle kosti elämässä kokemansa vääryydet kirjoissaan, siis ampui kynällä yhteiskunnan potsokkaita ja hänelle vittuilleita "parempia" ihmisiä postuumisti joukkohautaan.

Itse luin Pääatalon vuosittain ilmestyneet kirjat aina vuoteen 1982, elikä jouluun kun oma isäni kuoli. Mammuttimaisissa kirjoissaan Päätalo koetti olla itse itsensä terapeutti, oman keittiönsä psykologi joka kyllä takuuvarmasti tiesi, mistä puhui koska olihan kyse omasta itsestä ja muistettavista tapahtumista jotka mieltä olivat aikanaan nurjauttaneet. Iijoki-sarjassa on yli 17 000 sivua ja jos se lohkottaisiin terapiaistuntojen neljäkymmenviisiminuuttisiksi toistoineen, niin ei olisi Kallen eikä terapeuttien iät yhteensäkään riittäneet koko elämän lävitse käymiseen toistoista puhumattakaan.

Pohjalta ponnistaen -romaanissa Kallen mielisairaalajaksoon juontavat tapahtumat itsemurhayrityksineen ovat murheellista luettavaa.

Halvaksi kävi yhteiskunnalle Kallen mielen koossa pitäminen; Hän teki sen itse, ja maksoi samalla yhteiskunnalle häpeäksi koetut lapsuuden kunnanjauhonsa miljoonaan kertaan takaisin.

Mutta minne Kallenkin veromiljoonat lopulta huljahtivat? Eivät ainakaan heikompiosaisista huolehtimiseen.

Muistelen lonkalta: 50-100 sivua 550 sivuisen Mustan lumen talvea riitti kerta-annokseksi; Lukemisen ohessa ehdin mutustella kymmenen senttiä korkean lettupinon.

Kirjoittamallakaan ei vapaaksi Kalle koskaan henkisesti päässyt, mutta pääseekö sellainenkaan, joka ostaa rahalla vuosien, jopa vuosikymmenten terapiaistunnot?

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön tai syvään skitsofreniaan ei minkäänlainen keskusteluapu auta kuin hetkellisiksi kainalosauvoiksi. Loppuelämän kestävä täsmälääkitys on tehokkaampi apu, mutta juuri siksi on perusteltua sanoa, että mieleltään sairastunut ei koskaan enää täysterveiden kirjoihin palaa.

Näin lopullista diagnoosia ei tietenkään saa mielenterveysalan ammattilainen sanoa. Minun sanomisillani ei ole väliä. En ole auktoriteetti kenellekään. Lääkintöhallitukselle vähiten.

Keittiössäni psykologisoin ainostaan keitoksiani.

Näytä minulle tässä medikalisoidussa maailmassa täysin terve ihminen niin minä näytän sulle närhin munat (ensi kesänä).

Eräs jänisjahdissa ollut vihreä pieni mies pistäytyi pakettiautollaan pihaan. Asianaan oli tarjota mulle käytettyjä ulko-ovia "senkus haet"-hinnalla. Aikansa siinä juteltiin ja käytiin pihapiirin rakennukset tarkastelemassa, ja kun hän oli lähtenyt, ajattelin, että mikäpä se siinä, oviahan minä tarvitsen ja kun olin ruokaillut, kytkin peräkärryn Tojonrottelon perään ja kurvasin hakemaan. Nyt on kolme ryhtinsä säilyttänyttä ovea ladossa ja ainakin yksi niistä soveltuu viimeksi tekemääni hirsihönnään sitten aikanaan, jos sen saan tarkoitukseensa siirrettyä. Näille sulille se tuskin tapahtuu, mutta jos elossaolon kesiä vielä edessä on, niin ehkä sitten joskus...

9.10.2025 torstai

Kirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkku on saanut Koneensäätiöltä 57 000 euron apurahan mahdollisimman huonon romaanin kirjoittamiseen.

Antakaa mulle se raha, minulla on täydellisen huono romaani jo valmiina ja kaikkien luettavissa täällä virtuaalimeren pahasti limoittuneessa verkossa. Aloittaa voi Kivaniemi blues-blogista ja jatkaa lukemista täällä Kivaniemi 2:n puolella niin kauan kuin kirjoittajassa huokua piisaa. Ja, ikävä kyllä, vielä kuolemanikin jälkeen jos aurinkomyrsky tai Maa-planeetan älyiltään aneemiset, mutta hirviöiden mentaliteetin omaavat diktaattorit eivät muutamalla salkunnapin painalluksella sammuta avaruuksien perukassa sijaitsevaa tähteämme.

Tulvipa pitkästä aikaa aurinkoakin avaruudessa ajelehtivien pilvilauttojen väleistä ja nytten iltasella näki melkein pelkän kuun valossa saunoa.

Päivällä sain äherrettyä kulkupeliini uuden vetoakselin nivelen suojakumin. Se edellinen "uusi" oli liian väljä lutrake eikä pysynyt paikoillaan mitenkään. Lie ehtinyt nivel itsekin jo vaurioitua kun sieltä naputus kuului.

Lähi-Itään runnoivat sitten rauhan. Israel mätkii pommeja vielä gazalaisavuttomien niskaan, mutta on luvannut lopettaa kunhan aikaraja käsillä on.

Hirvittävää oli teurastus ja infran särkemistahti, että jospa väkivaltaiset mielet ovat vähän aikaa tyytyväisiä ja aseteollisuuden lobbareilla ja kauppasaksoilla menee hetken aikaa laskea biljoonissa liituavien rahavirtojensa katteet.

Odotettavissa kuitenkin on, että verellä kyllästetystä Lähi-Idän hiekasta alkavat versoa uudet väkivallan sukupolvet...

Loppuun uupuneet kuritetut eivät rauhasta osaa iloita, vain siitä, että edes hetkeksi tappaminen ja särkeminen loppuu. 

Kirjallisuuden Nobel meni Unkariin ja huomenna pullistelevat suonet Rauhannobelin saajan arvonan tuloksesta. Jos USA:n Suur Möliskö sen saa, on se historian valossa tarkasteltuna rienausta koko palkinnon ideallakin mitattuna. Olkoonkin, että on sitä mitallia ripoteltu ennenkin hulluille maailman arkkitapeille.

10.10.2025 perjantai

Aurinkoa hajaantuvien pilvien raoista. Kajaaniin meno. Halkoja kärryssä.

Vetoakselin suojakumi pysyy paikoillaan. Naputus olikin metallisen nippusiteen lukkokohta jonka hännän olin kääntänyt edellisessä sen päälle ja sattui alapallonivelen mutteriin pyöriessään.

P tuli viikon lomalle. Hänelläkin  on "hengailukaveri" jonne se pitkin syksyä on liuennut kotona syömässä ja suihkussa käytyään. Tyttö on Keravalta Kniin muuttanut koiraihminen. Sanoin P:lle että mukava juttu.

G:n toinen syksyn kirjoitusaine matikan ohella oli mennyt lävitse kyllin hyvin arvosanoin. Sillä on asiakkaita parturintuolilla riittänyt. Kun kysyin, kerkeääkö kuormanpurkuun, vastaus tuli samalla hetkellä oventäydeltä sisään lappavien asiakkaiden muodossa. Siispä menin ja lastasin halot pinoon itse. Puutarhuri tuli kaveriksi kun puolet oli vielä jäljellä.

Muutenhan nämä ovat vallan kevyitä urakoita, mutta nämä ainaiset kivut...

Rauhannobel meni Maria Corina Machaolle Venezuelaan, ja se hyvä!  Saska Saarikoski kolumnoi aiheesta otsikolla "Nobel-palkinto lähetti viestin demokratian puolesta" 

Meneekö Nobel-viesti sitten perille, niin demokratian ytimennäivertäjien vastapäisiä viestejä kun katselee ja kuuntelee, niin epäilys siitä, että he edes noteeraisivat sellaisen palkinnon olemassaolon ja sen perusteet, kertoo aivan toista.

Äärioikeisto etenee määrätietoisesti hipsutellen valtaan Euroopassakin. Anne Fried, Hannah Arendt ja sadat muut asioita kokeneet ovat tästä hivuttamistaktiikasta kirjoittaneet pitkin Natsien jälkeistä aikaa, mutta kuunteleeko (lukea kohta harva osaa) kukaan?

11.10.2025 lauantai

Kaupasta elintarvikkeita ja takaisin tänne Um. Tuulee lujaa. Halkopinojen katteet huishittoon lennelleet!

Tullessa kävin katsomassa erään kanttarellipaikan, mutta ei sinne ollut kuin yksi ilmestynyt. Nostin sen leppään oraville. Syönevätkö nuo, sitä en tiedä, mutta olen nähnyt, kun orava kantaa sienen puuhun ja varastoi sen talvea varten oksanhaarukkaan. Silloin se oli suppilovahvero, että vähiten myrkyllisiä ne oravatkin osaavat kerätä.

Eräältä vanhalta hiekkamontulta keräsin seulanperiä (kiviä) kärryyn. Saunan puoleiselta sivulta puuttuu sokkelinjuuresta pätkän verran koristekivetystä eikä kummassakaan päädyssä ole ollenkaan. Ei ne tärkeitä juttuja ole, mutta kunhan aina vähän jotain. Voisi se Äet sanoa, että "eikööntätuota Unj'mäjessä kiviä oes ihan omastahi takkoo..."

Piätä särkee. Otin asperiinin. Kiuas lämpiää sekä tuvassa että saunalla. Hellaakin lämmitän. Häkävaroitin alkoi paapattaa kun panin pellit kiinni. Hiillos oli kyllä ihan musta, mutta tuo kiuskamina on siitä erikoinen, että sen tuhkat pitäisi joka lämmityskerta kolata sankoon ja viedä pihalle. Jääköhän jonnekin torvenmutkaan häkäpatja leijumaan? Mystinen juttu.

12.10.2025 sunnuntai

Unessa kirjoitin tarinaa jonka päähenkilön nimi oli Outi Outolehto. Yritin kirjoittaa kuvausta Outin seksielämästä. Sijoitin kuivan ja ilmeettömän repliikin hänen sanomakseen: Makaan miesten alla kuin lahna, en oikeasti välitä seksistä.

Lahna-aihe ui uneen Neil Hardwickin elämätarinasta jonka sain loppuun luetuksi melkoisen nopeasti (167 sivu siinä vain olikin). Tarinassa Neilin vaimo itsensä luonnehdinnan mukaan oli se "lahna". Seksiaktit olivat hänestä yhdentekeviä vaikka niitä piti vieraiden miesten kanssa harrastaa säännöllisesti. "Kikottikohan" yhtään edes aviomiehensä alla niin siitä Neil ei mainitse mitään.

Minusta lahna kyseisen toiminnon kohdalla on enämpi kuin pikkuisen huono vertaus. Ei se edes muita kaloja limaisempikaan ole, ja sitä paitsi jos vertaus on tarkoitettu haluttomuuden ilmaisuun, niin eihän pillu haluttomalla kunnolla edes kostu, saatika että limaisena kullin sytkyttelyissä roiskuaisi.

Lahoksi leppäpölökyksikin olen kuullut miehen alla seksiaktin aikana liikkumattomana makaavaa naista nimitettävän. Nimitys oli ennen me-too aikaa, mutta ei ala-arvoiset puheet minnekään ole edelleenkään kadonneet. Maastoutuneet vain.

Jos kaloihin perehtymättömällä Neilin vaimolla olikin erikoisia persoonakohtaisia omituisuuksia juontuen nekin ehkä lapsuudesta ja nuoruudesta, niin Hardwickillä traumat vasta vaikeita ovat olleetkin. Yksi siskoista oli joutunut 11 vuotiaana setänsä raiskaamaksi useampaankin kertaan ja toisesta siskosta kehittyi alkoholisti. Isä oli pirttihirmuäidin tossun alla. Sisäoppilaitos "pelasti" lahjakkaan (ÄO 147) Neilin ja kun hän ajelehti Suomeen, ei paluuta enää ollut. Traumoista mies ei ole koskaan eroon ole päässyt, ja mitenkäpä niistä. Tämä loppukaarteen elämäkertomuskaan ei mitään enään pelasta.

"Pelastus" pitäisi ihmisen kohdalla tapahtua jo silloin, kun  mitään ei ole vielä tapahtunut. Coitus int olisi useammalle meistä se paras pelastus ollut. Jäisivät nämäkin jankkilautaselliset paistamatta.

(Jankki=vanhoista leivänkannikoista valmistettu leipäressu)

Yksinkertainen resepti mielenterveystyöhön, eikö?

Taustaltaan surumielinen elokuva Auringonlasku Areenalla. Elokuva välitti viestin, ettei miljardiomaisuudetkaan pelasta kun tarpeeksi vakava sairaus iskee. Lohdutti hieman se pitkäksi  venähtänyt rantaloma joka antoi ihan muuta, kuin mitä rahalla päähenkilökään olisi saanut.

13.10.2025 maanantai

Aamua ilahduttaa harmaapiätikan esiintyminen lintujen ruokinnalla. Arka on. Se vissiin huomasi minut ikkunan raossa ja pakeni. Muutaman hähmäisen kuvan siitä kuiten sain.

Meni tunteja ladonoven nikkaroinnissa. Vettä tihuutti koko päivän.

Saamelaisten (lappalaisten) kodassa takaovi on posio, näin kertoi Tampere-aikainen, lappilaislähtöinen kaverini Jukka Posio. Missähän sekin miehulainen lienee? Treelta ei löydy enää yhtään sen nimistä, Roista yksi. Olisiko muuttanut sinne? Ei tule soiteltua ja kysyttyä. Ei ole alkuperäistä numeroakaan tallella enään. Jos 40-vuoden jälkeen tallella olisikin... Soiteltiin me kyllä vielä Kittiläjaksollani muutamia kertoja.

Tänään pitäisi tämänkin läppärin tietoturva jotenkin uusia kun herkesivät päivittämästä. Uutisten mukaan jopa miljoonia vanhoja tietokoneita kärrätään romulaan. Luin jo Linuxin kevyemmästä versiosta, että sen saiai tähän asennettua, mutta tarvitsee muistitikun eikä sitä nytten käsillä ole. Windows 11 ei vissiin voi asentaa kun kapasitetti ei auta? Tyhjensin kyllä kaikki valokuvat ym. kortille, että jos ...

Minun tietoni ovat sellaisia, että jos rosvot kultaa niillä aikovat vuolla, pyydän päästä osalliseksi sellaiseen ihmeeseen.

14.10.2025 tiistai

Koko harmaa päivä ulkona, paitsiettä kävin aamupvllä kylältä generaattoriin bensaa ja leipomolla&ruokakaupassa. Kahviossa meni Puavon kanssa jutellessa ainakin tunti.

Ulkorakennuksen pariovien eteen sattuneen kuution kokoisen kiven ympäriltä lapioin maita ja pienempiä kiviä jotta saisin möhkäleen kallistumaan litteämmälle puolelleen maan sisään ja pois haitolta. Kohtalainen urakkahan tuo on, mutta onhan ne viisaammat itsejäänkin maailmojen patsaiksi veistelleet. Tai pikemminkin veistättäneet kun itestä ei ole siihen toimeen ollut.

Kun tuon kiviveistoksen aikomaani kulmaan saan makuulleen, peitän sen ja kukaan ei koskaan enään muista, että semmoinenkin  on pihassa terävää hammastaan näyttänyt. Muuten nuista möhkäleistä ei pulaa yhden hautaamisen jälkeen tule tontilla olemaan.

Tekisi mieleni rälläköidä vaikka päivämäärä kiveen.

Metsässä käyskennellessäni tässä joku pv sitten sattui eteeni pitkä kivihammas joka tökötti taimikossa kuin taivaalta pudonneena. Luultavasti se on noussut metsäkoneen telan alla pystyyn ja painahtanut asentoonsa sitä kenenkään sen kummemmin asettelematta. Jos jaksaisi kopata sen syliinsä, toisin pihaan toteemiksi, mutta painaa varmaankin niin paljon, ettei änähdäkään jos yritän.

Kivet ovat mielenkiintoisia johtuen erityisesti siitä, että lapsuuteni meni kiviraunioilla leikkien.

Tuon ison kiven juurelta kaivautui esiin myös se vanha raunio, johon oli paiskottu lasiesineitä, pulloja enimmäkseen, niin juuttaasti, että kilinä vain kuului lapiossa. Muna-Olli tyrkki raunion matalammaksi pyynnöstäni kun oli kaivamassa koneella mökkini perustuksia vuonna 1986. Nurmen alla ne eri kokoiset kivet edelleen horrostavat ja vain raunion laitaa lapiollani tarvitsin kolistella.

Kivien väleistä luiskahti näkyville lasipullonpohjien lisäksi yksi ovenlukko ja moponmoottorin hammastanko. Separaattorissa ei muistaakseni sen mallisia hammastankoja ollut vaikka varma en ole. 

Tuon samaisen kiviraunion kupeella juoksin räkätinpoikasen perässä penskana ja astuin pullon pohjan terävään piikkiin niin, että vasempaan jalkapohjaan ratkesi syvä ja ammottava haava. Isä sattui olemaan kotona ja kiskaisi lasipiikin pois, mutta minnekään ensiapuun minua ei töytyytetty vaan pantiin vain jotain verenvuotoa tukkimaan ja eikun pihalle siitä rääkymään! No, ehkä ei niin kovakouraisesti kuitenkaan. Äiti varmaankin hoivasi.

Koskee vieläkin kun ajattelen. Joskus tuntuu kuin sinne olisi jäänyt pieni lasinsiru joka painaa edelleen.

15.10.2025 keskiviikko

Nukuin yllättävän hyvin puoli seitsemään. Lapiohomma taritsi unilääkkeen. Sitä jäi vielä tällekin päivälle.

Iltasella

Meni pimeälle saakka ulkohommat. Välillä kävin metsässä muutaman kilometrin lenkin ja söin erään suon laidan mättäistä sankollisen täysin kypsiä puolukoita. Ihan mahaa kivisti, mutta marjamassat kyllä nopeasti sulavat. Tein keittoa jälleen kattilallisen ja hyvää tuli.

Se kivimöhkäle makaa nyt kyljellään kaivamassani montussa kuten suunnittelin. Melkein vyörähti jalkani päälle kun viimeisen lapiollisen ja pienen kiven kaivelin sen alta pois.

Kivistä maata kaivaessani mieleen kolisteli teatteriohjaaja Jouko Turkka pihakivineen. Luin jutun, joka oli tehty hänen dementoitumisensa alkuvaiheen vyöryessä päälle (2016). Haastattelussa hän loikki kotitalonsa tontilta kaivelemiensa kivien seassa. Tupaankin oli niitä raijannut ja antanut niille kaikille nimet, ja hahmot. Näki kivissä ohjaamiaan näyttelijöitä, olleita ja kuviteltuja. Haastattelu oli hänen vielä silloin kaivamattoman hautansa päällä tanssimista. Rivien väleistä löysin myönteisenä Vonnegutin "näin se käy!"-totuuden.

Kolmiosaisen sarjan "Maxinen valhe" viimeisenkin osan katsoin. Kaikki ei oikein natsannut sarjassa, mutta paremman puutteessa katsoihan tuon.

FE soitti aamulla. Tulevat syyslomalle Oulusta ehkä jo perjantaina. 

Luen nyt Noora Vaaralan kirjoittamaa Särestöniemen Reidarin elämäkertaa ja nukahdan siihen. Ehkä näen Lapin ruskasta unta, tai Reidarin ilveksistä.

Molempiin sukupuoliin jo nuorena ihastusta tuntenut Vaarala kertoo haastatteluissa, kuinka vielä 1990-luvun lopulla ja 2000 alussa Kittilässä vaihdettiin tien toiselle puolelle jos tiedossa oleva homo tai lesbo vastaan käveli. 

Siinä mielessä hänen elämäkertakohteensa on ollut ymmärrettävä valinta, mutta olikohan tuo vastaantulijavertaus ihan niin? Alkoiko vapaus homoille edelleen vasta Leville mentäessä, Immeljärven ja Kumputunturin kohdalla ja sellin ovi loksahti takana kiinni viimeistään Pöntsössä, Raekallion ateljeen paikeilla?

Itse en sitä puolta joutanut ajattelemaan kun olin koko ajan töissä Levillä ja vain öitsin kylällä. Pahasti ne työkaverit, olivatpa Lapista tai mistä tahansa lähtöisin, vitsailivat sukupuolisillakin eroilla. Joillekin ne olivat vain ne kaksi ja muusta turvat tukkoon.

Hullun Poron keittiömestari Jorkos oli homo ja kotoisin Nilsiästä. Onkohan elossa vielä, ja missä päin ikääntymistään kiihdyttelee? Viimeksi näin Siilinjärven torilla kauppaamassa puutarhatuotteita jonain kesäisenä päivän 2000-luvun alussa. 80-luvulla istuttiin Levihotellilla baarissa (minä kylläkin liitusin tanssilattialla) ja hän sulautui kängiimme oikein hyvin. Miksipä ei kun savolaisia oli.