Hellettä uhkuu itäinen taivaankansi. Piäskin poikanen katseli harjan alta pesän reunalta ja emo syöksyili päälakea hipoen käskemässä minua pois. Elikäs elossa poikulainen tänne lentoon lähtöään jääpi ootteleen -jos ei pudottaudu taas. Kuuma sillä päivällä pesässä on. Eilenkin läähätti nokka levällään pesän reunalla, mutta onhan siihen emon helppo paarmaa toisensa jälkeen sulloa.
Pajuraidan haarukan räkätin pesä oli jo tyhjä. Ne pitivät kiirettä elolle turpoamisessaan.
Kujalintu taasen istuu munien päällä ja hautoo hautomistaan. Pitäisi sieltä kyllä alkaa kuulua jo riks' ja raks' tai muuten ne eivät muuttomatkalle tomeudu. Riippuu syksyä päin kallistuvan kesän ilmoistakin.
Kun naulasin takaseinän viimeisiä lomalautoja ja vasaran pauke oli kova, kirvisemo ei välittänyt pätkääkään vaan jutkotti pesässä koko ajan, että kyllä siellä viimeisiä päiviä haudotaan. Luin jostain, että lintuemo "juttelee" ennen kuoriutumista munissa piipittävien jälkeläistensä kanssa.
On se systeemi sekin saada uutta jatkoa lintujen suvuille. Ja tällaisia ihmeitä meidän rosvolajimme panee surutta kaiken aikaa tuhokourillaan liiskaksi.
Aamun Hesarissa toimittaja käyskentelee Oriveden Sinivuoren luonnonpuistossa jonne ihmisellä ei luvatta ole asiaa. Hieno juttu, mutta kuinka pieni maa-alan sipare menetettyjen kaikkien muiden, ihan vähän aikaa sitten olemassa olleiden vanhojen metsien rinnalla!
Eilen kävin hakemassa peräkärryn. Siinä kahvitellessamme ja Elisabethia liekutellessani käytiin lävitse S:n äidin, ensimmäisen vaimoni sairastumisen aikoja ja mitä kaikkea silloin tapahtui. Sonja on unohtanut paljon asioita. Soila taitaisi muistaa enemmän vaikka oli nuorempi, mutta ei hän nyt paikalla ollut.
Sittenpä ne ajat jälleen tulivat uniini erilaisin versioin, mutta pohjavire niissä aina on täsmälleen sama. Olisiko kuvaavaa sanoa, että hukkumisen tunne; ei saa henkeä vaikka kuinka keuhkojaan käskisi.
Nyt laitan loput kamat kasaan ja lähden Sivullistenkadulle. Huomenna varhain Oulua kohti.
21.7.2025 maanantai
Kun tulin nyt illasta tänne Um, niin ensiksi tarkistin piäskin ja kirvisen pesien tilanteen. Harjan alla ei liikettä näkynyt eikä emolintuakaan kaartamassa päätäni kohti, samoin oli kujalinnun laita. Siellä oli koko pesä myllätty nurin ja höyheniä oli lautakasojen päällä, että lie pesän munat tai jo kuoriutuneet poikaset joutuneet nälkäisiin suihin. Orava, harakka tai jokin muu kujassa oli illastanut. Pitkiä linnunpaska roiskeita oli lankuilla ja maalattialla lojuvan muun tavaran päällä, että ihan on kunnolla asetuttu ruokapöytään.
Harmittaa vietävästi, mutta luonnossa näin usein käy.
Keräsin kypsät mantsikat. Niitä tuli viiden litran sankollinen. Kun vein ne kellariin, sain silmäluomeen, korvanlehteen ja peukalontyveen pistävät terveiset ampiaisilta. Niillä on pesä kellarin oven vieressä harkkomuurauksen kulman takana multapenkassa. Jonkin aikaa kestänyttä korvanlehden kirvelyä lukuunottamatta ampiaismyrkky ei minuun juurikaan jälkeä tee. Edes silmäluomi ei turvonnut, vain vähän punoittaa. On se silti selkärankaa värisyttävää kun amppariparvi alkaa ympärillä surista ja pöristä.
23.7.2025 keskiiikko
Heräsin tavalliseen tapaan kipuihin neljältä. Heräämistä siivittivät luotien viuhunnat, pauke ja räiske ja helvetinmoinen vihan tunne joka kaiken taustalla haamotti kuin musta usva taistelukenttien yllä. Reijo Tuovinen, sukulainen ja lapsuuden koulukaveri -intissäkin oltiin samoihin aikoihin- oli "vastapuolella" ja halusi ampua selkääni rynnärillä niin, että kuula kulkee repun ja nahkan välistä ja kyntää samanlaisen haavan lihakseeni kuin isällä oli.
Miksikähän juuri Reijo? Eihän minulla häntä vastaan mitään pitäisi olla. Joskus hän kyllä tönäisi minua jäällä niin kovasti selkään, että kaatuessani löin takaraivoni ja menin atjuttomaksi. Heräsin vasta luokkahuoneessa jonne vihaamani opettaja, Pär Olle Lilieros ("Lillukka") minut oli kantanut. Kotimatka koululta Unimäkeen sujui kamalassa päänsäryssä ja vasta sauna luona hankeen oksentamani verinen oksennus laukaisi sen pois. Tapauksesta jäi joitain pitkävaikutteisia häiriöitä kognitiivisiin toimintoihini mm. koulunkäynnissä. Tai sitten olen ollut jo syntymäpöljä.
Kun heräsin em. uneen, ajattelin, että voi perkele, taas se isän arpi!
Vitutti aivan helvetisti ja kirosin kuin isä vuonna 1962 syksyllä kun Kuuban kriisi uhkasi maailman rauhaa ja isä pelkäsi joutuvansa taas rintamalle. Pelkäsikö isä oikeasti niin sitä en tiedä, mutta sodan päättymisestähän oli tuolloin kulunut vasta 17 vuotta ja isän selkää kuulan kyntämä arpi vielä kuumotti. Ja tietenkin kaikki ne kauhun vuosien lävitse käymättömät kokemukset.
Tänne saakka ne muistot yhäkin yltävät vaikka sodan kokenut itse on jo lahonnut mullassa maan 43 vuotta.
Yht'äkkiä mieleen tulvahti surullisen lämmin ajatus: Äitiä on ikävä.
On se palokärkikin voinut kirvisen pesän tyhjentää. Se kävi aamulla poikasensa kanssa koputtelemassa lintujen ruokintapaikalla puupökkelöiden kylkiä ja liikuskeli kuin kotoreviirillään olisi. Ehkä tämä senkin reviiriä lienee, itse olen muukalainen muualta.
Alla valokuva nälkään kuolleitten muistolaatasta Piippolan hautausmaalta, läheltä kirjailija Pentti Haanpään multamonttua ja hautakiveä. Sen kuvan jatkoksi otin kuvakaappauksen Hesarin jutusta, jossa kuviuskuvissa kaameita, nälkään kuolevia lapsia riutuneiden äitiensä sylissä.
Passaisi päiviräsästen ja sariessayhien pysähtyä näiden ääerelle ajattelemaan musertavaa totuutta, jonka messinkilaatan teksti paljastaa: Mikään heidän kuvittelemansa jumalan tapainenkaan ei tule lapsia ja äitejä auttamaan kun fundamentalistit ja elintilaansa turvottavat diktaattorit maailmaa pääsevät hallitsemaan.
"Anna meille tänä päivänä meidän joka päiväinen leipämme" ; Miten julmetun irvokas koko rukous!
25.7.2027 perjantai
Tällekin aamulle Hesarissa ihmisen ainaisesta julmuudesta kertova, uskonnolla maustettu juttu Irlannin katolisen kirkon aikoinaan ylläpitämästä laitoksesta jossa "luvatta" raskaaksi tulleilta naisilta on otettu syntyneet vauvat ja pidetty niitä miten kuten ja annettu monien nääntyä nälkään ja tauteihin. Sitten osa lasten ruumiista on mulskautettu jätevesisäilöön josta niitä nyt kaivellaan tutkittavaksi. Kymmeniä vuosia, jopa ehkä sata, jatkunut toiminta on loppunut vasta 1961.
Jutun otsikko kysyy, "Mitä 796 lapselle tapahtui?"
Kirjoitin hankalan ja pitkän kommentin joka ei moderaattorirobotin seulasta lävitse mennyt. Kopioin sen siis itselleni tänne vaikka vitunkos vaikutusta kummassakaan tapauksessa mielipiteelläni on.
Onko kunnollista tutkimustietoa siitäkään, mitä on tapahtunut menneisyydessä ja yhä tapahtuu erittäinkin fundamentalistisin keinoin uskontokulttuurejaan ylläpitävien, suomalaisten kirkkojen ja lahkojen sisällä?
Maahanmuuttoon liittyvät uskontokäsitykset ovat kasvava luku sinänsä ja niistä tiedetään vielä vähemmän.
Muutamia uskontoryhmistään irtautuneiden ulostuloja (kirjat) on esimerkiksi lestadiolaisuuden ja jehovalaisuuden sisältä hetkeksi pinnalle ponnahtanut kertomaan, mitä niiden sisällä puuhaillaan, mutta siinä se.
Kysyä siis sopinee, miksi Suomessa, maailman onnellisimmassa maassa, tarvitaan järjestö nimeltä Uskontojen uhrit ry?
Mieltäni aina askarruttanut tapaus on se, kun omassa suvussani 1920-luvulla luterilainen, jyrkästi raamatun oppeihin nojannut ukkini (äitini puolelta) on laittanut 16 vuotiaan tyttärensä mierontielle kun tämä oli piikomisreissulla tullut raskaaksi työpaikkansa isännän toimesta. Enkä usko, että tätini julma kohtalo on yksittäistapaus kun uskonoppeihin kirjaimellisesti suhtautuneen yhteiskunnan yleiskäytäntöjä on tullut itsekin elämänsä varrella kohdatuksi eri muodoissaan.
Satoja vuosia ennen ja edelleen itsenäisyytemme aikaiset käytännön kohtalot ns. ei toivottujen raskauksien osapuolille, eritotenkin naisille, on ollut, ja monille edelleen on, kamalan raskas taival kulkea.
Kielteinen suhtautuminen abortteihin on aivan käsittämättömän laajasti kannatettu jopa eräillä terveydenhoitoalan ammattilaisilla, poliittisilla päättäjillä ja kirkon sekä muiden uskontokuntien edustajilla, että siitä on lyhyt taantuman polku jos poliittiset ja uskonnolliset suhdanteet täälläkin muuttuvat.
Nyt vanhoillisia raamatunoppeja peitellään seurakunnissa ja lahkolaisuuksienkin piireissä mukavuuden huntuun, mutta jyrkät asenteet istuvat hyvin edustettuina ja tiukassa niiden vaikuttajaportaissa.
Pitäisi jaksaa paneutua paremmin kommenttiensa kirjoittamiseenkin, mutta mietipä viikko jonkin hektisen uutisen äärellä niin ehtii juttu jo väljähtyä aloillensa eikä niitä kukaan sen jälkeen tavaa. "Keskustelu" loppuu kuin seinään kommentoijien siirtyessä seuraavan kammotuksen tai urheilusivujen pariin.
Oulun ja Iin reissulla ei juuri muistiinpanoja tullut tehtyä. Levosta koetin minäkin matkan ottaa sillä isäntäväki piti huolen ruokapuolesta ja muusta kaikesta.
Nyt Elias asuu Oulun Saarelan kaupunginosassa tyttönsä kanssa ja sydämestäänhän sitä toivoo, että heillä elämä opiskeluineen ja muun arjen osalta mukavasti sujuisi. Maailman tilanne vain ei anna totuuksia silmiin katselevalle paljoakaan toivoa.
Ylen Uutisissa oli haastateltu Suomessa lomailevaa, Venäjältä maanpaossa elävää kirjailijaa Mihail Siskiniä ja hänellä oli kovaa sanottavaa siitä, kuinka Suomi voi hetkessä menettää paratiisimaiset olosuhteensa jos naapurin diktaattori pääsee Ukrainassa tavoitteeseensa. Ja vaikka ei pääsisikään, sillä niin hullua Venäjällä meno loppuun saakka sen historiassakin on ollut.
Näitä kauhukuvia ajatellessa omat lihaskivut, jotka ovat yhä vain yltyneet, tuntuvat pieniltä murheilta vaikka ne jo kuolemaakin saattaisiavat henkilökohtaisella tasolla ennustella.
Mantsikkasato lienee pääosin jo Soilan pakastimessa välivarastossa. Parikymmentä puolen litran rasiaa niitä lakkojen seuraksi vein. Lopuista marjoista keittelen vaikka hilloja kunhan kypsyvät.
Toissapäivän aamuna kävin Pohjoislampien suolla keräämässä hillat ja eilen Unilammin suolla. Ei ne vielä talven tarpeiksi riitä, mutta jotenkin tuntuu, ettei marjahommiin jaksa edes yön viileydessä jaksaa lähteä.
Kunhan mustikat kypsyy, niin pitää niitä raapia pakastimiin sitten senkin edestä, ja puolukoita. Nekin siinä tapauksessa, ettei kuntoni romahda täysin nuiden kipujen takia. Viime yökin oli aivan perkeleellinen...
Maalasin eilen kahteen kertaan kujan molemmat ovet sinertävään vivahtavalla harmaalla. Aitan ovi täytyy vielä värjätä samalla sävyllä, ja vaikka saunankin, ehkä joskus mökistäkin ulko-ovi.
26.7.2025 lauantai
Ennen viittä heräsin hartioiden viiltävään kipuun. Nukuin muuten paremmin kun maate pannessa otin 2 kuussatasta buranaa. Lääkkeestä elimistön kautta suuhun uuttuva maku näin aamulla on inhottava.
Unessa oli kuolema läsnä eikä ensimmäistä kertaa. Pohdin muka järkevästi, että on aloitettava järjestelmällinen valmistautuminen poistumiseensa. Kirjoitettava kuolema-ajatuksistaan joka päivä ja mietittävä, kuinka järjestää kaikki materiaaliset asiat järjissään ollessa. Niitä ei onneksi kovasti paljoa ole. Ainoa isompi, rahassa mitattava omistus on tämä Unimäen 8,36:n hehtaarin maapokale kivineen, kantoineen ja muutamine puineen. Itse mökki muiden piharakennusten kera ei ole juuri minkään arvoinen. Eikä maapohja näillä kulmilla ole listattavissa pörssikurssien mukaan. Olisiko se edelleen edes vajaat 2000 € per hehtaari? Myymistä en edes ajattele, siirrän tämän yhdelle lähimmälle ajatusteni ihmiselle niin selviävät isommitta tappeluitta sitten perinnönjaossa kaikkien raskaaksi panemieni naisten lapset.
Sekin voisi olla hyvä ratkaisu, että lahjoitan tämän Puutarhurille kuten tein Sivullistenkadun talon osuuteni kanssa niin saavat sitten yhteiset poikamme aikanaan tapella jykältää häneltä jäävistä "hyödyistä" yhdessä köntässä kerralla. Muiden äitien kohduissa alkunsa saaneilla lapsillani sitä harmia ja käteen jäävän olemattoman osuuden odotusvaivaa ei tulisi olemaan.
Avioehtopykälät ehkäisevät senkin, ettei minulla eläessäni ollutta, Puutarhurille lahjoittamiani omistuksia oletetustikaan voi häneltä muut saada kuin vain omat rintaperilliset.
Jokainen osannee laskea, että jos rahaksi muutettuna omaisuus olisi vain noin 40-50 tuhatta euroa, niin ei siitä lasteni lukumäärällä jaettuna jää edes perinnönjakokulujen ja verojen maksua varten tarpeeksi yhdellekään.
Rahaa ei pankkitililtä tule löytymään edes hautajaiskuluja vastaavaa summaa. Jos nyt tuhkatuksi saavat, niin pakasterasioissa voi krematorion arinalta kolatut tuhkat tuoda tänne Unimäkeen kukin omansa verran ja pöläyttää puiden juurille kuten itse tulisijojen tuhkat olen niin kauan kuin muistan täällä pöläytellyt.
Muistotilaisuuden voivat pitää nuotiolla tuossa pihamaalla ja käristää makkarat tai porkkanat kukanenkin makunsa mukaan.
Pappeja paikalle ei saa edes kahville kutsua.
Perinnönjakotilaisuudessa lähtökohta tulee siis olemaan kuin sen entisen miniän, josta sanottiin, että se tuli akaksi rintamaiden isännälle tuomisinaan pelkkä tuulenhuuhtoma perse.
Minusta voi sanoa niin pois lähtöni aikoina sillä erotuksella, että tuulet, jotka persettäni ovat elämäni varrella huuhtoneet, ovat tehneet toisinaan aika kipeää joten rangaistukseni olen eläessäni pahoista teoistani jo saanut. Ajatelkaa vain kenties hyviä tekojani, joita jokunen voi löytyä kun oikein tikun kanssa kaivelee.
En minä näillä näkymin heti huomenna ole kuolemassa. Diagnoosi näistä vakavilta tuntuvista kipuiluista on vain omaa tekoani ja nukkumisten aikaista tuskaa sillä lääkäriin ei edes helpolla pääse. Kuoleman odotuksesta kannattaa silti tehdä mielenkiintoinen kokemus mielikuvituksensa avulla mieluummin kuin että odottaa, että eräänä aamuna et enää petiltäsi herääkään.
Vaikka mitäpä väliä silläkään olisi, itselle.
Jos kuoleman hetki onkin "vasta" vuoden-viiden-kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä (Heimo setä täyttää elokuussa 91), niin sen ajattelu ja siihen valmistautuminenhan tuntuvat vain hidastavan sen saapumista; odottavan aika on pitkä, sanotaan.
Pahinta on varmasti kituminen ja se, kun alkaa kuin setä Oskari huokailla, että loppuisipa tämä huokuminen jo! Ainakin kaksikymmentä vuotta Oskari huokaili vaikka ei siitä aina selvää saanut, oliko se edes tosissaan.
Heimo setä ei huokaile, mutta aina kun soitan, kuoleman kutsu on läsnä puheissa.
Taivasten valtakuntaan en usko enkä siten kuoleman jälkeiseen tulevaisuuteenkaan. Jos joku hengenhenkilö tontilleni astelee siinä toivossa, että hän se saa minut seurakunnan jäseneksi liittymään näiden ajatusten kauhistuttavan lopullisuuden äärellä, niin kehotan kyllä nykimään sellaisista orgastisista ajatuksista hekumaa hakeviin nyrkkeihinsä kirkkonsa sakastissa.
Jumalaton ja uskonnoton on polkuni ollut enkä siitä ajatuksesta luovu jos järjissäni pysyn.
Sukujani olen jatkanut sen verran, että geenien kierto kaukaa menneisyydestä, aina niistä Afrikan sarven oloista saakka jatkuu minkä jatkuu sekoittuen yhä laimenevin kierroksin niin kauan kuin tämän planeetan itsensä elämän yksittäisine ja joukkokuolemineen antaa ahnas homosapiens-lajimme jatkua.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti