Heräilin jalkakramppeihin ja käsisärkyihin, sain nukutuksi puolillepäivin.
Elias tuli iltapvllä. Ei keretty paljoa puuhastella.
Kaivopolun vieriheinikkoon aukaisin kapean uran maanmatalana luikertelevan valkoapilanauhan viereen.
Kukkakedot jätin nykäisemättä.
Kimalaisia, perhosia ja muita lentäviä ötököitä on paljon; pienten elävien paratiisi tämä.
Mäkärät, itikat ja paarmatkin olisi evoluutio saanut muotoilla vegaaneiksi.
Isoin omppupuu on lakannut hengittämästä. Ruskeisiin lehtiin koristautuneena sen runko ja oksat ovat alakuloinen näky.
Mikähän on, kun omput eivät menesty? Ensimmäisten, joihin tämäkin vainaja kuului, alkutaipaleen vaikeuksiin kuului hirvien vierailut ja sitten järsivät jänikset.
Asuin silloin Kittilässä, enkä joutanut välittämään taimien kohtalosta; välimatka 572 km. Joskus kun kirjoillaolokaupunkini oli Tampere, kävin Unimäessä kesäisin useammin (436 km), mutta silloin ei omppupuita vielä tontilla kasvanut.
Knista pihasta pihaan on matkaa 92,2 km ja olen täällä alituiseen.
Lämmitettiin sauna, löylyteltiin ja alettiin peteillemme kellon ollessa nyt 20.
Meinasin lukea jotain, mutta kun väsyttää.
Kaivoin jälleen edelleen aikaamme sopivan aforismin Samulilta:
"Sairaudet, tietämättömyys ja rikokset ovat tässä maassa varmatuloisia tuotteita, varakkuuden varmoja lähteitä."
14.7.2020 tiistai
Unessa esitelmöin Samuli Parosen aforistikon tiestä. Kohta hänen mustakulmainen hahmonsa tuli työntämään polkupyöräänsä esitelmäni pitopaikan, jatulintarhaksi kivetyn torin laitamille. Hannu Mäkelä hoputti hereille ja lukemaan.
Kaikki aforisminsa eivät tietenkään enää tähän päivään istu. Ihmisluonnetta kuvaavat parhaiten.
"Ihmiset eivät enää kulje, ne matkustavat tahi matkailevat. Se on ajanvietettä, viihdettä, showta, bisnestä, suurta systeemiä, jossa isot rahat liikkuvat ja tuottavat turhuutta välttämättömän kustannuksella."
Kitkettiin kasvimaa ja pottupelto. Leikattiin rönsyt uusimmasta mansikkapenkistä. Sipulit menestyvät hyvin. Porkkanasta ei tietoakaan. Muutamat punajuuren taimet ovat lähteneet hyvään kasvuun.
Kiipesin "kattilalinnun" pesälle ottamaan kuvaa poikasista, mutta koko pesä oli hävinnyt! Kaksi munaa siellä oli aiemmin.
Ei löytynyt nurmelta pesän tähteitä, ei murentakaan eikä munankuoria, poikasten jäänteitä, ei mitään. Mystistä.
Täälläkin oli myrskyrintama kulkenut; tuulenpuhurin mutkako käväisi katonharjan alustaa kuopaisemassa?
Emot ovat edelleen pihapiirissä. Istuvat välillä ruokintapaikan karahkassa tai koivunoksalla. Ymmällään lienevät nekin.
Pääskyspoikue (6) istuksii langoilla ja paskoo paikat kirjaviksi. Saunanlipankin alta ne ovat keksineet pyykkinarut istumapaikoikseen. Mutta eivät ne enää kauaa yksiä paikkoja ole paskoillaan kirjavoittamassa. Kohta jo lentävät sinne, missä karjaa ja kärpäsiä on paljon, paljon enämpi. Juhanilaan luultavasti ensimmäiseksi. Ja sitten pian jo talveksi Afrikkaan.
Elias lastasi halkoja kärryyn. Köytettiin kyytiin vielä polkupyörä ja sen perävaunu. Oltiin illasta Knissa. E ajoi nyt ensimmäisen kerran peräkärry täytenä kotio. On paljon rauhallisempi kuski kuin minä olin hänen iässään (18).
Täälläkään eivät mansikat ole vielä kypsiä. Kasvihuoneessa ovat tomaatit isoilla raakileilla. Suippopaprikoita on jo pari syötäväksi kypsynyttä ollut. Puutarhuri on ne nauttinut leipiensä päällä tuoreeltaan.
Koko pv tietokoneen äärellä. Se väsyttää enämpi kuin 100 km:n polkaisu pyörällä.
Siirsin Kni-Kotka pyöräilyn muistiinpanot blogiin. On tekstissä edelleenkin editoimista ja valokuvien valkkaamista. Ehkä se yöllä tai huomisaamulla on valmis.
10-20 tuntia nuinkin pitkän käsinkirjoitetun päiväkirjan muistiinpanojen editoimisessa helposti menee. Varsinkin kun sade kasteli koko "modestone- täysin vedenkestävän paperin" ja musteet levisivät sivuille kuin mustikkakeitto josta sanat täytyy lusikoida yksi kerrallaan tutkittavaksi.
Selvitin henkilön, joka tietäisi elämäni ensimmäisen, monsteriopettajani Lilierosin hautapaikan joka Karhulan hautausmaalla pitäisi Akulan Topin mukaan olla. Lähetin sähköpostia. Sieltä tuli melko pian vastaus, ja lupaus penkoa kysymykseeni vastausta.
Tojotanrottelo ei käynnisty.
Hesarin (2.6.) lehden otsikko ja ingressi kuuluttaa koko jutun lukemaan pakottaen:
Järjestö: 3,8 miljoonaa hehtaaria luonnon sademetsää katosi viime vuonna
Eniten primaarista sademetsää katosi viime vuonna Brasiliasta, Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Indonesiasta.
E, P ja G junaan. Menivät Jyväskylään muutamaksi päiväksi.
Yritin neuvotella T. Rottelon kanssa, että se kertoisi missä mättää kun virta ei kulje, mutta ei se suostunut vasikoimaan. Mittautin Sivukadun pienessä Akkukaupassa akun varaustehon. Ehkä se oli hieman alakantissa. Ostin uuden akun ja asensin sen paikoilleen, mutta moottori ei ynähtänytkään. Tai ynähti se kuin mullikka jonka turvan ympärille on köysi kääritty, vaan ei käynnistynyt.
Kun Puutarhuri tuli töistä, nykäistiin Rellunpippanalla T.Rottelo käyntiin ja kävin ajamassa lenkin, mutta kun tulin ja pysäköin sen pihaan oli strattailu jälleen turhaa.
Pitänee Rellulla sitten huomenna lähteä Um.
Kotka-Kymi hautausmaista vastaavalta henkilöltä tuli ystävällinen viesti, että Per-Olle Lilieros (1921-1970) vaimoineen on haudattu Helsingin Läntiselle hautausmaalle, joka nykyisin on nimeltään Hietaniemen hautausmaa.
Tietämäni mukaan Hietaniemeen ei ketä tahansa haudata. Pitää olla aatelista sukua tai jokin kuuluisuus tai muuten tärkeä henkilö. Lilieros-suvussa (ent. Liljeroos) on ollut ainakin yhden sukupolven mittainen sotilasura. Vuonna 1970 koko sukunimen siirto seuraavalle polvelle hyytyi Ollen myötä.
Olikohan Per-Olle sen aikaisen suorasukaisen nimittelyn mukaan "tuhkamuna" vai mahoko oli vaimonsa? Siniverisyyden sisäsiittoisuusko vaivasi vaikka luulonsa oli, että köyhien metsämökkiläisten keskuuteen kaikki epäsikiöt siittyy?
Mitä hautansa äärellä osaisin yhtään sen enempää tuumia kuin silloin, kun hän karttakepin kanssa minua ja muita lapsia kuritti? Puristella voimatonna nyrkkiä taskussa ja mutista rumia.
Urheilutoimittajien (Yle) Arto Terosen ja Jouko Vuollen tapaista Kiveen hakatut-ohjelmaa Per-Ollesta ei taitaisi saada: https://areena.yle.fi/audio/1-1582377
Tai miksei, mutta tarinan faktat olisivat varmasti toisenlaiset jos miehestä mitään muistoja enää löytyisi.
Kusta loirauttaa voisin kummullensa ihan vaikka kehitysvammaisen veljeni, Esakusterin häpäisemismuiston takia.
Pahat ihmiset voivat paeta vaikka kuolemaan tekemiään pahoja tekoja. Me, joita paha on kouraissut, kidumme muistoinemme loppuun saakka.
Olisi sentään valaisevaa saada tietoonsa, mikä Hämeenlinnan opettajaseminaarista valmistuneen ruotsinsukuisen Rautavaaran korpikylään aikoinaan sai lähtemään?
Silmien huono näkö lie sotilasurahaaveet lamanneet? Pari vuotta nuoremman veljen, Kai-Folken nimeäkään ei löydy sotilasmatrikkeleista. Hän on kuollut jatkosodan aikana vuonna 1943, mutta mihin?
Isä, Carl Johan Ragnar on ollut agronomi ja kuollut hänkin nuorena 1891-1937 (45) jolloin pojat ovat olleet vielä nuorukaisten kirjoissa. Isoisä Karl Adolf on huokunut hieman vanhemmaksi 1861-1923 (62).
Lilieroksen sukutaulua Genelogiassa ylläpitävä ei vastannut kysymykseen mitä hän suvusta tietää. Ehkä hän on Per-Ollen vaimon Tellervon (os. Hirvonen) sukua?
Pakkomielteeksi ei Lilieroksen suvun tarina tarvitsisi mieleeni silti juottautua.
Eilen lukemassani Hesarissa (2.6) myös tämä juttu:
Tutkijat: Lajien joukkosukupuutto pahin 66 miljoonaan vuoteen ja vaarantaa ihmisen olemassaolon
Tutkimusryhmä kartoitti 515 äärimmäisen uhanalaista eläinlajia, joista lähes kaikki on jo käytännössä menetetty.
Jos "ihmiskunta" heräisi samaan informaatiovaikuttamiseen Maa-planeetan katastrofaalisesta yleistilasta kuin mihin se yhden koronaviiruksen takia on ryhtynyt, voisi perimmäisenkin mökin ja kerroskolhoosikolojen asukit (suuret massat) ehkä ottaa nämä uutiset todesta ja ryhtyä johonkin. Tai että se pakotettaisiin ryhtymään. Ja tuo "ryhtyminenhän" tarkoittaisi vain sitä, että liinat kiinni ihmislaji!
Nyt tämä möllikkäjärjenjuoksulla varustettu, älykkääksi itseään mainostava lajimme odottaa vain, että koronapandemia desinfioidaan näkymättömiin jotta saamme palata samaan vanhaan kuluttamisen ja joutolentämisten olotilaan kuin mitään pandemiaa ei olisi ollut olemassakaan.
Um.
Läksin aamulla Knista. Tullessa kävin Löytölänlammen suolta kypsät lakat keräämässä. Lammen sivulla, kuusikkoisella kummulla oli suuri kusiaispesä. Lähellä oli raiskattu äskettäin suuri ala kuusikkoa, mutta eivät onneksi tälle kusiaispesälle saakka.
Miljardi vastaavaa muurahaiskotia on jauhettu asukkaineen koneiden tunteettomien telaketjujen alla tomuksi eikä näitä murhaajia koskaan sähkötuoliin hihnoiteta.
Soitin Heimolle. Oli se mokoma mennyt Vuolenkosken mökilleen. Ja vieläpä omalla autolla ajanut. Etenevä laukooma vaivaa jo niin, ettei oikealla silmällä enää kunnolla näe. Elokuussa täyttää 86 v.
Heimo kertasi jälleen menneitä. En muista, että olisi ennen ollut puhetta Karukkamuorin (Karoliina, Heimon isän äiti) synnyinseudun olevan Laatokalla. Ja että suku olisi ollut Koposia tai Ruotsalaisia (isästä epäselvyyttä).
Sen tiesin, että Karukan äiti on Savoon muuttaessaan ollut Iisalmen Brofeldteilla kotiapulaisena. Sitä aprikoitiin, jotta Karoliina olisi siis ollut Juhani Ahon, ent. Brofeldt, leikkikaverina. Onkohan myöhemmin piikojen aitankin oveen ollut kolkuttelemassa...
En muista näitä nimiä mainittavan Ahon itsensä kirjoittamissa, lapsuutta koskevissa muistelmissa tai hänestä kertovissa elämäkerroissa.
Elämäkertatehtailija Pano Rajalan kirjoittamaa Juhani Aho-elämäkertaa en ole lukenut koska Panu Rajala on minusta vastenmielinen henkilö.
Joku on joskus kysynyt, miten voi joku kirjailija kirjailijuutensa ylitse vaikuttaa lukevaan ihmiseen niin, ettei hänen tekstiään voi lukea. Sen selittämisessä olisi oma filosofisen polkunsa avattava.
Helpoimmin selittämisessä selviän, kun viittaan kokemuksiini sellaisten ihmistyyppien kohdalla, jotka ovat ylimielisiä, itseään täynnä olevia oikeassaolijoita. Rajala täyttää tämän kriteerini.
Miettinyt tänään edelleen sukuppuuttojutun ja sademetsistä kertovien kirjoitusten suhdetta lajiamme hellin käsin kurittavaan koronapandemiaan.
Koronapandemia ei merkitse yhtään mitään niittäisipä se ihmiskuntaa vaikka muutamalla miljardilla yksilöllä siihen nähden, mitä sademetsien tuhoamisen ja eläinlajien sukupuuttoaallot planeetan koko elämälle merkitsevät. Tuho niiden toteutuessa tulee olemaan totaalinen. Ei vain "ihmiskunnan" joka Hakalankin Hesariin laatimassa artikkelissa saa pääosannäyttelijän roolin Korona-näytelmässä.
Ihmiskunnan voi erottaa muusta luonnosta vain aivojensa osalta, mutta niidenkin kyvyt/hyödyt on kyseenalaistettava kautta linjan.
Koronavirus pyyhkäisee pahimmillaankin vain yhden, kaikelle elolliselle tuhoisan lajin pintakerroksia kuin desinfiointiaine bakteereja.
Kaikkialla läträttävien desinfiointiaineiden vaikutustakin voisi laittaa suurennuslasin alle. Eivät ne myrkyt haitallisia ja tarpeellisia bakteereja toisistaan erota vaan lakaisevat vainaiksi kaikki. Seurauksia voi kaikki ajattelevat ryhtyä jo miettimään vaikka antibioottien liikakäyttöön rinnastaen.
Yritin nukkua vähän pitempään, mutta eihän siitä kesällä mitään tule. Minulla harvoin talvellakaan. Nilkoissakin suonenvetoa.
Kävin eilenillalla Hojossa humpalla. Yölintu tuli lavalle vasta klo 23 ja faniporukka kaljoineen ja siidereineen pakkautui lavan eteen rötisemään. Läksin pois tunnin tilannetta seurattuani. Muutenkin tanssin koko iltana vain muutaman pelin. Pääsiäisenä viimeksi, niin olihan se vähän outoa.
"Omallakaan" suolla eivät lakat olleet vielä kaikki kypsiä. Karhu oli lähellä, sen ilmaisi Vinha tulemalla jalkojen välistä haukkumaan. Suolla olikin tuoreet painaumat kun poistuin sitä kautta. Vinha meni tulojälkiämme tielle.
Olin lakkasuolla pelkät simmarit ja sandaalit ylläni. Lähtiessä hieroin kookosöljyllä nahkani niin enpä ruokatoriksi ötököille kelvannut kuin muutamalle paarmalle. Niinhän sitä lapsenakin juostiin. Ei ollut aina edes uikkareita yllä ja aina avojaloin. Itikkaöljyistä puhumattakaan. Koskaan ei edes käärme puraissut. Joskus ampiaispesään tallottiin ja sitten oltiin rupisammakkonahkaisia pistospahkoinemme.
Keräsin kypsät mansikat. Ylärivit ovat jo sen verran iäkkäitä, ettei niissä marjat enää turpoa vaikka paljon onkin. Mehuksi joutaa riipiä. Soitin Soilalle, että käy keittelemässä penakoilleen mansikka-raparperimehua niin ei tartte kauppojen lillottimia tarjoilla.
Kunhan ilmat viilenevät, käännän penkit nurin, kerään muovinriekaleet, kalkitsen ja laitan ensi kesänä jotain muuta kasvamaan. Vaikka sipulia kun ainakin niiden kasvatus minulta onnistuu.
Uudemmissa mansikkapenkeissä kypsyvät marjat hitaasti. Ovat suurta Boynty-lajiketta.
Oman peltotilkun Asterix-pottuja ruuaksi. Ovat jo aikamiehen mulukunpiän (levossa) kokoisia, ja värisiäkin.
Yöllä kuuntelin Yleltä Kutsuvieras nauhoituksen. Monologin esitti kilpapurjehtija Tapio Lehtinen. Jäi mieleen, kuinka hän kertoi hyvän lapsuuden muistoista ammentavansa voimaa edelleenkin.
Hyvä lapsuus. Mitä se on?
Minulla ei ollut.
Juhani Ahon auvoisia kertomuksia lapsuudesta en kykenisi kirjoittamaan. Tai ehkä kykenisin, mutta ne olisivat suurta valhetta vain. Unelmia.
Äiti oli hyvä eikä isäkään ihan pahimmasta päästä, mutta se ei osannut huolehtia perheestään eikä kotia ajoissa rakentaa. Viina pilasi hyvätkin aikeet. Ehkä sodan arvetkin. Ainakin niihin voi joskus sentimentaalisuuden puuskassa vedota.
Kehitysvammaisten suuri osuus (4) elämisen vaikeusasteena oli äidille ainakin miltei mahdoton taakka. Minuun veljien kehitysvammaisuus vaikutti mm. Lilieroksen kautta. Hän haukkui koko Unimäen kakaralauman kommunistin humalapäissään siittämiksi paukapäiksi. (Miljoona kertaa edellisen lauseen jo elämäni aikana kirjoittanut, mutta sen paino ei vain lakkaa mieltä murentamasta.)
Koulu oli siis painajainen. Se johtui ensin yhdestä opettajasta, sitten toisesta, kolmannesta jne. Per-Ollen jälkeen muistakin tuli painajaissuhteita ensimmäisen opettajan takia. Kaikki auktoriteetit, pahoja tai ei, aiheuttivat pelkotiloja, unettomuutta, painajaisia, itkemistä öiden pimeydessä, kastelua, housuun paskomista.
Vuosia kestänyt kulkeminen metsäpolkujen päihin koululaitoksiin ja niiden pihoille haukuttavaksi ja pahoinpideltäväksi oli täysin turhaa kohdallani. Viimeinen kouluvuosi ehkä oli seesteisintä aikaa, mutta aiemmin saaduille haavoille siitä ei ollut edes laastariksi. Arvet repeävät aina, kun jokin rujo muisto menneisyydestä kääntää pistintä haavassa. Niin kuin nyt Per-Olle Carolus Lilieros jonka nimessä on sen verran ärriäkin, että kyllä se perkele-sanan korvaa.
Kummasti olen kuitenkin tänne saakka jaksanut. Kaikki ikäluokkani samoja väkivallan ja henkisen pahoinpitelyn kirjomia polkuja tallanneet eivät. Monella tutulla on polkunsa pään kuusessa heijannut naru niin kuin onnettoman elämän elänyt kuvataiteilija Kalervo Palsa omaa elämäntiensä päätyä kuvasi.
Eikä minusta edes kuvataiteilijaa eikä kirjailijaa kehittynyt. Todeksi osoittautunut osaamattomuus murskasi nekin haaveet. Edes useita elämässään menestyneitä lajitovereita auttanut uhma ei minua nostanut suosta johon lapsena potkittiin.
Hautakiveeni voisi laittaa lauseen. Kansankynttilä Per-Olle Lilieros oli oikeassa; turha sinua oli opettaa, ei sinusta mitään kehittynyt
Kävin nyt illasta Kauniskoskella etsimässä jälleen Anuvainaan onkikiveä. En nähnyt samanlaista vaikka vesi ei enää ole tulvakorkeudessa. Luultavasti se on ruopattu joesta pois kun siltoja on uusittu. Tai kun uittoliikenteen loputtua jokea on yritetty ennallistaa.
Lienee siis valittava valokuvausta varten samalta näyttävä muu kivi.
Joen rannassa oli roikkuvaoksainen kampakuusi. Sen jokaisen oksankärjen päässä istuksi vähintään yksi neitokorento. Oli niitä muuallakin kuusessa, mutta kärkiosa oli mieluisin paikka; niistä kilpailtiin lennossa tanssien. Oli selvästi korentojen soidinmenojen aika.
Helle jatkuu.
Nukuin kahdeksaan eli kymmenen tuntia. Hyvät olivat unet ja unien kuvajaiset.
Yhdessä unessa olin rakennuksella. Kokovartalohumalassa sykyilevä Ilpo Kulju pomotti. Enimmäkseen haahuiltiin toimettomina ja työt, joita olisi pitänyt tehdä, liittyivät kaikkeen muuhun kuin rakentamiseen.
Kattilalintupariskunta edelleen lennähtelee ikkunan takana, istuksii karahkassa ja koivunoksilla. Niillä jäi kesän työ kesken eikä vielä ole edes paluumuuton aika. Entä jos niillä on uuden pesän ja muninnan yritys meneillään? Kerkeäisivätkö?
Talitiaiset ruokkivat isoja poikasiaan ruokinta-automaatin päällä. Siitä on myrsky lennättänyt katon pois. En nostanut sitä takaisin sillä sama se, vaikka linnut käyvät jäljelläolevia murenia kaivelemassa sen pohjalta suoraan.
Pääskysperhe taisi häipyä kun eivät ole eilisestä olleet langoilla istuksimassa.
Puutarhurin ukki (99 v) on kuollut viime yönä.
Täytyy tänään mennä Kniin.
Pojat tulevat huomenillalla J.kylästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti