Merkintöjä

7.4.2017 Perjantai

Lumi yhtä hölsettä, kuin tapettiliisterin rakeita. Yöllä sen verran oli pakastanut, että kävely moottorikelkan jälkiä varhain aamulla oli mukavaa rapsuttelua. Villelän rinteestä läksi metso, tai kaksi ja Vinha saatteli ne niin kauaksi, kuin siiveniskut erotin. Sitten se hävisi kokonaan eikä tullut kutsustakaan. Palasin kiireellä mökin pihaan hakemaan suksia, että löytyyhän sieltä edes häntä jos suteen törmäsi. Mutta mitä vielä. Koira oli kiertänyt jostain Villeän suon kautta jäniksen perässä ja oli pihassa heiluttamassa itse häntäänsä. Olisihan siinä pojille selittäminen, jos susi tuon söisi. Ja niin, ettei elinikäistä susivihaa syntyisi silti.

Lintujen ruokinta-automaatilla ja sen läheisyydessä on lajirikasta menoa: mustarastaat, urpiaiset, vihervarpuset, keltasirkut, viherpeipot, töyhtö-, hömö- ja talitintit, harvakseltaan myös närhet. Uusina tulokkaina parikymmenpäinen peippoparvi myös, jonka määrää ja ajankohtaa nyt ihmettelen. Oma muistikuvani niistä, että kun ensimmäiset pälvet ovat pelloille sulahtaneet on yksittäiset peippopariskot ilmestyneet. Vanhat ihmiset sanoivatkin, että ei ennen kesä tule ennen kuin kolmasti on peipon jäljet uusi lumi peittänyt.

Järripeippokin tuli juuri mustarastaan toveriksi tuohon! Niitä en ole ennen tarvinnut muistiinmerkitä yhtäkään. Tai en ole vain pannut merkille.

Niin ja myyräkin käy hankikolosta napsaisemassa jyvän ja vikkelään sujahtaa takaisin. Minuutissa se tekee kymmeniä reissuja.

Illan hämärtäessä kävin Lynxillä mutkan Näläkämäen metsäautotien kääntöpaikalla. Iso ukkometso lähti jo alkupäässä edelläni lentoon pienen petäjän latvasta. Se jäi vähän matkan päähän koivun oksalle josta taas lehahti pätkän verran kuusetylyvääseen kunnes seuraavalla lentoonlähdöllä häipyi Pohjoislampien suuntaan mäen ylitse. Komea lintu se on, ja miten kovasti niiden näkemistä nykyään kaipaan vaikka metsästysviettiä ei enää olekaan. Sitä suurempi on suru tuon kanalintulajin puolesta koska sen soidinalueet vähenevät vähenemistään eivätkä maailmantuhoajakonsernit, kasvottomat UPM, Stora Enso ym. ymmärrä näiden asioiden tärkeyden päälle yhtään mitään. Eivätkä suurelta osin niiden tehtaiden kulutustuoteiden loppukäyttäjätkään enää: persettä pyyhkiessään harvalla kerroskolhoosiasukkaalla tulee mieleen, että jokainen paperinpala pienentää yhden metson soidinaluetta. Orava on kyllä kuvattuna Serlasäkin muoviseen kupeeseen, mutta yhtä lailla sen naama voisi olla lopunajan irveessä kuten muillakin metsien asukkailla.

Ihmisiltä puuttuu kohta tyystin lapsuuden luontokokemukset ja viimeistään sitten peli on menetetty kun kukaan ei metsää marjapensaista erota. Ikäiseni, kuusenjuurille syntyneet ihmiset ovat viimeinen linkki näihin kaipuuntuntemuksiin. Kun viimeinen mohikaani henkäisee kynttilänsä sammuksiin saapuu mykistävä hiljaisuus ymmärryksen metsikköön. Vain yhä tehokkaammat, robottien luotsaamat koneet rouskivat tunteettomin teräsleuoin puupelloilla jotka koskaan eivät enää latvojaan pilviä hipomaan saa kasvattaa kun ne jo nurin paiskataan ja velliksi keitetään.

Juuri kun aamupvstä oli puhelimessa keskustelu maailman karmeista tapahtumista ne saivat jatkoa kun Tukholmassa joku ohjusti kuorma-autolla katujen vilinään. Viimeisimmän uutiskatsauksen mukaan siellä on kuollut neljä ja useita on kolhiutunut pahasti. Ehkä tämäkin on vain merkki siitä, mihin hillitön yhdenlajin ylivalta maapallolla johtaa; se tuhoaa itse itsensä.

Ydinkonfliktin vaarakin on jälleen suurimmillaan Korean niemimaalla.

8.4.2017 Lauantai

Oli hieno aamu. Pakkasta 8 astetta ja hanki kovana koiran juosta. Ihmistä se ei enää kestä vaikka kuinka pakastaisi sillä niin rakeiseksi lumi on jo mennyt. Mutta kelkan uria oli hyvä käydä lenkki heittämässä. Villelän rinteestä rumisteli jälleen pari metsoa lentoon. Mieltä kylmää ajatus, että jos Reinon perikunta panee nurin senkin vanhan metsän pläntin! Siellä oli joku hiihdellyt ristiin rastiin mäen kyljellä ja siitä voi pähkäillä, että jokohan oli metsäarviontekijä liikkeellä.

Pitäisi Villelän lähteenkorvalle laittaa koju josta saisi niitä metsoja kuvata ennen kuin paikka silitellään mieltä särkevään kuntoon.

Nyt on illankorva jo. Lähden kuuden maissa Napiksen suuntaan ajelemaan vaikka selkää hieman jomottaakin päivän työjely. Halkoja on nyt neljäs pino aluillaan. Jos olisi hyvää keliä ja jaksamisenhalua, niin ehkä maanantaina olisivat viimeisetkin hangen alta kaiveltu, pätkitty, halottu haloiksi, pinottu ja ihailtu.

Vinha arvasi kun saunan jälkeen taputtelin partavettä leukaperiin, että tuas se ukko on lähössä eikä millään olisi tullut sisälle kun laskin sen vielä käymään ulkona. Ruualla narrasin ja nyt se loukkaantuneena tuossa tuvan lattialla mököttää eikä rapsutuksista välitä.

Lähden silti.

9.4.2017 Sunnuntai

Heräsin Peter von Bagh-uneen. Olin mukamas kuunnellut kerralla kaikki tekemänsä dokumentit joiden laatua ylistin hänelle itselleen. Sanoin, että tulehan von Peter Unimäkkeen niin lämmittee tohallan saunan. Sen sanottuani tajusin, että mieshän on jo kuollut, ettei se voi tulla, ja niin von Bagh alkoi kupruilla hajoten murusiksi kuin auringossa hapristunut, pinkki muovilevy. Joku kolmas henkilö saapui harjoineen paikalle ja kauhoi siruset mustaan jätesäkkiin jonka suun kietaisi kiinni nippusiteellä.

Tulin jälleen Napikselta ½3:n maissa. Oli kirkas kuutamo. Kävellessäni autolta mökin pihaan, oli tunnelma lähellä lapsuudessa kokemiani kuutamoöiden hieman aavemaisia tuntemuksia. Mutta ei niitä aidosti voi enää kokea. Puiden varjotkin hangella ovat kovin lyhyitä, melkein pensasmaisia eikä täydellistä kuusenjuuren pimeyden ja kuunvalon rajatuntemuksia saa kokea enää. Kun lapsuudessa juoksi mummolasta jäistä metsäpolkua kotiin, niin kuuta itseään ei metsän korkeuden takaa näkynyt kuin lähtiessä mummolan ja Armaalan peltoaukean yllä ja sitten Unimäen pienellä, metsän keskellä olevalla kolmion muotoisella aukealla. Vanhan Toimilan koivikon tuulenpesien "möröt" olivat kauhistuttavia mielikuvituksen tuotteita ja jos metsässä rasahti, se oli joku paha setä jonka piiitkät, karvaiset käsivarret olivat kuusien takana uhkaamassa. Susia tai karhuja en muista osanneeni pelätä ennen kuin opin lukemaan ja sattui käsiini Punahilkka-tarina. Ihminen kerkesi olla lapsuuden minälleni ensin se paha ja vasta sitten tulivat pedot, ja nekin ihmisten pelottelujen tuloksena.

Nyt eivät pedot tai tuulenpesien möröt enää pelota, mutta ihmislajin toimet maapallolla yhä vain enemmän.

Mötkyilin  aamupäivän kokonaan sisällä. Kuuntelin radiosta musiikkiohjelmia. Jake Nymannin ohjelmassa tuli Edu Kettusen Lentäjän poika ja jäin miettimään sen sanoja. Jo alku "istuin kiitotien päähän sitä ihmettä katselemaan..." pani miettimään, että mahtoi pikkuiselta istujalta mennä kuulo loppuiäkseen jos joku pois hätistelemättä hänen antoi sinne yleensä mennä. Koneiden palvonnastahan laulussa kyse on vaikka yrittääkin isä-poikasuhteen kunniakkuudella ratsastaa. Ärsyttävä jollotus muutenkin.

Minun isäni kulki kirvesmiehenä alkuperäisen Unimäen loppuaikoina ja vielä kun oltiin Pohjoismäessä rakentamassa Vantaa-Helsinki lentokenttää, eli Seutulaa. Myös Helsingin lähiöitä, Vantaan Myyrmäkeä ja Kaivokselaa, Martinlaaksoakin muistaakseni.

Saisinkohan minä isäni ammatista rakennettua näin jälkeenpäinkään minkäänlaista sankaritarinaa ja ihailla varauksetta hänen vasarointiensa tuloksia? Onko aina reissussa oleva isä sankari, ja kun se tulee humalassa kotiin ei aina edes karkkia muista tuoda penakkalaumalleen? Kilistelee jallupullonsa ruokakomeron nurkkaan piiloon, Ja vaikka ottaakin polvelleen tuntikausiksi kuuntelemaan tarinoitaan, niin voiko siitä kehittyä lapsen mieleen tarina viinalle haisevasta sankari-isästä?

Kysymys jää yhä vain ja edelleen auki. Hänen selän ylitse kulkevasta sota-arvestakaan kun ei yhtään valokuvaa ole ja kaikki hänen rakentamansa on jo ehkä purettu tai ainakin remontoitu piiloon.

Isän kertomia tarinoita en kuitenkaan kaikkia ole kyennyt unohtamaan. Mutta niiden luomien, huterien sokkeleiden varaanko elämäni olenkin rakentanut?

Isästä en vakuuttavaa sankaruutta löydä, mutta se on varmaa, että minulla oli sankariäiti. Silti enempi minussa isää on kuin äitiä.

Isän sankaruus oli helppo saavuttaa, mutta siitä henkisesti selviäminen onkin sitten vaikeampaa.

Äidin sankaruutta joudun opettelemaan lopun ikääni, samaan en tule ikinä yltämään.

10.4.2017 Maanantai

Aamusta satoi räntää ja lopun pvää silkkaa vettä. Hakkasin silti sinnikkäästi halkoja, vaihdoin vain pari kertaa kuivaa ylle.

Eilen raahasin kelkan perässä metsästä muutamat hoikat, suorat, kokonaiset näreen ja männyn rungot jotka karsin pihassa ja katkaisin kuusimetrisiksi. Kuorin ne ja panin kuivumaan huussin luona olevia kuusia vasten. Niistä teen sitten kesemmällä tikapuut katolle, että pääsen katsastamaan savupiipun. Ehkä nuohoan röörit kun ei niihin ole kahteenkymmeneen vuoteen ole kuin västäräkit kurkistaneet. Ammattinuohoojan jos tänne kutsuu, niin ei taida satasella käväistä. Tosin joudun hommaamaan harjakuulan jos en tee kuten isä joskus teki. Se sitoi rautalangalla rauniolta valitsemaansa kiveen katajanoksia ja sen kötöksen narun päähän kiinni jota kävi sitten piipussa humpsuttamassa eestaas. Ihan samalla tavalla ne karstat semmoisellakin röörin seinämiltä karisee. Luulisin.

Vuoluraudalla herkässä olevaa, kevääseen heräävää nilakuorta sipsiessäni mietin, miten paljon erilaisia entisajan arkisia askareita on menossa, ja mennyt jo, ikiajoiksi historian hämärään. Kuka enää ymmärtäisi ruveta keväällä haasiais- ja heinäseivästarpeita metsästä katselemaan, katkomaan, kelkkomaan rantteelle, vuolemaan ja rei´ittämään. Entä reenjalasten ja luokkien painopuihin kuivumaan asettelu? Kuka tietää, miten se tapahtuu? Onko sellaisia hirsimökkien nurkkiakaan olemassa jossa mallia voisi näyttää? Kuka isä enää tarvitsee komentaa pojannaskaleitaan heinäseipään tappien tekotalkoisiin? Tässä historian hetkessä unehduksiin painuu myös aidanseipäiden ja viitakkeiden pajuisten ja näreisten nijetarpeiden  tekotaidotkin, saatika että tarviskalujen väliin huvitukseksi vuolaistaisiin muutamat pajupillitkin.

Entä kuorittavana olevan, pihkaisen puun hieno tuoksu! Kenen nenään se enää koskaan tuo niitä harvoja, hyviä lapsuusmuistoja mieleen? Nyt ihaillaan lauluissakin  kerosiinin tuoksua lentokenttien kiitoteiden päissä eikä haluta edes lapsille selittää, mikä ilmakehän tuholainen siinä taas tarpeetomille kierroksilleen lähtikään.

Moneltakohan ruudintuoksun tyrmäämältä itsemurhapommittajaltakin pahat aikeet unohtuisi keväisissä heinäseivästalkoissa?

Lämmitin lähtiessä saunan. Meni aika myöhään ennen kuin olin täällä Knissa. Mutta eipä täällä mitään hätää ole ollut. Vinha kuolasi taas koko matkan, mutta oli kuitenkin aiempaa rauhallisempi. Jospa se alkaa tottua kun tuhat Unimäkireissua on takana.